Kauheita kirjoja lapsille! (Halloween tulee ja me olemme valmiit)

Hiphei, on Halloween! Ja koska perheemme on puoliksi amerikkalainen, saamme harrastaa "jenkkihapatusta" niin paljon kuin haluamme :) Ja mehän harrastamme molemmin käsin! Kauhujuhlan kunniaksi lainasimme kirjastosta ison kasan sopivan pelottavia lastenkirjoja, joita olen jo sillä silmällä selaillut. Parhaimmista bloggaan vielä erikseen, kunhan ehdin niihin kunnolla perehtyä. Mutta tässäpä "sneak preview" - vielä ehtii kipaista kirjastoon, jos haluaa juhlistaa halloweenia lapsille sopivaa kauhukirjallisuutta lukemalla....

LASTENKIRJOJA HALLOWEENIN HENGESSÄ

Tove Jansson: Vaarallinen matka
(Den Farliga resan, 1977)

Tätä tuskin tarvitsee esitellä (mutta esittelenpä silti). Tämä oli oman lapsuuteni kauheista seikkailuista se ihanin, kamalin ja rakkain - juuri passelin peljättävä, loistavasti riimitelty ja kaikin puolin kiehtova tarina. Eikä sen tenho ole haalistunut, vaikka välissä on 30 vuotta. Tätä kelpaa suositella nykylapsille kuin myös nostalgianälkäisille aikuisille, jotka haluavat kokea vaarallisen matkan lumoa.

Nyt kuului kun jotain lähestyi ja litisi liejun pinta
ja Sanna huusi: - Käärmeitä! Voi! Se on minusta hirmuisinta!
Ei täällä voi kukaan viipyä edes puolen minuutin vertaa,
jopa ulkonäköni kamalan minä unohdan tällä kertaa.

Katri Kirkkopelto ja Suna Vuori: Hirveää, parkaisi hirviö
WSOY 2005

Pikkuhirviötä hirvittää: hän on nähnyt unta, että hirviöitä ei olekaan olemassa - ilkeä ihmislapsi väitti niin! Äitihirviö irvistää lempeästi, ja yhdessä hirviöperhe alkaa pohdiskella olemassaolon suurta mysteeriä.

- Me olemme olemassa, lausui isähirviö painokkaasti, - yhtä varmasti kuin tämä luola on tässä kalliossa ja  kuu on taivaalla, niin kuin meri alkaa rannasta ja usko siitä mihin ymmärrys loppuu.

Katri Kirkkopelto ja Suna Vuori: H niin kuin hirviö

WSOY 2007

Kotimaiselta tekijäkaksikolta mukaamme tarttui myös toinen, mainionoloinen hirvitys. Pikkuhirviö Odysseus harjoittelee aakkosia, ja tuloksena on tämä kerrassaan karmaiseva aapinen! Todellista sanataituruutta, jota tulee olemaan ilo lukea ääneen.

- Odysseus, oma törkyturkkini! Riemastuu äiti nähdessään, mitä lattianrajassa tapahtuu.
- Oletko vihdoin oppinut leikkimään ruualla?

Stanislav Marijanovic: Kotihirviöiden käsikirja 3

Lasten Keskus, 2012

Mustus Succus, Shoppilovahvero ja Hirmuskiirus. Siinä vain muutama niistä lukuisista hirviölajeista, joita meidän pahaa-aavistamattomien ihmispolojen kotinurkissa lymyää. Hihittelin tälle jo kirjastossa, joten tämä lienee niitä jotka kannattaa esilukea itselleen, ettei hekotus häiritse ääneenlukua ;)

Se nauttii voidessaan nitistää kaiken järkevään toimintaan liittyvän aloitekykysi. Kun vihdoin raahaudut sängystä ylös, matelet keittiöön kuin kehossasi ei olisi luita enää ensinkään.

Magdalena Hai & Saana Nyqvist: Mörkö Möö ja Mikko Pöö
Karisto 2012

Mikko Pöö ja Mörkö Möö asuvat samassa talossa - Mörkö kellarin portaiden alla, Mikko ylhäällä ihmisten huoneissa, jonne möröt eivät uskaltaudu koskaan; ne näet pelkäävät ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset niitä. Mutta eräänä päivänä äiti pyytää Mikkoa hakemaan hillopurkin kellarista...

Tässä kirjassa on ihana idea: se alkaa molemmista päistä ja loppuu keskelle. Tykkään myös tavasta, jolla pimeänpelko käännetään päälaelleen ja näytetään sama tarina kahdesta eri vinkkelistä.

Meteli ja Käkätys tuli joskus myös portaita alas.
Silloin Mörkö Möö meni aivan mykkyrään ja puristi kaikki kolme silmäänsä tiukasti kiinni.

Nina Haiko: Mörön unisukat

Lasten Keskus,2007

Möröt ovat mustia, ja siksi kukaan ei tiedä tarkalleen, kuinka monta mörköä mahtuu yhteen pilkkopimeään huoneeseen. Aikuiset sanovat, että mörköjä ei ole olemassa, mutta on niitä silti.

