Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Me matkustimme monta tuntia, eikä sieppaajani sanonut mitään. Ajattelin kotia. Ajattelin sisartani Sinikukua ja sitä kuinka hän oli aina halunnut kissanpentua. Taloon, joka oli täynnä lintuja! Mutta hän ei ollut luovuttanut. Hän oli puhunut siitä jatkuvasti ja uneksinut siitä niin kauan että eräänä aamuna hänen tyynyllään oli kehrännyt pieni raidallinen kissa. Sinikukun itsensä tekemä. Eikä hän ollut osannut tehdä sitä oikein. Sillä kissa ei herännyt. Se nukkui kolme päivää ennen kuin me uskoimme, ettei se ollut todellinen, se ei ollut valmis, se oli harha. Kehräävä, pehmeä harha. Pian sen jälkeen Sinikuku laitettiin pois. Ja niin tietenkin myös kissa.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

Lunni on karannut kotoaan. Hän on jättänyt myyttisen lintukodon ja tullut alas unien maailmasta kokeakseen, millaista on olla totta. Vasta lähdettyään hän tajuaa, miten kohtalokkaat seuraukset hänen lähdöllään oli: unimaailman tasapaino järkkyy, ja tosimaailmassa Kaarniolan kaupungissa ei kukaan enää uskalla nukahtaa; lintukodon asukkaat, Lunnin veljet ja sisaret, eivät pysty hallitsemaan uniaan vaan niistä tulee painajaisia, sellaisia joista ei enää ikinä herää.

Korjatakseen virheensä Lunnin on päästävä takaisin kotiin, mutta matka ylös vesiputouksen takaisille soille on pitkä ja vaikea -liian vaikea, että siihen pystyisi yksin. Apunaan Lunnilla on ystävänsä linnut sekä tietysti unensa, joitten avulla hän voi rikkoa sekä unen että todellisuuden rajoja. 

Matkallaan kotiin Lunnille tapahtuu jotakin yllättävää: hän rakastuu  - mutta ei ihmiseen, vaan tyttöön joka on vielä oudompi kummajainen kuin Lunni. T23 on tuulisieppari, omalaatuisen keksijän kehittämä keinotekoinen ihminen, joka ei ruoki nälkäänsä ihmisten ruualla, vaan tuulella. Koska Lunnille tyttö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kone, hän antaa tytölle oikean nimen - ei ihmisen,vaan linnun.

"Tui", sanoin.

"Tui? Onko sellainen lintu?"

"On. Se näyttää mustalta mutta valossa se on metallinhohtoinen, ja kuitenkin sen sulat ovat pehmoisia kuin silkki. Kaulassaan sillä on yhtä valkeita höyheniä kuin sinun hiuksesi, ja se  osaa laulaa monilla äänillä, sellaisillakin joita ihminen ei kuule. 

"Lentääkö se kovaa?" T23 halusi tietää.

"Ei liian."

"Onko se pieni?"

"On. Pieni ja kaunis."

"Tui..."

"Tui."

Tui sanoo pitävänsä Lunnista. Mutta koska hän ei ole ihminen, hän pystyy vain tietämään sen, ei tuntemaan - tunteitahan ei koneilla voi olla. Lunnin tavattuaan tytön halu tuntea kasvaa niin suureksi, että hän päättää lähteä myyttisen lintunoidan luokse, jotta tämä  tekisi hänestä oikean ihmisen. Asiassa on vain muutama ongelma: onko jo liian myöhäistä, vai onko Horroskehrääjä jo nielaissut kaikki lapsensa? Voiko painajaisten valtaa enää pysäyttää, ja  vaikka voisikin niin pystyykö Lunni uhmaamaan omaa äitiään? Miksi niin moni vihaa häntä ja yrittää estää häntä palaamasta kotiin? Ja ennen kaikkea: mihin on kadonnut pikipuhkoja, Lunnin luotettu lintuystävä ja ainoa, joka jaksaa viedä heidät todellisuuden vastavirtaa ylös, unien ja lintujen maailmaan.

Siiri Enoranta

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän kirjan arvostelukappaleena, ja kun viimein ehdin siihen tarttua, ahmin sen muutamassa illassa. Kirjan alku oli hieman sekava ja kesti melko kauan, ennen kuin tarinaan pääsi kunnolla kärryille - kaikki oli kovin epämääräistä, monenlaista tapahtui ja selkeä pohjustus puuttui. Mutta kun jaksoin rämpiä ensimmäiset 50 sivua, tarina vihdoin päästi sisälleen ja palkitsi lukijan monella tavoin! 

Juoni oli koukuttava, sivuja kääntyi kiitettävään tahtiin. Lintujenystävälle kirja oli nannaa. Luhtamuura, surunärhi, kaakaokipuaja, miljoonakutoja...  kirjailija on tehnyt kotiläksynsä hyvin  ja luonut lintukodon väestä ilmeikkään, aidolta maistuvan ja myyttejä tihkuvan kansan.

Pikipuhkoja Diglossa plumbea

Sinä aamuna olimme nähneet ensimmäisen linnun. Se oli ollut jääkuikka. Tunnistin sen jo pitkästä terävästä nokasta joka halkoi ilmaa kun se lensi ylitsemme juuri herättyämme, ja viimeistään siitä vaikeroivasta huudosta jonka se päästi, joka oli sen laulu. Ajattelin silloin että ehkä se suri  menetettyä kotiaan, sillä vaikka se oli merilintu, sitä veti puoleensa valtava puu ja siellä asuva voima, jota se ei voinut vastustaa eikä se tiennyt miksi.

Summa summarum: Vahva ja vangitseva, lumovoimainen fantasiakertomus unien voimasta ja todellisuuden huterista rajoista. Raikas poikkeus fantasiagenressä, alitajuntaa ravisuttava lukuelämys muillekin kuin nuorille. 

P.S. Muita kirjasta bloganneita ovat ainakin Vinttikamari, Sara ja Sandra.

Melkein sata! Arpoja tyrkyllä + tunnustuksia jaossa

Hihhei ja hurraa: huomasin juuri, että 100 lukijan haamurajasta puuttuu enää seitsemän nimeä! Kunhan saadaan satanen rikki, sitä pitää juhlia. Ja kuten blogistaniassa on tavaksi tullut, pistänpä suuren juhlan kunniaksi arpajaiset pystyyn. Koska budjettini on rajallinen, palkintona on kierrätyskirja-aarteita lähinnä omasta hyllystä. Arvontaan ilmoittautuminen alkaa NYT ja loppuu sinä päivänä, kun saamme satasen puhki. 

