Kevään luetut

Yo-ho-ho! Maalis-huhtikuun blogihiljaisuuden jälkeen sain taas humaltua runsain mitoin sanojen viinistä ;) Lukuharrastuksen kannalta toukokuu oli hieno! (Kesässä on kaiken muun hyvän ohella ihanaa myös se, että jos ei sada, voi ottaa hiekkalaatikolle mukaan hyvän kirjan.) Toukokuussa tuli luettua näin vino pino:

Maria Peura: Vedenaliset
Göran Tunström: Erämaakirje
Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
Saara Henriksson: Moby Doll
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Philippe Delerm: Päivätorkut piloilla
Rupert Isaacson: Hevospoika
Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit
Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Jyrki Vainonen: Swiftin ovella
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Luettuja kirjoja: 12
Kotimaisia: 4
Euroopan ulkopuolelta: 3
Naiskirjailijoita: 7
Muuta: Heti alkuun tunnustan, että Julkusesta luin suurimman osan huhtikuun puolella, mutta koska luin kirjan loppuun (ja bloggasin siitä) toukokuussa, sisällytin sen tähän.  Haasteitakin tuli  harrastettua ilahduttavan runsaasti. Saarihaastetta edistin kahdella ja "Ikkunat auki Eurooppaan"-haastetta peräti neljällä kirjalla (maat: Norja, Ranska ja Irlanti). Fiktion ohella listasta löytyy yksi tositarina ja yksi tietokirja. Mukavuusalueeni rajoja uhmasin lukemalla Maria Peuraa. Historiallsia romaaneja mahtui joukkoon viisi, mikä on minulle harvinaisen paljon.

Ja sitten palkintojen jakoon. Koska maaliskuussa en pystejä jaellut, reiluuden nimissä otan maaliskuunkin luetut mukaan kilpaan - ikään kuin valinta ei jo valmiiksi olisi tarpeeksi vaikea, hienoja kirjoja on pilvin pimein! Maaliskuulta siis mukaan tulevat Lukasin The Oracle of Stamboul, Shafakin Kirottu Istanbul ja Laulajaisen Lumileopardi tanssii. Näistä kaikista sitten pitäisi valita se kaikkein paras. Mission Impossible? Melkein!

Mutta enpäs lannistu. Nyt on pakko nimetä perintöprinsessat.Ne ovat nämä:

 

Hevospoika pääsi palkintopallille liikuttavuutensa vuoksi. Kirottu Istanbul taas on oikea runsaudensarvi, ja samalla rohkea kirja vaietusta aiheesta.

Ja sitten voittajaan. Kevään 2012 Elma-palkinnon saa kirja, jossa on kaikkea mitä hienossa lukuromaanissa pitää. Voittaja on, yllätysyllätys:

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Onnea voittajalle! 

Tuttuun tapaan jaan myös Ilona-patsaan, jonka saa kauneimmasta kannesta. Tämä oli helpompi! Ilonan saaja näyttää tänä keväänä tältä:

Onnittelut myös tälle. (Kun joskus rikastun, ostan heti kaikki nämä Ilona-palkitut omaksi! Sitten pystytän seiniä kiertävän kirjahyllyn jolle asettelen ne silmäniloksi... *haaveellinen huokauusss*)

Uuden lukukuun kynnyksellä pursun iloa ja intoa! Kesäkirjoja on jo vaikka millä mitalla... Tiedossa on mm. liftausta Irlannin ympäri jääkaapin kanssa, murhamysteeri laitumella, eläimellistä menoa kesämökin rannassa, kakkavaipanhajuinen road trip, ja paljon muuta mukavaa. Stay tuned!

Maria Peura: Vedenaliset

Näin elämä alkaa. Näin muodostuu lauma. Alusta asti on totuttava pieneen tilaan. Baarin ikkunat tummennetut. Jalkojen alla kirkunaa. Sitä tottuu olemaan joittenkin kanssa, tottuu laumassa olemaan, kun on osa niitä muita. Nahkapussissa ensin, sitten turpoavassa solussa. Kasvaa pienessä tilassa valtameressä, ulos omasta tilastaan, kasaa oman merensä sinivalaaksi, ahdistuu seinistä, murtautuu niiden lävitse sen syliin jota pakenee. Huima pakomatka sisäseinästä ulkoseinään. Loppuelämä siinä. Ei mitään lämpöeristeitä.