Jussi on pieni valkea pupu, joka pelkää suurta ja sysimustaa pimeää. Mutta kun hän huomaa, että huoneen nurkassa piilevä mörkö ei olekaan niin suuri ja kamala kuin hän on luullut, vaan oikeastaan aika pieni ja pelokas, hän uskaltautuu juttusille - ja pian käy ilmi, etteivät möröt olekaan lainkaan niin pahoja kuin puhutaan. Ja pimeän sylissä on oikeastaan aika turvallista olla, mörön kutomat unisukat jalassa.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

(The Witches, 1983)

En tietenkään väitä sinulle päin naamaa, että opettajasi on noita. Sanon vain, että hän saattaa olla noita. Se on tietenkin mitä epätodennäköisintä. Mutta - ja tässä tulee se suuri "mutta" - se ei ole myöskään mahdotonta.

Roald Dahlin kuuluisa noitaseikkailu on minulla lukematta vielä. Halloweenin merkeissä ajattelin koettaa tätä jatkokertomuksena. (Esikoisella on noitaikä, prinsessateema on väliaikaisesti (?) väistynyt noituuksien ja kummallisuuksien tieltä.)

Nyt siis tiedätte, mitä teen tänä iltana.  Mikä tai kuka on teidän suosikkihirviönne/kummituksenne/ mörkönne?

TopTen-Tiistai: Character's I'd Like to Be Best Friends With

Listahullu strikes again! The Broke and the Bookish-blogin innoittamana laadin tällä kertaa listan fiktiivisistä henkilöistä, joitten ystävä kernaasti olisin. (Alkuperäisessä blogissa puhuttiin parhaista ystävistä, mutta koska olen sen verran ugrilainen, etten osaa kuvitella itselleni kymmentä parasta ystävää, editoin pois sanan best.) Tässä siis minun wannabefriendini, ja mitä heidän kanssaan tekisin:

1. Mma Ramotswe (Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto Nro 1-sarja) Ratkoisimme mysteerejä, auttaisimme lähimmäistä ja istuisimme baobabin varjossa.

2. Uuden Kuun Emilia (L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja) Lukisimme toisillemme kirjoittamiamme runoja, kulkisimme luonnossa ja joutuisimme tyttömäisiin seikkailuihin.

3. Momo (Michael Ende: Momo) Emme hosuisi mihinkään, vaan istuisimme hiljaa vierekkäin ja avaisimme toisillemme kuuntelevan korvan.


4. Corrag (Susan Fletcher: Noidan rippi) Ratsastaisimme Skotlannin nummilla, puhuisimme elämämme suruista ja iloista ja aistisimme taikaa. Taikaa täällä.

5. Vianne Rocher (Joanne Harris: Pieni suklaapuoti) Loihtisimme talon täyteen suklaaherkkuja, järjestäisimme kyläjuhlat ja kutsuisimme aivan kaikki!

6. Miranda (Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty). Nauttisimme kesästä, kävisimme taidenäyttelyissä, poimisimme sankokaupalla marjoja pensaista ja kuuntelisimme surisevia puita.

7. Cosimo Piovasco (Italo Calvino: Paroni puussa). Kiipeilisimme puissa!

8. Peppi Pitkätossu  (Astrid Lindgren: Peppi-sarja) Ryhtyisimme nuuskijoiksi, seilaisimme Etelämerellä, paistaisimme räiskäleitä ja keksisimme yhdessä pönkin.

9. Calpurnia Tate (Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate). Tutkisimme tuntikausia ötököitä, keskustelisimme taksonomiasta ja kasvattaisimme purkissa toukista perhosia.

10. Venäläinen maalari  (Joann Sfar: Rabbin katti 2. Afrikan Jerusalem) Seikkailisimme pitkin aavikkoa kauniita maisemia metsästämässä, puhuisimme politiikkaa ja visioisimme unelmien maailmaa.

Tällaisia ovat minun "mielikuvitusystäväni". Entäpä teidän?

Lokakuun lukuloki

Lokakuussa tarinautti luki kirjoja, paljon ja hyviä. Jätänpä tavoistani poiketen jorinat väliin ja menen suoraan asiaan. Lokakuussa lokikirjaan merkittiin luetuiksi nämä:

Salme Sadeniemi: SELEVÄ. Kertomus yhteiskoululaisista
Marjane Satrapi: Luumukanaa
Alice Hoffman: Punainen puutarha
Klaus Karttunen: Huumori muinaisessa Intiassa. 3 pienoisnäytelmää
Arja Tiainen: Puiden alla, vihreässä palaverissa
Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät
Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla
Henrik Ibsen: Nukkekoti
Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja
Aldous Huxley: The Crows of Pearblossom
Oili Tanninen: Nunnu
M.L. Stedman: The Light Between Oceans
Cox & Million: Pieni punailkka
Franzon & Airola: Surusaappaat
Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu
Vaddey Ratner: In the Shadow of the Banyan
Johanna Venho: Yllin kyllin
Heljä Salonen: Kaikki kotiin
Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Yhteensä: 19
Kotimaisia: 10
Naiskirjailijoita: 11
Euroopan ulkopuolelta: 6
Muuta: Lokakuun luettuihin mahtui romaaneja, runoja, näytelmiä, tieto-ja lastenkirjallisuutta sekä sarjista.  Satupäivän ansiosta innostuin bloggaamaan kuvakirjoistakin  ihan ennätyspaljon; niitähän meillä luetaan aina ahkerasti, mutta bloggaus jää monesti väliin.
Maailmaa kiersin neljän kirjan verran. Haasteista heittäydyin omani lisäksi kahteen: Marian Tuntemattomiin tyttökirjoihin yhdellä kirjalla sekä Linnean Hyppää lavalle-haasteeseen kahdella. Kesken jäi kaksi kirjaa: Ulla-Lena Lundbergin Sade sekä Johanna Venhon Tässä on valo, kummatkin siksi että lukufiilis vain ei sattunut kohdilleen. Iloisin yllättäjä oli Ibsenin Nukkekoti, lastenkirjasarjassa parhaiten mieleen jäi Franzonin ja Airolan Surusaappaat.