Arvontaan voivat osallistua kaikki paitsi anonyymit (lukijaksi värväytyminen ei siis ole tarpeen). Mutta ihan ilmaiseksi en sentään arpoja anna... 

Olen tänä syksynä hurahtanut teemalukuun ja ensi kuussa lähden kirjalliselle maailmanympärysmatkalle, jonka jälkeen olen aikeissa palata Jouluksi Kotiin. Tähän tarvitsen teidän apuanne. Yhden arvan saa siis siten, että kommentoi tähän ja ehdottaa kirjaa, jonka kuvaukseen sopisi asiasanaksi "koti". Genrellä ei ole väliä; ehdottaa saa romaania, novelleja, nuortenkirjaa, runokirjaa, sarjakuvaa tai mitä nyt mieleesi tuleekaan. Toisen arvan saa lyömällä viidakkorumpua, eli linkittämällä arvonnan omaan blogiinsa. Linkitykseen on suotavaa käyttää allaolevaa kuvaa:

Tarinautti arpoo

Kuten jo mainitsin, palkintona kisassa on mitäpäs muuta kuin kirjallisuutta! Onnettaren suosikki saa palkinnokseen valita kaksi kirjaa allaolevasta listasta (sekä lisäksi suunsa makeaksi ja söpön kirjanmerkin, ehkä jotain muutakin jos oikein innostun.) Lohdutuspalkinnon saaja voi valita jäljellejääneistä yhden.

Markus Zusak: Kirjavaras (pokkari)

Fabio Geda: Krokotiilimeri (kovakantinen)

Ana Menandez: Rakas Che (pokkari)

Maarit Verronen: Vanhat kuviot (kovakantinen)

Juri Rytheu: Ihmissusi  (kovakantinen)

Unni Lindell: Käärmeenkantaja (kovakantinen)

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina (kovakantinen)

Kate Mosse: Labyrintti (pokkari)

Mazarine Pingeot: Ensimmäinen romaani (kovakantinen)

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa (pokkari)

Kate Morton: The Distant Hours (pokkari)

L.M. Montgomery: The Lilac Bus (pokkari)

Michael Cader: Meditations for cats who do too much (pokkari)

Kaikki kirjat ovat hyvässä käytetyssä kunnossa, paitsi The Distant Hours ja Meditations for cats... jotka ovat aivan uusia. Ne kirjoista, joista olen saanut aikaiseksi blogata, on linkitetty suoraan kyseiseen artikkeliini. Lopuista voi halutessaan tiedustella lisää minulta.

Ja sitten se toinen asia, eli ne tunnustukset. Valkoinen kirahvi lämmitti sydäntäni tällä:

Ja nyt saan siis laittaa hyvän kiertämään. Säännöthän menevät näin:

Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.

Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Viiden "parhaan" raakkaaminen ihanien blogien paljosta on tietysti mission impossible, mutta koska parhaus on lukijan korvien välissä, en edes tavoittele objektiviivisuutta vaan otan mittayksikökseni mutun. Huomenna lista voisi näyttää tyystin toiselta, mutta tänään musta tuntuu että palkinto lähtee näille:

1. Katja / Lumiomena. Tästä blogista olen varmasti bongannut eniten kirjoja, joihin sittemmin rakastuin. Pidän myös siitä, että blogista löytyy muutakin kuin kirja-arvioita: on monenlaista hauskaa ja inspiroivaa instagrammeista Haahtela-bingoon.

2. Valkoinen kirahvi / Opuscolo. Hieno blogi, jonka taannoinen Lasten linnoitus oli hatunnoston arvoinen tempaus. 

3. Karoliina / Kirjava kammari. Karoliinan blogissa käyn usein ihailemassa kansikuvataidetta: saman kirjan eri kansikuvaversiot avaavat kiehtovasti kirjan eri puolia. Ilolla luen myös arvosteluja enkunkielisistä kirjoista, joita itsekin hamstraan niin paljon kuin sielu sietää.

4. Jaana / Lukukausi. Bloggaritapaamisen kautta tutuksi tullut kiinnostava blogi tarjoaa mm. kiinnostavia tietoiskuja paikkakuntamme kirjailijoista, myös vanhemmista kirja-aarteista joita juurikaan ei blogeissa näe.

5. Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie. Hienoniminen blogi, joka monipuolisuudessaan on oikea piristysruiske. Erityisesti riemastuin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua - haasteesta, johon itsekin osallistun jos vain suinkin kynnelle kykenen.

Moni muukin teistä olisi tämän palkinnon ansainnut. Kiitos kaikille upeille bloggareille! On kunnia tuntea teidät.

Charles Martin: Chasing fireflies

He walked back into the pasture and began making wide sweeps with his arms. The air above him was lit with tiny flashing orange and yellow-green stars. Every few seconds one would glisten, shoot through the air in a circular pattern, and then disappear, only to be answered by another shooting star several feet away. No sooner had one quit than another started. Unc followed the circles, running here and there, pulling the lid off and then screwing it back on. Minutes later, he returned with heavens in his jar. He offered it to me. My single scoop of the Milky Way.

Charles Martin: Chasing fireflies

Thomas Nelson, 2007

Chase Walker on journalisti, jonka intohimona on ottaa asioista selvää. Työssään paikallislehden toimittajana hän alkaa selvittää seudulla sattunutta outoa tapausta: tuntematon nainen tyrkkää 8-vuotiaan pojan pois autosta rautatien vieressä ja jatkaa itse autoineen matkaa junan alle. Poika on kaltoin kohdeltu, nimetön ja mykkä. Tutkiessaan juttua Chase huomaa pian kiintyneensä poikaan - eikä vähiten siksi, että näkee pojassa oman itsensä. Chase on nimittäin myös löytölapsi, joka vietti lapsuutensa lastenkodeissa, kunnes hänet sijoitettiin georgialaisen William Farlandin perheeseen. 