Maria Peura: Vedenaliset

Otava, 2008

Mirja ja hänen laumansa asuvat saaressa järven keskellä. Laumaan kuuluvat Mirjan lisäksi kalastajaisä, kalastajaäiti ja myöhemmin myös Merihevonen, joka lopulta hyväksytään laumaan, mutta on kovin hauras.

Kun Mirja kasvaa, hän joutuu jättämään saaren. Kaupungissa hänellä on kaipaamaansa tilaa, se on meri jota vei hänet vaikka isä kielsi sitä ajattelemasta. Mutta laumaan tottunut ei selviä yksin, ja Mirja alkaa epätoivoisesti etsiä uutta laumaa. Hän löytää sen kaltaistensa luota: ulkopuolisten joukosta. 

Tarinautti lokikirjaan: Maria Peura on niitä kirjailijoita, joita olen karttanut. Erjan lukupäiväkirjassa olleet tekstinäytteet kuitenkin jäivät mieleen, ja kun tämä sattui kirjastossa sopivasti vastaan, päätin murtaa mukavuusalueeni rajoja. Ja sitä tämä kirja todella oli: epämukavaa oloa. Maria Peuran kieli on vaikuttavaa ja väkevää, tyylistä tulee hetkittäin mieleen Tove Janssonin novellit. Siinä missä Jansson käy kastautumassa syvissä vesissä, Peura uppoaa niihin pohjaan asti. Vedenaliset on minun makuuni liian synkkä ja ahdistava, inhorealismin ja irrationaalisen painajaistunnelman ristiaallokko saa voimaan pahoin. Eniten pidin saarijaksoista, kaupunkikuvaukset olisi tehnyt mieli hyppiä yli. En jättänyt kirjaa kesken, koska halusin nähdä, onko tarina loppuun asti yhtä tumma. Se oli. Tunkkainen olo jäi.

Vedenaliset kuitenkin kannatti lukea kielen vuoksi. Ilmaisu on rikasta ja taitavaa. Kalastajaäidistä tulee myrskyssä mustekala, jonka raajat monistuvat. Puusäle uneksii paluusta vuosirenkaiksi. Ja Mirjan uusi lauma on hänelle sekä pelastus että tuho:

Nuo kauniit ihmiset, palavasilmäiset ihanat olennot, ne olivat saarenmetsän henkiä. Ne puhuivat kieltä, joka paransi pahan mielen ja kaikki sairaudet. Koko olemuksellaan ne puhuivat. Ne puhuivat käsillään ja palleallaan, rintakehillään ja silmillään. Sisäelimet soivat, kun ne lausuivat kurkkuäänteitä, kaivautuivat metsän pehmeän maton alta, syvältä nousivat taikalauseet, joihin Mirja vaipui, hukkui, humaltui puheesta, sen salatuista merkityksistä. Ettei mitään ymmärtänyt, se oli pelastus, se oli armo.

Kirjasta ovat bloganneet myös Marjis ja Nadja.

Summa summarum: Saaren on vaikea muuttua mantereeksi. Koskettaminenkin on vaikeaa. On luotettava veteen, joka toimii välittäjänä. On luotettava veden muistiin.

Jos saari vaurioituu ja unohtaa tehtävänsä, saari jää ilman yhteyksiä. 

P.S. Osallistun tällä(kin) kirjalla myös Satun minihaasteeseen, jossa aiheena ovat saaret.

Elo kuvissa: Postia pappi Jaakobille

Vaikka blogini pääpaino on kirjoissa, mielelläni jaan kanssanne myös elokuvaelämykset, silloin harvoin kun ehdin elokuvia katsomaan. Eilen illalla hemmottelin itseäni kotimaisella laatudraamalla. Postia pappi Jaakobille on (kerrankin) kaikkea sitä mitä dvd-takakansi lupaa: koskettava, lämminhenkinen ja  todellinen. Moni tämän jo lienee nähnyt, joten juonesta vain lyhyesti: Armahdettu elinkautisvanki Leila saa työpaikan sokean pappi Jaakobin henkilökohtaisena avustajana. Leilan työnä on lukea papille saapuneet kirjeet ja auttaa vastaamaan niihin. Syvästi uskovainen vanhus ja kovettunut Leila ovat kuin yö ja päivä, mutta Jaakob jaksaa uskoa ja toivoa - kunnes postia eräänä päivänä ei enää tule...