Elma-palkinnon valinta oli tässä kuussa vaikeaa, koska luettujen taso oli niin huima. Rakastin Punaista puutarhaa, toisaalta huikaistuin Vaddey Ratnerin vahvasta tarinasta Kambodzan kansanmurhan varjossa. Jossain muussa kuussa myös Pieniä ihmeitä autokorjaamolla olisi voinut kärkkyä kärkipaikkaa. Mutta kun se parasta on ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut. Siis Lokakuun Elman saa tämä:

Vaddey Ratner: In the Shadow of the Banyan

Ilonan kohtalo sen sijaan oli selvä. Kauniin kantensa vuoksi hyllyyni hankkima opus ei ollutkaan silkkoa sisältä, vaan myös tarinana vahva, joten tämä päältä kaunis kakku on ilo valita kansikisan voittajaksi.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Marraskuussa aion saattaa loppuun kirjallisen maailmanympärimatkani ja siirtyä jo pikkuhiljaa jouluksi kotiin - teemani pariin. Perinteeksi muodostunut sarjakuvaperjantai saa myös jatkoa: luvassa on ainakin algerialaista laatusarjista ja nuoren naisen päiväkirjaa. Sarjakuvien lisäksi kirjapinossa on tyrkyllä vaikka mitä; kotimaista fantasiaa, pakistanilaisia novelleja, savolaisia rakkausrunoja, yksi poikakirja ja... no, näette sitten. Muikean mukavaa, kynttilänvalon kaunistamaa marraskuuta kaikille!

Salme Sadeniemi: SELEVÄ

Kansalainen!

Sinä, joka istut kuudennella luokalla!

SELEVÄ astuu tästä hetkestä alkaen elämääsi. SELEVÄ vaanii ja valvoo pienimpiäkin toimiasi. SELEVÄ näkee kaiken, sillä on puolitoistakymmentä silmää. SELEVÄ kuulee kaiken, sillä on puolitoistakymmentä korvaa. SELEVÄ voi kaiken, sillä on puolitoistakymmentä kättä kuin Buddhan kuvalla. SELEVÄN kosto on hirmuinen. Varo SELEVÄÄ! Ole rehellinen! Silloin sinun ei tarvitse kavahtaa SELEVÄÄ. Älä yritä luntata. SELEVÄ estää sen joka tapauksessa.

                                                             SELEVÄ.

Salme Sadeniemi: SELEVÄ. Kertomus yhteiskoululaisista.

Kirjapaino O.Y. Libris 1947

Tiina ja hänen ystävänsä käyvät keskikoulun kuudetta luokkaa. Suloista nuoruutta varjostaa vain yksi asia:  kokeet. Etenkin englanninopettaja Mörssi tekee parhaansa tehdäkseen kokeista mahdollisimman katalia. On siis opiskeltava ahkerasti - tai turvauduttava lunttiin. Tiinaa ja hänen ystäviään moinen petturuus korpeaa, ja he  päättävät perustaa salaseuran lunttaamisen kitkemiseksi luokasta. Seura Lunttaamisen Vastustamiseksi saa salanimen SELEVÄ, ja pian oppilaiden pulpetteihin alkaa ilmestyä kummallisia kirjeitä.  Mutta pojatkaan eivät jää toimettomiksi, ja tyttöjen yöretkellä autiossa mökissä alkaa tapahtua kummia...

Tarinautti lokikirjaan: Parisen vuotta sitten äitini kertoi innoissaan löytäneensä Saran tyttökirjakaupasta pienen aarteen: yhden teinivuosiensa lempikirjoista,Selevän, ja odotti jo kovasti että kirja saapuu. Kaksi päivää myöhemmin äiti sai kuitenkin yllättäen siivet, ja avaamatta jääneen postin pinossa oli myös nettikirjakaupan lähetys. Otin sen mukaani, mutta jostain syystä en tuolloin sitä lukenut. Nyt aika oli vihdoin kypsä, ja lähdin kirjan mukana aikamatkalle äitini nuoruuteen. 

Minulla ja äidillä on aina ollut melko samanlainen kirjamaku, joten osasin odottaa että SELEVÄ ei olisi huono. Yllätyin silti, kuinka hyvin se oli kestänyt aikaa. Nuorten kirkasotsaisuus olisi ehkä häirinnyt, ellen olisi ymmärtänyt että sodasta toipuvassa maassa se oli ajan henki: kansalaistalkoot ulottuivat myös ja etenkin kasvavaan polveen. Vastuuntunnosta huolimatta nuoret ovat kuitenkin nuoria, ja Sadeniemen kertomuksessa on samaa viehätystä kuin vaikkapa Rauha S. Virtasen kuuluisammissa kirjoissa.  Harmi, että tämä herttainen kirja on vajoamassa unholan hämäriin. Olen iloinen, että koin tämän kohtaamisen teini-ikäisen äitini kanssa. 