Williamilla, jota Chase kutsuu sedäksi eli Unciksi, on traumaattinen elämä, kun taas Williamin isoveli Jack on rikas ja menestyvä, paikkakunnan arvostetuimpia miehiä. Jackilla on Chasen ikäinen tytär Tommye, joka eräänä yönä ollessaan 8-vuotias juoksee pimeän suon yli kotoaan Williamin taloon. Siitä pitäen Tommye ja Chase ovat eläneet kuin sisarukset ja rakastavat toisiaan hellästi. Aikuisiksi kasvettuaan elämä vie heidät vuosiksi erilleen, kunnes Tommye eräänä päivänä yllättäen palaa - mukanaan salaisuus, jota Chase ei halua tietää. Yrittäessään auttaa radan varresta löytynyttä poikaa Chase ja hänen perheensä joutuvat kuitenkin kohtaamaan kaiken sen, joka heitä itseään eniten satuttaa.

Tarinautti lokikirjaan: Taas yksi kirja, joka oli pakko lukea ihan vain siksi, että ihastuin sen kanteen ja nimeen! Olin varautunut pettymään, ja kyllähän kirjassa pettymyksen aihioita olikin: juoni ei ollut kovin omaperäinen, kliseissä löytyi, tyyli oli paikoin aika pateettinen, asioita väännettiin rautalangasta, draaman kaaria oli vaikka muille jakaa, henkilöt jakaantuivat siististi hyviksiin ja pahiksiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta pidin kirjasta, paljon. Vaikka tarina on kaikkea muuta kuin täydellinen, se huokuu poikamaista charmia: voin kuvitella, että Martin on kirjoittanut tätä saman vakavan innostuksen vallassa, jolla päähenkilö suhtautuu baseballiin ja kalastuksen jaloon taitoon. Ja kirjailjan innostus tarttuu. Siksi Chasing fireflies on kuin Chasen asuntovene: pikkuvikoja riittää, mutta silti se kelluu - siihen jopa kiintyy enemmän kuin jos se olisi virheettömän tyylikäs ja loppuun asti hiottu.

Chase itse jätti ehkä ihan vähän kylmäksi, ja mykkä lapsinero jäi hahmona hieman latteaksi, mutta tarinan päähyvis Unc oli hienosti kuvattu -ja juuri kun tuntui siltä, että hän on turhankin täydellinen, löytyi hänestä sittenkin sopivasti särmää. Loppuratkaisukaan ei ollut ihan perinteinen Happy End, vaikka siltä jo välillä pahasti näytti. Kirja ei siis sittenkään ollut pettymys, vaan jopa iloinen yllätys. En osaa sanoa, suosittelenko. Päättäkää itse! :)

Summa summarum: Suurella sydämellä kirjoitettu tarina isistä ja pojista, identiteetistä, toivosta ja hylkäämisen pelosta. 

P.S. Kirjan lopussa oli  lukupiiriopas, johon oli listattu kysymyksiä keskustelun rakennuspuiksi. Itse en oikein osannut idealle syttyä. Mitä te olette moisesta mieltä? Olisiko avuksi, jos esim. Oksasen uusimmassa olisi valmiit kysymykset lukupiirin pohdittavaksi? ;)

Sarjakuvaperjantai, osa 2: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

WSOY 2010

Orvoksi jäänyt Agnes asuu isoäitinsä kanssa Planktonin kaupungissa. Opettajan antama kasvitieteellinen kesäläksy osoittautuu hyvin kasvattavaksi ja hyödylliseksi, tosin hieman eri tavalla kuin opettaja arveli: tiedonhaluinen Agnes oppii enemmän kanssanisäkkäistään kuin kasveista seikkaillessaan Saniaislehdossa, ja nokkelana tyttönä Agnes hoksaa pian, miten tiedolla voi lyödä rahoiksi. Ja tietoahan kertyy,sillä Agnes on tyttö joka pitää silmänsä ja korvansa auki!

Kaikenlaisten mysteerien ratkominen onkin Agnesin lempipuuhaa, johon hän heittäytyy koko tarmollaan - oli sitten kyseessä tissiliivikauppiaan iltatoimet, kirjastonhoitajien eväsretki tai arvoituksista vaikein ja kiinnostavin: mitä tapahtui Agnesin isälle ja äidille Pariisin katakombeissa sinä yönä, josta Agnesille ei ikinä puhuta? Entä miksi isoäitiä on joskus niin vaikea ymmärtää, ja miksi kaikista isoisän kuvista puuttuu pää? 

Kati Närhen toinen sarjakuva-albumi kertoo vinksahtaneen, vinoa huumoria tursuvan tarinan tytöstä, joka rakentaa itselleen karttaa kohti aikuisuutta tarkkailemalla aikuisia ympärillään. Roolimallien sijasta hän tosin löytää lähinnä varoittavia esimerkkejä siitä, millaiseksi ainakaan ei kannata tulla... ;)

Kerronta etenee lyhyinä episodeina, jotka loppua kohti tyylikkäästi nivoutuvat yhteen. Planktonin ihmiset, ooppera, työharjoittelu alusvaateliikkeessä ja koulun huligaanin aikaansaama outo tauti ovat kaikki Agnesin askelia kohti aikuisuuden hämmentävää maailmaa, jossa salaisuudet ovat usein hauskimmillaan silloin, kun ne eivät ole vielä ratkenneet.

Tarinautti lokikirjaan: Nuorempana nautin kovasti sarjakuvaromaaneista, mutta sittemmin se jäi enkä moneen vuoteen ole sarjakuvahyllyä selannut. Kirjaston virtuaalivinkkien innostamana päätin parantaa tapani ja viettää säännöllisen epäsäännöllisesti sarjakuvaperjantain. Ensimmäisen sarjisperjantaini teemaksi tuli puolivahingossa kotimaiset sarjakuvataiteilijattaret. Eilen jo esittelinkin Reetta Niemensivun hienon sarjakuvaromskun Lempi ja rakkaus. Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet loikkasi kainalooni Minnan suosituksesta.

Ihan ensi aluksi hieman karsastin kirjan kantta, mutta jo muutaman sivun perästä olin täysin koukussa tarinaan ja sen hullunkurisiin henkilöihin. Päähenkilö Agnes on aivan loistava: nyrpeä, utelias varhaisteini, joka pohtii maailmaa ja haluaa isona hulluksi tiedenaiseksi. Opettajan mielestä hän ei suhtaudu tulevaisuuteensa tarpeeksi vakavasti - mutta hänpä ei tiedäkään, kuinka viisaasti Agnes kiristämällä tienaamansa rahat sijoitti :D

Vielä Agnestakin enemmän ihastuin isoäitiin, joka on ikäisekseen vielä hyvässä kunnossa ja herää aina aamulla iloisena - mutta jolla myös, kuten Agnes saa huomata - on omat salaisuutensa.