Elokuvan traileri

Tiesin odottaa hienoa elokuvaa, enkä pettynyt pätkän vertaa. Heikki Nousiainen on pappi Jaakobina sydäntäsärkevän hyvä! Hauras, hyväsydäminen vanhus tekisi mieli ottaa syliin.  Varman roolityön tekee myös Kaarina Hazard Leilana. 

Elokuvan tempo on rauhallinen, tunnelma viipyilevä. Ohjaaja Klaus Härö uskaltaa antaa henkilöilleen tilaa ja aikaa. Puhetta on juuri sopivan vähän, kuvat saavat kertoa - ja kyllä ne kertovatkin! Loppuratkaisukin näytetään vailla sanan sanaa.

Summa summarum: Hieno leffa, joka varmasti jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen lämpimästi, jos joku ei vielä ole tätä nähnyt.

P.S.Koska en elokuvien suhteen koe samanlaista omistamisen tarvetta kuin kirjojen, on aika pistää hyvä kiertoon. Jos siis joku tämän tahtoo omakseen, niin sopii sanoa Hep! Ensimmäinen kommenttilootaan ilmoittautuja saa pian Postia pappi Jaakobilta ja minulta :)

Göran Tunström: Erämaakirje

Käännyn katsomaan menneisyyteni valoja, se on viettelykseni näinä päivinä ja öinä. Syvällä minussa välkkyy, sammuu ja syttyy. Siellä on kohtaamisia ja seutuja, ilon ja pelon, uteliaisuuden ja rakkauden liikettä, siellä on tappio tappion jälkeen. 

Yöilma on kirkas ja puhdas; ajatukseni läpikuultavia. Niitä on hiekassa, ilmassa autiomaan yllä. Niitä ovat käärmeet, jotka rapisevat pimeydessä, niitä ovat sirkat, jotka sahaavat yön kappaleiksi, niitä ovat myös valot alhaalla maallisessa Jerikossa, ne ovat tuli, jonka Johannes on jättänyt hiipumaan kaukana Jordanin toisella rannalla, kun hän nyt on minun kauttani täyttänyt lupauksensa Herralle.

Göran Tunström: Erämaakirje

Alkuteos: Ökenbrevet, 1978

Suom. Liimi Kyrki, Kirjapaja 1992

Miltä tuntui olla nuori Jeesus? Göran Tunströmillä ei päätä palellut, kun hän päätti vastata kysymykseen ja kirjoitti tämän kirjan. Erämaakirjeessä Jeesuksen tarinaa kertoo Jeesus itse. Hänen kasvuaan ja kehitystään ihmisenä seurataan poikavuosista aikuisuuteen asti.  Jo poikana hän aavistaa olevansa erilainen, koskettaa kaivon hopeisia kaloja joita muut eivät näe. Vartuttuaan hän lähtee luostariin, mutta pettyy huomatessaan, että Jumala ei mahdu sen kaunaisten kattojen alle. Hän harkitsee liittymistä Roomaa vastaan kapinoiviin selootteihin, mutta päätyy asumaan roomalaisen käskynhaltijan luona. Hän huolehtii hylätystä, kuolemansairaasta lapsesta ja kerjää ruokaa sille. Hän vihaa, rakastuu, pettää, halveksii, haluaa kostaa. Mutta hitaasti, tapahtumien riisuessa hänestä kaiken turhan, kasvaa myös myötätunto ja armo.

Tuolla raukalla, joka oli alapuolellani, selkänsä takana syvä rotko, jossa ihmisen jätteet kytivät ja savusivat, ei ollut lainkaan petturin kasvoja. Niitten tyhjyydestä säteili vain suuri pelko, suuri kuolema, ja ne näyttivät minulle selvästi millaista kamppailua elämän täytyy käydä kuoleman kanssa, ne näyttivät kuinka jokaisen rakkauden eleen, jokaisen sen henkäyksen, täytyy taistella pysyäkseen elossa. 