- Tästä tuleekin sitten jonkinlainen heilayhdistys, sanoi Kepa pettyneenä. 

- Sitten minä en kelpaakaan siihen, huokasi Maija. - Ja Inari sanoi, että Selevä pitäisi bailutkin. 

- Tietysti me pidämme bailut. "Am Abend sind die Damen doppelt so schön." Ehkä meillä on silloin mahdollisuudet tehdä propagandaa. 

- Mutta niistä täytyy tulla oikein hauskat bailut, sanoi Airi, joka pelkäsi Aarnensa puolesta.

Summa summarum: Viehättävä vanhanajan tyttökirja reippaista tytöistä sotienjälkeisessä Suomessa.

P.S. Osallistun kirjalla Marian Tuntemattomat tyttökirjat - haasteeseen. (Ehdinpäs  mukaan, ennen kuin määräaika ylihuomenna täyttyy.)

Sarjakuvaperjantai: Luumukanaa

Naser Ali Khan teki kuten hänen äitinsä pyysi. Hän osti kolmisenkymmentä askia savukkeita ja vei ne äidilleen. Hän ei enää rukoillut tämän puolesta vaan soitti tariaan kaikki päivät, auringonnoususta keskiyöhön.

Marjane Satrapi: Luumukanaa
LIKE 2008
Alkuteos: Poulet aux prunes, 2004
Suomennos: Taina Aarne

 

Naser Ali Khan on monien ihailema muusikko, joka on antanut musiikille kaikkensa. Kun hän menettää rakkaan soittimensa, katoaa hänen elämästään viimeinenkin nautinto, ja hän päättää kuolla. Maatessaan sängyssään odottamassa kuoleman enkeli Azraelia, hän käy läpi elämänsä iloja ja suruja, suhdettaan perheeseen ja vähäisiin läheisiin ihmisiin.

Palkitun sarjakuvataiteilijan Marjane Satrapin Luumukanaa vie lukijan keskelle 1950-luvun Irania, perheeseen joka on onneton omalla omituisella tavallaan. Satrapi kertoo kaihoisan tarinansa vähäeleisen väkevästi, mutta vailla paatosta. Tragikoomiset ihmiskohtalot heijastavat samalla myös iranilaisten tuntoja vallankumouksen jälkeisinä epävakaina aikoina.

Tarinautti lokikirjaan: Marjane Satrapi on nimi, johon olen toistuvasti törmännyt ja melkein aina kehuvissa merkeissä. Satun minihaasteesta sain sopivan tekosyyn tarttua tuumasta toimeen ja lähteä Lähi-Itään Satrapin mustavalkoisin siivin. En oikein odottanut mitään, aloin vain lukea ja katsoin mitä tuleman pitää. Yleensä en niin kauheasti välitä mustavalkosarjiksista, mutta tähän se sopi eikä vaivannut yhtään. Lukeminen oli helppoa ja vaivatonta, kuvat mukavan pelkistettyjä ja kerronta miellyttävän tiivistä. Tarinan henkilöt oli hienosti rakennettu, samoin kuin tarinan juoni. Aivan yllätyin, kuinka paljon kirjasta lopulta pidin!

Nautin kovasti myös kirjan huumorista. Jos asia on vakava, sille on syytä nauraa, ja nauretaankin - ilman että ketään tai mitään kuitenkaan pilkataan; Satrapin kertojanääni on kaikessa viiltävyydessäänkin myötätuntoinen ja lämmin. Napakkaan ihmissuhdekomiikkaan sekoittuu myös hurmaavasti ripaus absurdia.

Luumukanasta on blogannut jo aika moni ennen minua. Minna yllättyi, miten paljon sarjakuvalla voi kertoa, Linnea kehui tussijälkeä ja tarinan vaivatonta kulkua, Hannaa kutkutti kirjan huumori. Satu luki kirjan nopeasti ja unohti hitaasti. Karoliina hämmästeli, kuinka pienessä tilassa ja vähin sanoin voi luoda niin sisältörikkaan kokonaisuuden.

Summa summarum: Taidokkaan pelkistetty sarjakuvaromaani elämää suuremmasta rakkaudesta, perheestä ja elämästä kuohuvassa Iranissa.

Luumukanaa on myös filmattu. Trailerin perusteella leffa on mahtipontisempi kuin sarjakuva. 

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Blackwell oli pieni kaupunki. Taivas oli yhä tumma, joskin siellä täällä näkyi helmenharmaita raitoja. Starrin perheen miehet olivat jo töissä Eel Riverin takaisilla laitumilla, Harry Partridge oli mennyt kalaan, Mottit kaatoivat puita ryhtyäksen laajentamaan kaupungin pientä kokoushuonetta. Ainoa joka näki Chapmanin poikien tulon oli Minette Jacob, joka oli lähtenyt hirttämään itseään niityllä kasvavaan isoon tammeen ja piteli käsissään paksua köyttä, jonka pää laahasi maata hänen jäljessään.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Gummerus Kustannus Oy, 2012

Alkuteos: The Red Garden, 2011

Vuonna 1750 nuori Hallie Brady asettuu miehensä Williamin ja muutamien muiden uudisasukkaiden kanssa Massachusettsin takamaille, ankeriaita kuhisevan joen varteen. Talvesta tulee kylmä ja julma, ja koska aviomiehestä ei ole mihinkään, henkinjääminen on Hallien varassa. Sinnikkyyden,  mustan huumorin (Kuinka monta kuollutta aviomiestä mahtuu jokeen? No jaa, yksikin riittäisi) ja vuorilla asuvan karhunaaraan avulla Hallie onnistuu pitämään kyläläiset hengissä kevääseen saakka. Näin saa alkunsa Bearsvillen kaupunki, jonka nimi sittemmin muutetaan Blackwelliksi. 