Kati Närhen ihmiskuvaus on hetkittäin aivan ilmiömäistä, hykerryttäviä hetkiä on paljon. Viisto huumori ei aivan keikahda kyynisyyden rotkoon, ja vaikka vakaville asioille nauretaan, ne eivät siitä menetä tehoaan, päinvastoin. Kaiken kaikkiaan viihdyin Saniaislehdossa niin, että odotan jo innolla Mustasuon mysteeriä, joka jatkaa Agnesin tarinaa!

Summa summarum:  Viistonhauska ja visuaalisesti oivaltava sarjakuvaromaani. Olipa hienoa huomata, kuinka laadukasta sarjakuvaosaamista meillä Suomessa onkaan! :)

P.S. Pikainen googletus toi tietooni Minnan lisäksi kolme muuta bloggaria, jotka myös ovat vierailleet saniaislehdossa. Salla ihastui ilmeikkäisiin yksityiskohtiin, Booksylle kirja oli kuin piirrosversio BBC:n laatudraamasta arkkityyppisine pikkukaupunkeineen. Erja viihtyi, mutta kuitenkin pettyi lievästi. Jos joku muukin on kirjasta blogannut, vinkatkaahan kommentissa niin käyn kurkkimassa :)

Sarjakuvaperjantai, osa 1: Isoäidin rakkaus

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus

Suuri Kurpitsa 2010

Nuori Lempi-tyttö asuu pienessä maalaispitäjässä. Eräänä päivänä kylään saapuu uusi penkkisuutari Väinö, joka korjaa Lempin kengät ja särkee tämän sydämen. Mutta elämä jatkuu, ja Lempikin saa osansa onnesta, vaikka suku onkin sitä vastaan. 

Reetta Niemensivun ensimmäinen sarjakuvaromaani vie lukijan entisajan Suomeen, agraariyhteisön ytimeen. Keronta on pelkistettyä, mutta kaikkea muuta kuin niukkaa. Suurin osa tarinasta kerrotaan kuvin, puhekuplia on vähän - paitsi kylän juoruakoilla, joita Niemensivu käyttää taitavasti tarinan eteenpäin viejinä. Niemensivun oman isoäidin vaiheisiin pohjautuva tarina kertoo rakkaudesta, yhteisön paineesta, surun ja onnen hetkistä joista ihmisen elämä koostuu.

Tarinautti lokikirjaan: Kaikkein ensiksi on kehuttava Oulun kaupunginkirjastoa, jonka uudistuneilla verkkosivuilla olevasta "virtuaalinäyteikkunasta" bongasin tämän kirjan. Jo seuraavana päivänä (eli tänään) sain sähköpostiini tiedon, että kirja on saapunut lähikirjastoon, enkä malttanut olla hakematta sitä ihan heti paikalla. Ja kyllä kerrankin kannatti hosua: harvoin olen lukenut näin ihanaa sarjista! Ohut albumi on nopeasti luettu, mutta osuu ja uppoaa. Tämä pieni helmi pysyy varmasti mielessä kauan.

Niemensivun piirrosjälki on viehättävän viitteellistä (tekee peräti mieleni sanoa: laihialaista ;) Kuvien simppeliys on samalla oiva tehokeino; kun aistit eivät kuormitu yksityiskohtien paljosta, pääsee oleellinen nousemaan esiin. 

Summa summarum: Vanhanaikainen, ajaton rakkaustarina, herkkä mutta ei imelä. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka rakastavat, ovat joskus rakastaneet ja / tai aikovat joskus vielä rakastaa.

Anton Tšehov: Lokki

Nina: Isä ja hänen vaimonsa eivät sallisi minun tulla tänne. Sanovat, että täällä vietetään boheemielämää... pelkäävät, että minä menen näyttelijättäreksi... Mutta jokin vetää minua tänne järven luo kuin lokkia... sydämeni on täynnä teitä. (Katsoo ympärilleen).

Treplev: Me olemme kahden.

Nina: Tuolla taitaa olla joku...

Treplev: Ei ole ketään.

(Suudelma.)

Nina: Mikä puu tuo on?

Treplev: Jalava.

Nina: Miten se on niin tumma?

Treplev: Näin myöhään illalla kaikki näyttää tummalta. Älkää lähtekö niin pian pois, minä rukoilen teitä.

Nina: Täytyy.

Treplev: Entä jos minä tulen teidän luoksenne, Nina? Seison koko yön puutarhassanne ja katson teidän ikkunaanne.

Anton Tšehov: Lokki

WSOY 1998 (1.painos 1960)

Suomentaja: Jalo Kalima

Joukko kahden polven taitelijoita on kokoontunut  maalaishuvilalle viettämään kesää. Seurueen keskushenkilö on näyttelijätär Irina Arkadina, joka ikääntyneenäkin on tietoinen tähteydestään ja käyttäytyy sen mukaan. Poikansa Konstantin Treplevin kirjallisiin pyrkimyksiin hän suhtautuu väheksyvästi, tehden avoimesti pilkkaa tämän kirjoittamasta näytelmästä. Kun Konstantinin mielitietty Nina hullaantuu Arkadinaa tapailevaan kirjailija Trigoriniin, syntyy neliödraama, joka lopulta päättyy traagisesti. 

Paremman keskiluokan "herttainen maalais-ikävä" saa sarjan täysosumia venäläismestarin viiltäväntarkasta kynästä. Filosofoidaan, vetelehditään, vellotaan omassa erinomaisuudessa tai surkeudessa, oikutellaan ja kiivaillaan jos ei muuten niin ajan kuluksi. 

Ainut ihminen, joka ei suostu nöyristelemään näyttelijätärlegendan oikkujen edessä, on tilanhoitaja Šamrajev, eikä hänkään voi loppujen lopuksi mitään tapahtumien kululle. Tšehovilaiseen tapaan tunnelma tiivistyy vähäeleisesti, ja vaikka mitään kovin yllättävää tuskin tapahtuukaan, saa näytelmän loppu kuitenkin ihan jokaisen ihokarvan pystyyn. 