Niin paljon kuolemaa tässä elämässä!

Niin paljon pimeyttä valossa!

Jeesuksen lisäksi kirjan keskeimmäksi henkilöksi nousee hänen ystävänsä Johannes. Johanneksen lempeiden vanhempien luona Jeesus on enemmän kotonaan kuin Joosefin ja Marian. Mutta Johannes on toista maata: kova ja hymytön nuorukainen, joka näkee Jeesuksessa luvatun Messiaan. Jeesus ei usko: hänkö muka Messias? Messiashan on joku, joka tulee! Vai voisiko Messias tulla sisältäpäin, kasvaa hänessä niin kuin sikiö? Oli miten oli, Johanneksen ja Jeesuksen välille syntyy jo nuorina katkeamaton side.

Olimme saaneet yhteisen salaisuuden, jonka ympäri kasvoimme. Sinä aamuna karsittiin paljon lapsellista liikkeistämme. Emme enää leikkineet yhtä paljon kuin ennen. Katsoimme mieluummin maahan tai omaan sisimpäämme kuin yritimme laajentaa näköpiiriämme. --- Syyllisyys kulki kuin pilvi Gennesaretin järven yli. Tuuli puhalsi kuin syyllisyys puitten latvoissa. Hyönteisiä kuljeskeli jaloissamme, kalastajien kaukaisten keskustelujen äänet vaimenivat, ja kaikki valoisat asiat näyttivät meille nurjan puolensa pimeyden.

Tarinautti lokikirjaan: Kylläpä samasta henkilöstä voi kirjoittaa kaksi tyystin erilaista kirjaa! Luin taannoin Philip Pullmanin "Rehti Mies Jeesus ja kieromieli Kristus", joka myös tarjoaa totutusta poikkeavan näkökulman Jeesuksen elämään. Juuri muuta yhteistä kirjoilla ei sitten olekaan. Tunströmin kirja on vaikea, viisas, raadollinen, runollinen syväluotaus nuoren Jeesuksen mieleen - "tilitys" olisi kuvaava sana, jos siitä ei tulisi liikaa juorulehtien otsikot mieleen. Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta en. Kieli on hienoa, syvällistä,  myyttistä ja moniselkoista - aivan kuten Jeesuskin epäilemättä oli.

Summa summarum: Kasvaminen on pukeutumista johonkin, mitä ei voi riisua pois. Väkevä, rohkea, synkkäsävyinen tarina Jeesuksen kasvusta siksi mieheksi, jona maailma hänet tuntee.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu.

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Alkuteos: Easter Island, 2003

Pääsiäissaari on maailman syrjäisin paikka. Keskellä Tyyntä valtamerta, 2000 kilometrin päässä lähimmästä naapuristaan, se on luonnontutkijoiden unelma. Vuonna 1913 nuori Elsa lähtee miehensä Edwardin ja jälkeenjääneen sisarensa Alicen kanssa tuolle tarujen saarelle, tutkimusmatkalle selvittämään saaren arvoituksista suurinta: kivestä kaiverrettuja jättiläisiä. Miksi - ja miten- ne aikoinaan pystytettiin? Ja mikä (tai kuka) ne kaatoi? Edwardin tutkiessa patsaita Elsa, älykäs ja tieteistä kiinnostunut nainen, ei tyydy silkaksi sivustakatsojaksi vaan ryhtyy tutustumaan saareen ihmisiin ja kieleen toivoen saavansa aikaan jotain omaa, voivansa myös antaa tiedeyhteisölle ja jälkipolville oman vaatimattoman panoksensa. 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin saarelle saapuu siitepölytutkija Greer, joka miehensä kuoleman jälkeen kaipaa saaren tarjoamaa eristystä ja rauhaa. Saarella toimii kuitenkin tutkijoiden yhteisö, josta Greer ei voi eristäytyä. Samat arvoitukset, jotka askarruttivat Elsan perhettä, ihmetyttävät tutkijoita yhä edelleen: mistä puuttomalle saarelle saatiin kivijärkäleiden siirtämiseen välttämätöntä puuta? Mitä on rongo-rongo-kivitaulujen salaperäinen kieli? Ja mitä teki saksalainen sotalaivue Pääsiäissaarella vuonna 1914? 