Vuosien ja vuosikymmenten saatossa Blackwellin kaupunki kasvaa ja kehittyy muuttuvien aikojen mukana. Tulot ja lähdöt, syntymät ja kuolemat muodostavat elävän vuoroveden, johon jokaisen on vääjämättä vuorollaan vajottava. Silti jokin pysyy samana, jokin olennainen, joka tekee Blackwellistä toisenlaisen kuin kaikki muut maailman kaupungit - se sama mystinen jokin, jonka ansiosta ei ole olemassa kahta täysin samanlaista ihmistä eikä paikkaa.

Tarinautti lokikirjaan: Onko teitä koskaan taiottu - lumottu kirjaan, niin että ette soisi lumouksen murtuvan, joutuvanne sen taikapiiristä pois? Minut on lumottu syrjäiseen laaksoon, pieneen koruttomaan kaupunkiin, puutarhaan jonka punaisessa mullassa kasvaa vain punaisia kukkia...

Lumousta on tietysti mahdotonta selittää, eihän se silloin olisi lumous. Yritän silti kertoa jotakin siitä, miksi tämä kirja viehätti minua niin paljon. Luulen että taika on siinä, miten Hoffman koskettaa kynällään rutikuivaa historiaa, ja saa sen sykkimään elämää.

Oppikirjoissa historia on pitkälti kuolemista: sotia, tauteja ja nälkävuosia, jotka muokkaavat kansakunnan kohtaloita ja joihin myös Blackwellissa on pakko mukautua. Mutta Hoffman ei tyydy siihen; kirjaa lukiessa ymmärtää väkisinkin, ettei historiaa olisi ilman rakkautta. Kun siirtää näkökulman  yksilöstä sukupolvien ketjuun, näkee että rakkaus on eloonjäämisen ehto, joka sitoo ihmiset yhteen ja kantaa kuoleman ylikin. Ja niin kuin luonnon ja sivistyksen väliin on mahdotonta piirtää selkeää rajaa, samoin yhtyvät toisiinsa elämä ja kuolema, realismi ja magia. 

Elämän puu oli istutettu lähelle Blackwellin keskustaa. Ihmiset sanoivat, että jos seisoi sen oksien alla kukkimisaikaan, saattoi anoa armoa saadakseen syntinsä anteeksi. Kaupungissa oli vuosikaudet voimassa määräys, joka kielsi vahingoittamasta Elämän puuta, mutta öisin siitä otettiin pistokkaita. Pihoihin istutettiin salaa taimia ja niiden aran kuoren ympärille kiedottiin säkkikangasta suojaksi kylmyyttä vastaan. --- Ajan oloon näiden puiden tuottamia omenoita, samoja hedelmiä jotka houkuttelivat Aadamia ja Eevaa, alettiin kutsua nimellä Blackwell-Look-No-Further; kun joku saapui Blackwelliin ja maistoi niitä, hänellä ei enää ollut tarvetta jatkaa edemmäs. Vaikka koko maailma kutsuisi häntä puoleensa, hän viettäisi silti mielihyvin elämänsä tässä pienessä Massachusettsin laaksossa.

Punaisen puutarhan kertomukset ammentavat klassisesta tarinaperinteestä ja vanhoista tutuista myyteistä; oman tulkintansa saavat mm. merenneitotarinat sekä hirviön ja kaunottaren rakkaus. Ja kuten kaikilla kunnon kaupungeilla, on Blackwellillä myös oma haamunsa, joka uskollisesti jaksaa kummitella kotikaupunkinsa väelle vuosisadasta toiseen.

Pahaa vastaan voi taistella vain ilolla, oli Azurine kirjoittanut. Meidän on unohdettava kaikki mitä meille on ikinä opetettu.

Rakastin Punaista puutarhaa, vaikkei se täydellinen ollutkaan. Kertomusten vetovoima vaihteli: osa tarinoista lumosi täysin, toisissa juoni  jäi hieman kliseiseksi tai muuten laimeiksi. Eniten ihastuin tarinoihin Kesätön vuosi, Blackwellin hirviö, Kahdeksan rakkauden yötä sekä tietysti tarina, josta kaikki alkoi: väkevä Karhun talo. Hallie Brady on yksi mainioimmista fiktiiviistä naisista, jonka tiedän. Hänestä lukisin ilomielin vaikka kuinka paksun kirjan!

Pidin valtavasti siitä, miten tietyt keskeiset elementit putkahtelivat yhä uudestaan esiin; karhut, omenat, paikannimet ja kaiken punaiseksi värjäävä multa ovat Blackwellin luonteenpiirteitä siinä missä puna-ja itsepäisyys on tyypillistä Bradyille. Minulle tämä kirja ei ollutkaan ensisijaisesti kertomuskokoelma, vaan romaani, jonka päähenkilö vain sattuu olemaan paikka. Ja vaikka henkilöistä useimmat vain vilahtivat kuvassa yhden tarinan verran, he tuntuivat heti tutuilta ja rakkailta kuin vanhan ystävän tai läheisen sukulaisen lapset. Olisipa Blackwell oikeasti olemassa! Sinne olisi pikku pakko päästä käymään.