Tarinautti lokikirjaan: Koominen draama vai traaginen komedia? Itse koin tämän väkevästi draamana, siis toisin kuin Tšehov itse. Toki tekstillä on koomisetkin piirteensä, eikä mestari säästele hirtehistä huumoria kuvatessaan henkilöittensä rappioitunutta moraalia ja omahyväisyyden surkastuttamaa sielunelämää. En vain voinut mitään sille, etten aina osannut huvittua.Varsinkin itsekeskeinen Arkadina sai verenpaineeni nousemaan, eikä kirjailija Trigorin ollut paljon parempi. Oikeastaan vain yksi henkilö koko porukassa sai sympatiani puolelleen -ja hän sitten saikin ne niin täysin, että vielä nytkin, yli viikko sen jälkeen kuin luin viimeisen rivin, istun tässä bloggaamassa tippa linssissä... 

Lokki on ehdottomasti niitä näytelmiä, jotka jäävät mielenpohjaan kummittelemaan. (Vaikka myöntää täytyy, että melkein jätin leikin kesken, kun vielä puolivälissä tekstiä jouduin tarkistelemaan henkilöluettelosta, että kuka tämä Pjotr Nikolajevitš tai Boris Aleksejevitš nyt taas olikaan...)

Summa summarum: Vaativa, mutta klassikkoasemansa ehdottomasti ansainnut traaginen komedia venäläisen älymystön henkisestä rappiosta. (VAROITUS: Älkää lukeko pokkariversion alkusanoja, jos haluatte jännityksen säilyvän loppuun asti!)

Juri Rytheu: Ihmissusi

Mutta ranta on kaukana. Se näkyy, sinertää kapeana juovana näköpiirissä, korkeat vuoret riippuvat sinisinä läpinäkymättöminä pilvinä ilmassa, ja sinne lentävät linnutkin.

Hyvä on olla lintu! Muuttuapa linnuksi, ponnistaa vahvoilla jaloilla jäästä ja kohota ilmaan, pilvien luo, ja sitten suunnata lentonsa rantaa kohti, kohti vihreää keväistä maata.

Mutta merelle ajautuneet eivät muutu linnuksi. Sellaista Goigoi ei ollut ikänä kuullut. Jos ne muuttuvat niin terykyksi.

Juri Rytheu: Ihmissusi

WSOY 1983

Alkuteos: Teryky 1979

Goigoi ja Tin-Tin ovat rakastavaisia. Heidän kotinsa on pieni tšuktšikylä Pohjoisen Jäämeren rannikolla. Kuten kaikki kylän miehet, Goigoi on metsästäjä joka kulkee jäätikön reunoilla hylkeitä ja mursuja etsimässä.  Ja kun Goigoi kerran keväällä ajautuu jäälautalla merelle, hän tietää mikä häntä odottaa, hän tuntee legendat: sieltä palaavat hengissä vain ne, jotka ovat menettäneet ihmisyytensä ja muuttuneet terykyksi - ihmissudeksi,

joita koko rannikko kammoksuu ja vihaa.

Tšuktsikirjailija Juri Rytheun pienoisromaanissa tšuktšiheimon ikivanha legenda avaa oven Siperian tšuktšikansan kulttuuriin, uskomuksiin ja tapoihin. Katoavan ja suurilta osin jo kadonneen elämäntavan perustana ovat alistuminen luonnon ja jumalten armoille, vaikka se usein julmalta tuntuukin. Goigoi ymmärtää sen, eikä hän pelkää kuolemaa - mutta Tin-Tinin vuoksi hän päättää selvitä hengissä. Kun legenda sitten käy toteen, hän vaipuu epätoivoon. Voiko terykyä rakastaa? Onko karvaisella pedolla paluuta ihmisten pariin?

Tarinautti lokikirjaan: Olin 19-vuotias, kun löysin Rytheun kirjat ja ahmin kaiken (sen vähän), mitä häneltä suomennettu on. Jo pitkään olen halunnut lukea uudestaan jonkin hänen kirjoistaan, ja kun törmäsin tähän divarissa, pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta.
Tšuktšien elämästä oli yhtä kiehtovaa lukea kuin viimeksikin. Tällä toisella kerralla en päässyt aivan samalla tavoin heittäytymään tarinaan kuin viimeksi - olen kai kaupunkivuosinani urbanisoitunut, eikä yhteys sisäiseen luonnonlapseeni ole yhtä itsestäänselvä kuin ennen, sillä löysin itseni analysoimasta kun olisi pitänyt vain antaa tarinan kantaa. Mutta siitä huolimatta kirjaan palaaminen oli ilo, ja loppuratkaisu oli yhtä koskettava kuin muistin.



Summa summarum: Kaunis ja surumielinen rakkauskertomus, kiehtova sekoitus hylkeenpyytäjien arkea ja myyttejä.

P.S. Tiesittehän, että huskyt ovat alunperin tšuktšien koiria? Tietenkin tiesitte, kuka nyt sitä ei tietäisi? ;)

Lauren St. John: The White Giraffe

Lightning split the sky. Martine gasped. A white giraffe was standing beside the waterhole and it was looking straight at her! For a split second, their eyes locked, the small, sad girl and the slender young giraffe, and then the sky went dark.

Lauren St. John: The White Giraffe

Orion Children's Books, 2006

Martine on 11-vuotias, kun hän menettää traagisesti perheensä, ja koko hänen elämänsä muuttuu, kun isoäiti jonka olemassaolosta Martine ei edes tiennyt, ottaa tytön luokseen. Eikä tämä isoäiti olekaan ihan tavallinen täti: hän omistaa villieläinten suojelualueen Etelä-Afrikassa! 

Ennen kuin Martine ehtii tajutakaan, hän istuu lentokoneessa matkalla maailman ääreen. Lähtö sinänsä ei häntä sureta, eihän hän koskaan oikein viihtynyt koulussa eikä tuntenut kuuluvansa joukkoon. Mutta elämä ei Sawubonassakaan ole helppoa: isoäiti on ankara ja etäinen, eikä pinnallisista koulukavereistakaan ole ystäviksi - tai ehkä Benistä olisi, ellei hän olisi mykkä ja muutenkin niin outo. 