Tarinautti lokikirjaan: Aina joskus kuulee kysyttävän, minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa. Minun vastaukseni on tästä lähtien: tämän. Vanderbes on luonut kiehtovan, taidokkaan romaanin! Hän hallitsee juuri sen, missä minä kirjoittajana onnun: rakenteen. Vaikka kirja liikkuu kahdessa ajassa monen henkilön välillä, tasapaino säilyy, rytmi on loistava, kumpikin tarina saa juuri tarpeeksi tilaa ja ne kietoutuvat lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. 

Kirjan tyyli on kuin henkilönsä: hillitty. Suuria tunteita on, mutta ne eivät räisky silmille, tempo on hidas, dramatiikkaa on vähän - mutta silti jännite säilyy ja draaman kaari kantaa. 

Kehuja ansaitsee myös kieli. Kieli on selkeää mutta kaunista, tyyli ei takkuile, dialogi sujuu. Ja tämä on esikoisteos! Ei uskoisi. 

Ja sitten analyysista itse tarinaan :) Pidin kirjasta jo siksikin, että sen aihe oli valtavan kiehtova. Biologiaa ja antropologiaa itsekin opiskelleena olin aivan täpinöissäni tätä lukiessani.  Siitepölytutkimus saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei se sitä ole! Pääsiäissaari on miljöönä mielettömän hyvä, oikea arvoitusten aarrearkku. 

Ihailen Vanderbesin kykyä kirjoittaa tieteestä niin, että se on tajuttavaa ja silti yksityiskohtaista. (Mutta jos ei ole alkuunkaan kiinnostunut luonnontieteestä, tämä kirja saattaa olla toivottoman tylsä.) 

Hän vietti tuntikausia mikroskooppinsa äärellä, laski tunnettuja ja tuntemattomia hiukkasia ja tutki niiden rakennetta - pyöreää muotoa, viivoja jotka risteilivät kuin suonet eksiinien pinnalla, virheitä ja kauneuspilkkuja. Hiukkasten muodon vaihtelevuus, niiden kekseliäisyys ja elämänhalu teki häneen vaikutuksen. Hän katseli siitepölyä, jonka tuuli oli puhaltanut niittyjen ja laaksojen yli miljoonia vuosia sitten, kunnes se viimein oli hautautunut maahan ja jäänyt odottamaan tulevien aikojen tutkimuksia. Katsoessaan mikroskooppiin Greer tunsi löytävänsä kätketyn maiseman, pääsevänsä kurkistamaan kaukaista, toistaiseksi nimeämätöntä kuuta.

Siitepölyhiukkasia

Kirjan keskeinen teema on naisen asema tiedeyhteisössä. Sekä Greer että Elsa ovat asialleen omistauneita, lahjakkaita tutkijoita, mutta naiseus rajoittaa. Siinä missä Elsa pesee paitoja ja huolehtii sisarestaan, Greer törmää epätasa-arvoon ja vähättelyyn. Pääsiäissaari, tuo kaukainen saareke, tarjoaa heille ulospääsyn henkisistä vankiloistaan: Kuin neuloihin kiinnitetty perhonen hän räpistelee edelleen olosuhteiden raameissa, mutta täällä hän voi sentään muutaman tunnin päivässä kuvitella olevansa vapaa.

Pääsiäissaari on myös rakkaustarina. Elsa on järkiavioliitossa, mutta salaisesti kaipaa rakastettuaan Maxia. Greerin mies Thomas oli myös tutkija: ensin opettaja, sitten pomo. Greer vaalii yhä aarteenaan Thomasilta saatua magnoliansiementä, joka muistuttaa heidän yhteisestä unelmastaan- joka sekin tietysti liittyy tieteeseen :)

He molemmat heittäytyivät antaumuksella tutkimustyöhön, houkuttimenaan ajatus maailman ensimmäisestä kukasta. Magnolia oli heidän havittelemansa valkoterälehtinen unelma, aave jota he halusivat koskettaa. Joinakin öinä nukahdettuaan laboratorioon Greer näki unta, että hän leijui muinaisaikaisen, tiheän havumetsän verhoaman maiseman yllä ja etsi yhtä ainaa valkoista kukkaa. Usein hän jopa näki kukinnon pilkottamassa kaukana metsän varjoissa.