Punaiseen puutarhaan on jo ehtinyt astua ilahduttavan moni. Norkku nautiskeli hitaasti kirjan syksyisestä mystiikasta, samoin Maria viihtyi leiritulentuoksuisessa tunnelmassa. Sannalle kirjan henkilöt jäivät etäisiksi, mutta taianomaisuus viehätti. Katjalle kirja oli täydellinen kaunokirjallinen välipala, ja Sonja tunsi laillani olevansa tässä kirjassa kotonaan.

Summa summarum: Elämä on väkevä virta eikä Jumala ole vaisu. Rakkauden väri on punainen. ~Riikka Juvonen~

P.S. Nyt on pakko saada lisää Hoffmania ja pian! Suositellakin saa.

Huumori muinaisessa Intiassa. Kolme pienoisnäytelmää

(Vanha elostelija:) Voi! Hän on niin hämmentynyt vastenmielisen miehen yhdynnästä, että menee ohi kokonaan minua huomaamatta. No, seuraanpa häntä ja otan selville, miksi hän ei huomaa minua. Kas, nyt hän itse kääntyy ympäri. Mitä sanot? Että sinä et huomannut herraa? Tyttö hyvä, ei se ole sinun vikasi. Kun ajatukset ovat kärsimyksen hämmentämät, aistitkin hämmentyvät. Mitä sanot? Että tervehdit minua. Ota siis vastaan toivotukseni:

    Rikkaita olkoot ne joita sinä rakastat,

      vailla aarteita vastenmieliset,

   ettet joutuisi epämieluisia tapaamaan

     äitisi ahneuden tähden.

Klaus Karttunen: Huumori muinaisessa Intiassa. Kolme pienoisnäytelmää

Yliopistopaino 2000

Muinaisintialainen kirjallisuus on muutakin kuin hengellis-filosofista korkealentoa. Vaikka teatteritaidetta ei tuolloin jaettu tragediaan ja komediaan länsimaiden tuntemalla tavalla, olivat huumorinäytelmät suurta huutoa. Suosittuja olivat mm. monologifarssit, veijaritarinat, kevyet hovikomediat ja porvarilliset juoninäytelmät. Klaus Karttusen kääntämä kokoelma sisältää kolme pienoisnäytelmää: "Juopuneet toilaukset", "Gurukurtisaani" ja "Kohtaamaan kumpainenkin." 

Säilyneiden muinaisnäytelmien ikää on mahdoton määrittää tarkasti, mutta Juopuneet toilaukset lienee näistä kolmesta vanhin. Näytelmän kirjoittajaksi mainitaan kuningas Mahendra, joskin asialla todellisuudessa saattoi olla joku tai jotkut hovirunoilijoista, kuninkaan ottaessa kunnian omiin nimiinsä. Sekä Juopuneissa toilauksissa että Gurukurtisaanissa ivan terävin kärki osuu askeetteihin, jotka näiden näytelmien valossa eivät näyttäydy läheskään niin pyhinä kuin voisi luulla. Meno on välillä melkoista kohellusta, ehtaan farssin henkeen: kun gurun ja kurtisaanin sielut vaihtuvat erään korkean joogin hieman huvitellessa, siitä seuraa aikamoista hässäkkää. Toisaalta monologifarssiksi nimetty Kohtaamaan kumpainenkin on huumoriltaan huomattavasti hillitympää, sarkastista ja sanailuun perustuvaa. 

Abhinaya Summer Festival: Bhagavadajjukam (Gurukurtisaani)

Tarinautti lokikirjaan: Huumorin kulttuurisidonnaisuus on kiinnostanut minua jo ennen kuin perustin monikulttuurisen perheen ;) Totta on, että se mikä naurattaa yhtä, ei edes hymyilytä toista - ja vielä suuremmat ovat huumorintajun erot, kun välissä on tuhansia vuosia. Ja kuitenkin esim. antiikin komedioissa on paljon, mikä naurattaa myös meitä - ihmisluonteen naurettavuudet kun eivät aikain saatossa juurikaan muutu. Tämän kirjan lukemiseen minut kirvoitti lähinnä älyllinen uteliaisuus, ei niinkään nauramisen tarve.

Mikä sitten nauratti muinaisia intialaisia? Tekopyhyys ja hurskastelu, väärinkäsitykset, alapäähuumori. Kuulostaako tutulta? Toki tapa, jolla ne esitetään, on nykylukijalle vieras ja sisäpiirin vitsit usein mahdottomia käsittää ilman tarvittavaa kielen ja kulttuurin tuntemusta. Lukuisat viitteet auttoivat ymmärtämään vitsin - mutta jos vitsi pitää selittää, se harvoin enää jaksaa naurattaa kovinkaan paljon. En siis hirnunut naurusta, mutta viihdyin kyllä näitten pikku näytelmien parissa. Hiukan yllättäen pidin eniten monologifarssista Kohtaamaan kumpainenkin, jossa vanha elostelija puhuttelee tuntemiaan naisia kaupungilla kulkiessaan. Vaikken niinkään alapääjutuille lämpene, oli vanhan elostelijan satiirinen imartelu nykynaisillekin tuttua. 