Koulua ja kavereita enemmän Martinea kiinnostavat eläimet ja luonto. Ja onneksi on Tengai, zulumies joka toimii riistanvartijana luonnonsuojelualueella ja tietää villieläimistä kaiken. Tengain täti, vanha ja viisas Grace, on sitä mieltä että Martinella on harvinainen lahja. Mutta voiko se olla mahdollista? Martine ei tiedä - hän tietää vain, että unesta jossa hänen kämmenistään nousee lentoon villihanhi, on tullut pelottavalla tavalla totta. Ja sitten eräänä yönä salaman välähtäessä Martine näkee valkoisen kirahvin, joka katsoo suoraan häneen...

Tarinautti lokikirjaan: Ette ikinä arvaa, kenen blogissa bongasin tämän kirjan  ;) Aivan oikein, Opuscolossahan minä siitä innostuin.  Ensin ihastuin kirjan nimeen ja kauniin siniseen kanteen. Kun aihekin kuulosti kiehtovalta, päätin lukea kirjan. Huusin kirjan netistä hiluhintaan ja kun se saapui, oli ihan pakko vähän vilkaista alkua... ja kuinkas sitten kävikään: eihän sitä enää malttanut jättää kesken. 

Tarina oli jännittävä ja piti mainiosti aikuisenkin mielenkiinnon yllä. Lapsuutensa Zimbabwessa viettänyt kirjailija tuntee aiheensa hyvin, ja se näkyy: Afrikan luonto ja kulttuuri ovat kirjassa lumoavasti läsnä. Vaikken koskaan ole ollut mikään safarisielu, tästä nojatuolimatkasta nautin täysin siemauksin.

Kirjassa on paljon magiaa ja mysteereitä, mutta ihan henkimaailman hommiksi tarina ei -onneksi- mene. Mitään fantasiaa kirja ei missään nimessä ole, pikemminkin maagista realismia. Vaikka Martine onkin profetian lapsi jolla on parantamisen lahja, hän on silti myös aivan tavallinen tyttö ja erehtyväinen ihminen. Myöskään kirahvi ei ole mikään eteerinen ilmestys, vaan ihan oikea kirahvi, jolla on villieläimen luonto ja tunteet. 

But her favorite thing was to ride the white giraffe up the escarpment where she and Tengai had had breakfast, swivel round so she could use his withers as a pillow and his hindquarters as a footrest, lie back and gaze at the canopy of stars. So clear and cold were the nights, with summer sliding into autumn, that she was able to see the Southern Cross and Orion's Belt and even Mars, glowing red in the navy-blue sky.

Oikeastaan ainut, mikä minua kirjassa kunnolla häiritsi, oli kirahvin nimi. Ikivanhojen luolamaalausten ennustama eläin olisi minusta ansainnut hivenen sopivamman nimen kuin Jemmy! (Vaikka se onkin vain lempinimi... tosin ei Jeremiahkaan ihan perinteinen heimonimi taida olla...) Mutta älkäämme takertuko pikkuseikkoihin, pääasiahan on että kokonaisuus toimi.

Erityiskiitokset on annettava siitä, että vaikka kirja on selkeästi nuorille suunnattu,se ei sorru paapomaan  lukijoitaan. Lapsillekin saa (ja pitää) kertoa myös ikävistä asioista, kuten rotusorrosta ja eläinten julmasta kohtelusta. Teemaksi nousee myös erilaisuus ja toisten suhtautuminen siihen: Kun Martinen kyvyt pulpahtavat luokkaretkellä pintaan, hän päätyy toisten silmätikuksi. Hiljaista Beniä sen sijaan ei edes viitsitä kiusata, hän on toisille kuin ilmaa.

Summa summarum: Mukaansatempaava, ajatuksen aihettakin antava luontoseikkailu eksoottisessa Etelä-Afrikassa. Suosittelen!

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

 

Suunnitelma ei ollut hänen, se oli Roon.  Nyt ei puhuttu sieniryntäyksestä, joka oli globaalitaloutta, ja jonka varjolla he olivat saaneet myytyä jutun maailmankuululle lehdelle ja saaneet sopimuksen ja kulunkitilin. Kun he olivat pitäneet perinteiset matkansuunnitteluryyppäjäiset, Roo oli kertonut Bongolle toisesta suunnitelmasta, ja Bongo oli myötäillyt, kuten aina. He tallentaisivat vuorten vanhoja tapoja, väkivaltaperinnettä. Ei perheiden sisäisiä tapahtumia, ne eivät olleet sillä tavalla rituaalisia ja väistämättömiä kuin vieraiden väliset.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012

Piiloutujat, vastustajat, lähtijät. On monta tapaa poiketa normista, eikä etukäteen ikinä voi tietää, mihin ryhmään itte kukanenkin meistä kuuluu. Aina sitä ei tiedä edes itsestään, ennen kuin on jo valintansa tehnyt. 

Verrosen uusin novellikokoelma ei päästä lukijaansa helpolla. Hänen novellinsa ovat kuin taikapeili, joka ei näytä sisäistä kauneutta vaan meissä jokaisessa piilevän rumuuden. 'Normaali' ei ole muuta kuin läjä normeja, jotka me puemme päällemme voidaksemme elää yhdessä toisten kanssa - mutta kaikki eivät voi, eikä kukaan aina. Tulee hetkiä, jolloin turvalliset vanhat kuviot murtuvat, tai vaihtuvat vielä vanhempiin, sellaisiin joita muut eivät halua nähdä. 

Jos normeja ei voi tai tahdo noudattaa, jäljelle jää kolme mahdollisuutta: lähteä pois, olla sopeutuvinaan tai ryhtyä avoimeen vastarintaan. Neljäs mahdollisuus on sopeutua aidosti - tai ainakin olla sopeutuvinaan niin uskottavasti, että uskoo siihen myös itse. 

Silloinkin kun ei-toivotut asiat saa piiloon, ne ovat yhä ihmisessä ja hetkittäin nostavat päätään. Väkivaltaista kulttuuria dokumentoiva Roo kohtaa oman pimeän, väkivallasta nauttivan puolensa, ja Asta joutuu miettimään, kuka oikeastaan kirjoitti mummon muistiinpanot - ja miksi? 