Summa summarum: Hieno, vaikuttava ja erittäin taitavasti kirjoitettu lukuromaani. Yksi parhaista mitä olen lukenut tänä vuonna. Suosittelen suuresti!

Lopuksi vielä on pakko jorista kirjan kansista. Suomalaisen laitoksen kansi ei mielestäni ole alkuunkaan onnistunut, monestakin syystä. Ensinnäkin, mitä hemmettiä nuo puut tekevät tuossa kuvassa?? Pääsiäissaarella, kuten tiedämme, ei ole puita! Muutenkaan kansi ei tavoita kirjan koko tunnelmaa. Okei, onhan se hillitty kuin henkilönsä, ja onhan siinä tuo symbolinen häkki, mutta silti... kansikuvan perusteella odotin aivan toisenlaista kirjaa. 

Koska suomalainen kansi oli minusta niin huono, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta hypätä Googleen :) Kansainvälisistä kansista löytyikin paljon parempia. Oma suosikkini on alavasemmalla. Mutta jos näin kirjan lukeneena pitäisi valita kansi yksinomaan sen mukaan, mikä parhaiten osuu yksiin sisällön kanssa, se olisi jompikumpi oikeanpuoleisista.

Mikä näistä kansista on teidän suosikkinne? Minkä näistä, jos minkään, noukkisitte kirjaston / kaupan hyllystä?

P.S. Tämän kirjan lukemiseen minut innoitti Satun ihana Minihaaste, jossa ollaan tällä kertaa saarella.  

Saara Henriksson: Moby Doll

Ikkunasta siivilöityy pianon koskettimille valoa kuin veden alla. Hän avaa nuotit eteensä, "Uponnut katedraali". Kun Jenny alkaa soittaa, muut äänet väistävät. Pienet kalat uivat raunioituneiden holvikaarien ohi ja murtuneista ruusuikkunoista sisään. Alttari on sortunut, keskilaiva kasvaa levää. Jenny kuljettaa sormiaan koskettimilla, musiikki on veden liikettä, se elää täällä, pohjasävelien virtauksessa, bassokielten pulssissa. Musiikki hengittää, hän hengittää. Hän kutsuu soinnut matalalta, kuin vatsanpohjastaan saakka, melodian huippukohdassa antaa äänen resonoida koko kehossaan. Hän on rento, valpas. Pimeistä merenpohjan onkaloista kiiluvat keltaiset silmät, hiljaisia olentoja liukuu varjoissa kirkon hylyn alla. Kun hän avaa suunsa, se tulvahtaa täyteen suolaista vettä.

Saara Henriksson: Moby Doll.

Into Kustannus, 2011

Kansi: Elina Salonen

Jenny on musiikinopiskelija, jonka elämä on juuttunut paikoilleen. Lopputyö ei edisty, urasta ei tietoakaan, tulevaisuus pelottaa, menneisyys sitoo. Entinen poikaystävä Jokke on menneen talven lumia, mutta kipeät ja kauniit muistot eivät suostu jättämään rauhaan. Myös Jokke kaipaa Jenniä, ja valaista hän saa oivan tekosyyn taas ottaa yhteyttä tyttöön. Jenny kertoo Jokelle saaneensa idean: hän on kauan sitten kuullut valaan laulua, ja uskoo että saisi siitä avaimen jumittuneen sävellyksensä tekoon. Kun Jenny lähtee yksinään Pohjois-Norjaan valaita kuuntelemaan, Jokke lähtee perässä. Matkan varrella vastaan tulee nuoria aktivisteja, jotka ovat tulleet protestoimaan valaanpyyntiä vastaan. Myrskyisellä merellä, piskuisella kalastusaluksella Jenny etsii kadonnutta lauluaan, ja samaan aikaan Jokke etsii Jennyä. Mutta meri on suuri ja  paljon vahvempi kuin ihmiset - ja niin ovat myös kauan vainotut valaat...