Tyttö, ajattele millaisen suosion suot uupuneita lanteitasi virkistävälle, erilaisia hajusteita sisältävälle sulotuoksuiselle öljylle tarjotessasi sille omien jäsentesi kosketuksen. Oi suopeakasvoinen, riistetty tosiaan lienee se, joka ei saa nähdä sinun suloisen loistavaa ruumistasi, joka on korot riisuttuasi rehellinen sirossa kauneudessaan niin kuin kuninkaallinen ratsuelefanttinaaras, jolta on otettu pois tiu'ut, kaulakoriste ja vyö. 

Summa summarum: Tämä on kyllä ehdottomasti oudointa, mitä olen lukenut vähään aikaan! Mutta joskus tekee hyvää vähän laajentaa perspektiiviä ja lukea jotain ihan ufoa ;)

P.S. Tämän myötä tulikin taas hypättyä lavalle, ennen kuin Linnean hieno haaste päättyy.

P.P.S. Maailmanympäri-postaukseni Intia-osioon lipsahti luokattoman huono musiikkivideo, joka ei ilmeisesti edes ole oikeaa Bollywoodia! Onneksi blogistaniasta löytyyy asiantuntemusta tässäkin asiassa. Tässä siis oikeasti hieno lajinsa edustaja, taatusti aitoa Bollywood-tuotantoa. Kiitos, Mari!

Fanaa-- Mere Haath Mein Tera Hath Ho

 (starring Aamir Khan & Kajol)

Arja Tiainen: Puiden alla, vihreässä palaverissa

Joku päivä he kumminkin tarvitsevat runoutta,
merkityksellä ladattua kielimaisemaa,
tukahdutettuja tunteita, huutoja, unia, kaipuuta.
Aukkoja, tirkistyspaikkoja joista näkee sisäiset tilat.
Pieniä, pelottavia pudotuksia kuolemaan ja kuiluun.
Lampien pohjamudissa välähtäviä ikkunoita.
Kalan ja oravan kutsua.
Näädän jälkiä lumessa. Revontulten sinfoniaa.
Myyttisiä junia, outoja takapihoja.
Joku päivä keskellä mainostaukoa,
jokin säikäyttää heidät, korppi lehahtaa olalle
korkea naisen sopraano ja rumpujen kumu.
Menneisyyden tumma kalvo repeää.
Ihmiskunnan alkukodin nuoruus, nuotiotulien laulu.

Arja Tiainen: Puiden alla, vihreässä palaverissa
WSOY 1999

Arja Tiainen ei ole mikään perinteinen runotyttö. Hänen runoistaan puuttuu kaikki pikkusievä: ruma sana sanotaan niin kuin se on ja epäonnistuneista runoilijoista tulee pönäköitä maikkarin miehiä. Toisaalta on hetkiä, joina runo ei ala eikä ikinä lopu; ilta hämärtyy ja vedetään verkot, ne ovat täynnä, kaipaus painaa.
Rivien välissä istuu vihainen vanha nainen, katkeruutta kaulaluilla mutta pelon on jo elämä riisunut.

Sari Bremer: Nimbus

Väistelemme varjoja, pimeitä kujia, kahisevia puistoja, 
hakeudumme joukkoon.
Vastaan kävelee keltaisia kasseja, haamujengejä tarpeistoineen.
Minä tahdon tyhjän tavaratalon, jossa pohtia ikuisuutta.

Tarinautti lokikirjaan: On syksy ja sehän tietää minulle sitä, että tekee mieli lukea runoja. Tällä kertaa tartuin Tiaiseen, mutta en Lapsilta kiellettyyn, vaan minut vangitsi tämän kokoelman kesäinen nimi. Itse kirja ei ole yhtä kesäinen, pikemminkin sivuilta huokuu myöhäissyksyn kirpeys. Ja se sopi minulle hyvin, huomasin, vaikka kirjailijan ronski tyyli ei olekaan minuinta minua. Kesä on mennyttä, muualla, lapsuudessa; nyt peilistä katsoo viisikymppinen naama, elämän tase on nipin napin voitolla ja alapääsuihkun tärkeyttä ei voi kyllin korostaa. Mutta onneakin on, huomaamatonta kuin ahvenen liike vedessä, yhä joskus ennenvanhainen tuuli saa vapisemaan ilosta. Ja vielä on niitäkin öitä, joina rakkaus saa unohtamaan ennen eläneiden haudat.

Kokoelman teemat eivät ole erityisen yllättäviä tai uusia: runous, rakkaus, ikääntyminen ja pelot. Raikkautta runoihin tuo Tiaisen nuiva huumori ja kuvia kumartamaton ote. Tiainen ivaa tasapuolisesti kaikkia: muita taiteilijoita, miehiä, gynekologeja kuin myös itseään.

Syksyllä hengitän vapaammin, kävelen pitemmälle.
Nautin koko sielustani tuulisista päivistä. 
Maa tuoksuu mullalta ja koneet raksuttavat pelloilla,
viljaa puidaan, sen näkee näinkin likellä pääkaupunkia.
Ilma on raikas, sataa tihuuttelee tai myrskyää.
Tämä ei ole runo, kokeilen toimiiko kone.
Kone on ok, minä en ole.