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Verrosen laajasta tuotannosta tähän mennessä vain kaksi ensimmäistä, nekin vastailmestyneinä eli kauan sitten. Koska novellikokoelma "Älä maksa lautturille" teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, päätin siedätyshoidattaa novelli-intoleranssiani palaamalla Verrosen novellien pariin. Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta ja arvelin lukevani sen yhdessä illassa - mutta se kestikin yli viikon. Ehdin nimittäin lukea lähinnä iltaisin lasten jo mentyä vuoteeseen - ja näitä novelleja ei tehnyt mieli lukea iltasaduiksi itselleen.

Maarit Verronen

Novellien tunnelma on kauttaaltaan tumma. Tunnetasolla kirjasta on vaikea pitää, ainakin jos on tällainen kaunosielu kuin minä.  Rivien välissä on paljon rumaa ja likaista. Siitä huolimatta kirja  oli hyvä, pelottavan hyvä. Verronen kirjoittaa fiksusti - jopa niin fiksusti, että välillä sain tuntea itseni tyhmäksi, ja keskittymisvajeet kostautuivat heti. Novellit ovat lyhyitä, lyhimmillään vain pari sivua, ja monen jäljiltä jäi vähän hämmentynyt fiilis: "tässäkö tämä nyt oli?"

Ja sitten ne alkoivat häiritä.

Tarinoiden henkilöt jäävät pyörimään mieleen, heidän ratkaisujaan pohtii kuumeisesti kuin kyseessä olisivat oikeat, itselle läheiset ihmiset. Häiritsevä on hyvä sana kuvaamaan näitä novelleja! Ne pakottavat laiskanpulskeat hermoradat hereille kuin saavillinen kylmää vettä niskaan.
Verrosen kyky asettua ihmisen nahkoihin on hyytävän hyvä. Suosikkinovellissani "Pikkurahat" Verronen  kuvaa kleptomaniaa sairastavan päänsisäistä todellisuutta, jossa pakkomielteestä paraneminenkin on  vain eräs tapa hävitä:  Mutta sen hän tiesi, että sinä päivänä, kun hän tajuaisi lopettaneensa kokonaan - jos sellainen päivä joskus tulisi - toivo olisi mennyttä. Jokin toivo, jostakin.

Summa summarum: Rankka ja psykologisesti vahva ihmisluonteen "freak show"... jossa estradille voi joutua kuka hyvänsä ja jokainen meistä.

Juri Korinets: Hevoseni Sul

Sen oli tehtävä raskasta työtä jo nelivuotiaana, kun sillä oli vielä maitohampaat suussa: ajettava vettä, korjattava heinää, paimennettava karjaa. Ja talvisin, kun heinästä oli puute, eikä lumimyrskyissä ja jääkuoren alta löytynyt mitään, se oppi tuntemaan myös nälän. - Keväällä ankaran talven jälkeen olimme kaikki kuin luurankoja, se kertoi. Olinhan minä nähnyt sen itsekin.

Juri Korinets: Hevoseni Sul

Weilin + Göös 1979

Alkuteos: Samaja umnaja lošad', 1976

Kuvitus: Anne Bous

Saksannoksesta suomentanut Liisa Ryömä

Kirjan kertoja, orpo paimentolaispoika, saa kasakka Aitšanilta lahjaksi hevosen, jotta voisi toimia paimenena vuorilla. Poika antaa hevoselle nimeksi 'kaikkein viisain hevonen', lyhennettynä Sul. 

Kaltoinkohdeltu, kompurajalkainen eläin ja orvoksi jäänyt poika kiintyvät toisiinsa heti - ja pian poika myös huomaa ymmärtävänsä hevosen kieltä. Yhdessä nuo kaksi paimentavat karjaa Kazashtanin aroilla ja oppivat toisiltaan paljon. Yhdessä he nauttivat vapaudestaan, ja yhdessä he myös kohtaavat vuorten vaarat.

Vasikan sydän sykki oman sydämeni tahtiin... aivan kuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä.

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta minun on kiittäminen Annikaa, jonka bloggaus sytytti kiinnostuksen kipinän. Löysin kirjan Antikasta, ja Anne Bousin kauniin kuvituksen houkuttamana lankesin kiusaukseen... se oli hyvä kiusaus! Pidin nimittäin kovasti tästä viehättävästä, hivenen surumielisestä kirjasta. Mustavalkoiset kuvat sointuvat täydellisesti herkkävireiseen tekstiin, ja rauhallisesti soljuva kerronta kuvaa kiireettömästi paimentolaiskansan elämää ja arkea luonnon ehdoilla, vuodenaikojen asettamassa ikivanhassa rytmissä.

Vastaani tulvi lämpimän lampaanpaistin ja munkkien haju. Tuoksui oikealta teeltä.     

Pojan ja hevosen ystävyys on kauniisti kerrottu. Loppu jäi sopivasti auki, ja haikeansuloinen tunnelma pysyi luuytimissäni pitkään. Kaikkein ihaninta kirjassa oli silti kuvaus elämästä arolla! Koska omissakin suonissani virtaa nomadien liikkumaan luotu veri, en voinut olla päästämättä ihastuksen huokauksia aina, kun kirjailija innostui kuvailemaan tarkemmin tuota karunkaunista seutua. Elämä luonnon armoilla on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta on myös hetkiä, joista me valosaasteen uhrit voimme vain haaveilla.

Ja viimein koitti se lämmin tähtikirkas ilta, jolloin minä en yöpynyt laumoineni tilalla vaan vaelsin lypsyn jälkeen takaisin vuorille. Nyt oli minun todella vapaa elämäni alkanut! Nyt minä kuljeskelin yömyöhäiseen pitkin aroa, ja kun lehmät ja härät jo makasivat levolla, kävin minä Sulin kanssa pitkiä keskusteluja kimaltavien tähtien alla. Sitten ryömin nukkumaan hylättyyn edellisvuotiseen heinäsuovaan, joka oli talven aikana puristunut aivan mustaksi. Tuollaisia asumuksia minulla oli arolla siellä täällä. Heinät olivat aivan kuivia ja minä kaivoin suoviin ihania luolia. 

Tuli hyvin hiljaista. Jopa tuuli vaikeni. Kuului vain hevosen raskas hengitys.

Summa summarum: Lämminhenkinen, melankolisen kaunis tarina ystävyydestä ja ohikiitävästä lapsuuden onnesta.