Inari Krohn: Kaksi puuta

Tiaisesta ei tämän vihreän palaverin myötä tullut suosikkirunoilijaani, mutta ei myöskään inhokkia. Pieninä annoksina Tiaisen kyynisyyteen vivahtava, alavireinen ironia  puree.

Summa summarum: Aivan liian hauskaa eilen puiden alla.  Suorasanaisen runoilijan kymmenes kokoelma, jossa kohtaavat Tiaiselle lajityypilliseen tapaan hurmio ja harmi.

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät

WSOY 2012

Kuvitus: Markus Pyörälä

Nyt ei ollut vaihtoehtoja. Sujautin sukkelasti oven edessä olevat muovisandaalit jalkaani ja lähdin kävelemään kohti huussimäkeä. Onneksi ulkona oli sen verran valoisaa, että näin reitin hyvin. Ympärilläni oli aivan hiljaista. Rakennuksista oli sammutettu valot. Avasin huusin oven, pistävä lemu tunkeutui nokkaan. Huussi oli järvelle päin. Seinässä oli pieni ikkuna, jossa oli verho. Kurkin verhon alta järvelle. Koivujen välistä näkyi vähän vastakkaista pientä saarta.

Juhoa jännittää: hän on lähdössä  kesäleirille elämänsä ensimmäistä kertaa. Kinkkiseksi jutun tekee se, ettei hän ole ikinä ennen ollut kokonaista yötä ilman vanhempiaan poissa kotoa- ei edes Iston, parhaan kaverinsa luona. Ja nyt pitäisi selvitä peräti kolmesta yöstä Lokkisaaressa ilman äitiä, isää ja Unski-koiraa. Ilman Istoa hän ei ikinä selviäisi; reipasta, sanavalmista Istoa, joka on ollut seurakunnan leireillä ennenkin, eikä pelkää edes rupisammakoita joita kuulemma vilisee saaressa öisin. Mutta sitten Istokin äkkiä muuttuu ihan kummalliseksi, äkäilee turhista ja murjottaa. Juhosta alkaa tuntua siltä, että koko leiri oli suuren luokan virhe. Pitäisikö luovuttaa ja lähteä kotiin? Toisaalta leirillä on kivaakin, olisi hienoa jos uskaltaisi jäädä - ja samalla selvittäisi, mitä kummaa on tekeillä naapurisaaressa öisin...

Tarinautti lokikirjaan: Lasten ja nuorten kirjallisuus on aina ollut sydäntäni lähellä, ja kuvakirjoista olenkin bloggaillut suhteellisen usein. Vähän vanhemmille lapsille tarkoitettujen kirjojen suhteen olen sen sijaan ollut pihalla jo pitkään. Päätin korjata asian ja tilasin arvostelukappaleita joistakin kiinnostavista kotimaisista "lanuista". Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Lokkisaaren säpinät, onhan aihe -seurakunnan kesäleiri - minulle yhtä nostalginen kuin lukemattomille muille.

Laura Suomelan esikoiseteos olikin mainio valinta. Kirja oli juuri niin aurinkoinen ja mieluisa lukukokemus kuin olin uskonut ja toivonut. Suomela kuvaa leirielämää mutkattomasti ja aidosti, kerronta etenee perinteisessä poikakirjojen hengessä: kohelletaan, seikkaillaan, kinastellaan tyttöjen kanssa ja puolivahingossa selvitetään rikos. 

- Joudutaanko me tiskaamaan noiden hyypiöiden kanssa? kysyi Isto pöyristyneenä osoittaen Essiä, Riinaa, Almaa ja Jennaa. 

- Kyllä vaan, te saatte esipestä astiat yhdessä tyttöjen kanssa.

- Voi sikanauta, eikö voi mitenkään enää vaihtaa ryhmiä? Isto aneli. 

Riina pisti silmänsä kieroon ja pyöritti sormeaan ohimon kohdalla. Sen jälkeen hän oisoitti etusormellaan Istoa. Isto puolestaan kuopi jalallaan maata kuin hevonen ja hirnahti.

- Koita nyt vaan Saarela sopeutua. Ei saa puhua rumasti tytöistä, Jyte torui.

- Vähä hienoo, Isto jatkoi, haukkasi pullasta palasen ja huuhtoi sen mehulla alas.

Siihen päättyi keskustelu ryhmistä.

Tykkäsin kirjan huumorista, joka osuvasti tavoittaa leiriporukan hengen. Hienosti Suomela kuvaa myös lapsia; kaikesta huokuu, että kirjoittaja on siviiliammatiltaan nuoriso-ohjaaja ja epäilemättä vetänyt leirin poikineen. Jos lähipiiristä löytyy lapsi, jolle eka kesäleiri alkaa pian olla ajankohtainen asia, kannattaa olla kaukaa viisas ja hankkia tämä kirja vaikka jo jouluksi. Etenkin arempaa lasta Lokkisaasen säpinät voi auttaa uskaltamaan ja antaa sen ratkaisevan kipinän lähteä.

Lokkisaaressa ovat käyneet myös Hemuli ja Maria. Molemmat viihtyivät, niin kuin minäkin.

Summa summarum: Nyt näytetään, että sä pystyt kevyesti oleen kolme yötä leirillä ja me selvitetään Ämmänsaaren arvoitus. Tykkääks sä muuten jostain likasta? Mukaansatempaava moderni, myös tytöille sopiva poikakirja monille tutussa miljöössä.