Copycat-ehdokas: Kun lainakirjat katosivat

Hiphei, minä tein sen, minä uskalsin: osallistun Amman copycat-kisaan! Vaikka olin varma, etten kynnelle ehdi ja kykene. Mutta kun sain idean, niin huomasin jo ryhtyneeni tuumasta toimeen... toteutus on kökkö,  antakaa anteeksi! Anyway, tässä se tulee:

Innoitukseni sain elävästä elämästä. Kun talossa on kolme pientä porsasta, voi kirjaston kirjoille käydä köpelösti... mutta ei siitä sen enempää, varsinkin kun ainakin yksi kirjastotäti tietää, kuka olen nimimerkin takana... ;)

P.S. Tänään oli ensimmäinen päiväni työssäkäyvänä ihmisenä. Olipas ihanaa! Mukavaa huomata, että tulen pitämään työstäni :)

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa

Maailmassa, joka yhä enemmän yrittää latistaa ja alistaa, traktorin sitkeä ja hidas anarkistisuus on pitänyt ja pitää jatkuvasti pintansa. Ajaessaan omaa rauhallista vauhtiaan maailmassa, jossa muka kaikilla on kiire, traktori antaa meille erinomaisen esimerkin täydellisestä hermojen hallinnasta ja selkeästä itsetunnosta. Se toimii kuin Mahatma Gandhi keskellä kaaosta ja sekasortoa.

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa. Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta.

Teos 2008

Tarinautti lokirjaan: Heinäpaali roihuaa oli heräteostos kirjakaupan poistokorista, ja lukaisinkin teoksen välipalana melkein heti sen hankittuani. 

Outi Nyytäjä on minulle kulttuurivaikuttajana tuttu, ja osasin odottaa häneltä älykästä tekstiä, jossa ei turhia kursailla. Mielikuva oli oikea: Nyytäjä on ironinen, tarkkanäköinen ja elegantin häijy. Parhaimmillaan hän on hurmaavan hauska, pahimmillaan kirja oli minusta hivenen tylsä - ehkä siksi että Ranska ei ole minulle mitenkään tuttu ja / tai läheinen maa, en vain jaksanut kiinnostua kaikista sikäläisen arkkitehtuurin saloista ja muista paremman keskiluokan hapatuksista ;) 

Välillä Nyytäjä osuu ja uppoaa. Miten toimii tosinainen tiukan paikan tullen - esimerkiksi viemäröintimiesten uhatessa puutarhan muurikukkapenkkiä? No, vaikkapa näin: Äkkiä naamaan antistressivoidetta, laventelivettä niskaan ja pihalle. Siellä seisoi viemärimies. Nyt oli pikadraaman paikka ja sen oli parasta olla hyvä.

Outi Nyytäjä

Nyytäjä ei säästele myöskään itseään . Hän puhuu estottomasti terveydellisistä ongelmistaan ja puolustaakin henkeen ja vereen vanhusten oikeutta puhua vaivoistaan. 

"Paise", minä sanoin kun kerroin siitä tuttaville. "Silmäluomeenko?" kysyi lääkärini Kèrèbel. Silmään, minä sanoin sadistisesti. "Aha", hän sanoi ja minä lisäsin, että kivut olivat todella kiinnostavat. Niinkuin silmää olisi pihdeillä revitty irti päästä. Sanaparin "kiinnostavat kivut" olin varastanut fysioterapeuttini rouvalta. Sitä oli leikkaava lääkäri käyttänyt kahdenkymmenenkuuden leikkauksen jälkeen.

Etukäteen odotin teräväsanaisena tunnetulta Nyytäjältä tietynlaista myytinmurtajan roolia, mutta toisin kävi - ainakin omat stereotypiani bretagnelaisista ja ranskalaisista vain vahvistuivat. Ei kirja silti huono ollut, sillä oli vain kirkkaat ja himmeämmät hetkensä. Henkilönä arvostan Nyytäjää hyvinkin korkealle ja mielelläni luen häneltä jatkossa lisääkin.

Summa summarum: Siilin eleganssilla kirjoitettuja havaintoja elämästä Bretagnessa. 

10 x hyvänmielen kirja

Kirjaurakan Raisa listasi 10 kirjaa, joista hän saa hyvän mielen. Ja minähän en voi olla tekemättä samaa!

Noin puolet tuli helposti, miettimättä. Sitten tuli paussi, piti ihan istua alas ja ajatella. Ja sitten niitä alkoi taas juolahdella mieleen.Tässä ne ovat mieleenjuolahdusjärjestyksessä:

1. L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
2. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
3. Leena Rantanen: Puolen tunnin loma

4. James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
5. Jukka Parkkinen: Suku on pahin, Osku

6. Antti Isokangas (toim): Villejä rubiineja. Väärinkuultuja laulunsanoja
7. Mark Levengood & Unni Lindell: Vanhat tädit eivät muni &  Kjære Gud jeg har det godt, har du noe ull
8. Italo Calvino: Paroni puussa

9. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
10. Frances H. Burnett: Kadonnut prinssi

Kahta ensimmäistä tuskin tarvitsee suuremmin selitellä. Puolen tunnin loma on sympaattinen novellikokoelma erilaisista tavoista, joilla rakkaus voi syttyä. Herriotin eläinlääkärimuistot vain ovat niin sydämellisiä, ettei niitä voi kovin sydämin lukea.

Paroni puussa on hurmaava kirja valloittavasta persoonasta: pojasta, joka ei suostu syömään pahaa ruokaa vaan kiipeää puuhun eikä tule alas, koskaan. Annos anarkiaa tekee aina hyvää, kun arki ahistaa ja päähän potkii ;)

Jukka Parkkisen Osku-kirjat ovat hersyvän hauskoja. Osku ja hänen Aino-mummonsa ovat parhautta! Väärinkuullut laulunsanat saavat väkisinkin hymyn huulille, samoin kuin lasten mietteet elämästä, rakkaudesta, Jumalasta ja... no kaikesta!

Pieni suklaapuoti on suloinen - ja sitä lukiessa suklaata saa tietysti syödä niin paljon kuin huvittaa ;) 

Kadonnut prinssi on ollut lempparini aina, se on aina yhtä jännä ja lopussa tapahtuu tottakai oikeus ja kohtuus :)

Siitä vaan muutkin laatimaan hyvänmielen listoja - jo laatimisesta saa hyvän mielen!