Tarinautti lokikirjaan: Minä rakastan valaita. Olen nähnyt Moby Dickin noin kymmenen kertaa (ja ollut joka kerta valaan puolella :D), haaveilen matkasta Vienanmerelle valkeita valaita katsomaan, valaat ovat tulleet jopa uniini. Olin siis otollista kohdeyleisöä tälle kirjalle, ja tilasinkin sen saman tien kun siitä sattumoisin kuulin. Sattumaa siihen tarvittiinkin, sillä julkisuudessa teos on ollut surullisen vähän.

Henriksson on huikeimmillaan kuvatessaan merta. Taidokkaasti hän kutoo yhteen Jennyn kaksi rakkautta, musiikin ja valaat. Maailma on ääni, valaan laulusta syntynyt. Jenny onkin kirjan henkilöistä kokonaisin, hänen reissuaan tuli seurattua sydän kurkussa kuin omaa tytärtään ;) Jokke sen sijaan jää etäiseksi, ja ihmissuhdekuvio on hieman lattea. Moby Doll ei olekaan ensisijaisesti rakkaustarina, vaikka alussa siltä tuntuu - tai onhan se rakkaustarina: tarina rakkaudesta valaisiin ja mereen. Kerronnassa on nuoruuden raikkautta. Ympäristöaktivistien kirkasotsaisuus muistutti minua omista opiskeluvuosistani, kun palavin silmin paransimme maailmaa :) 

Kerronnan taso  vaihtelee. Toistoa on minun makuuni turhan paljon, ja ihan jokaista askelta ei ehkä olisi tarpeen selostaa. Välillä kyllästytti lukea, kuinka taas tiskattiin kuppeja. Mutta sitten taas lukijaa vietiin:

Mutta rannalla vaalenivat valaan luut. Ne nousivat hiekasta kuin kirkon rauniot ja tuuli soitti valaan viimeisiä sanoja niiden raoista. Hän on kuullut. Ne soivat vieläkin, vaikka luut ovat ajat sitten vajonneet maahan ja kadonneet.

Näkökulmia kirjassa on monta: Jennyn, Joken, valastutkija Hopen, pikkutyttö Margotin - ja valaan, vanhan kaskelotin joka tietää ja muistaa. Erityisen paljon tykkäsin valasnäkökulmasta, joka oli hetkittäin mykistävän kaunista, toisin hetkin raastavan tuskallista. Luonnonsuojelu tulee kirjassa vahvasti esiin, valaiden ryöstöpyynti pistää vihaksi. Puistattaa kun ajatteleekin, että valasjahdin huippuvuonna 1962 valaita tapettiin yhtä paljon kuin koko 1800-luvulla! Moby Dollia lukiessa kirkastuu, kuinka tärkeää työtä valaiden suojelijat ovat tehneet- ilman heitä näitä viimeisiäkään valaita tuskin enää merissämme uisi. 

Summa summarum: Aivan liian vähän huomiota saanut esikoisteos, jossa mies etsii naista ja nainen etsii valasta.

P.S. Moby Dollista löytyy hieno arvostelu myös Lainatädin lukuvinkit - blogista.

P.P.S. Henrikssonilta ilmestyy syksyllä toinen kirja, tanssijoista kertova Linnunpaino, jonka olen jo lisännyt TBR-listalleni. Kirjailijan blogi löytyy täältä. 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ja minä mietin, maistelen meidän keskusteluamme. Ei kaikkein tavanomaisin. Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkinään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta. Onko meidän kulttuurimme niin pahasti tyhjyyden jäytämä, että eläminen on yhtä puutteen pelkoa? Onko käynyt niin, että osaamme nauttia siitä, mitä omistamme ja aistimme, vain jos se varmasti on ulottuvillamme vastakin?

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Alkuteos: L'élégance du hérisson

Renée Michel on ovenvartijana pariisilaisessa hienostokerrostalossa. Ja koska jossain lukee, että ovenvartijarouvat ovat vanhoja, rumia ja äreitä, on samaan typeryyden taivaankanteen piirtynyt tulikirjaimin, että ovenvartijarouvilla on aina iso laiska kissa ja se kissa torkkuu päivät pitkät tyynyllä, jossa on virkattu päällinen. Todellisuudessa Renée on aivan toista maata: intohimoinen kulttuuriharrastaja, joka rakastaa venäläisiä klassikoita, kuuntelee salaa Mahleria ja piilottaa korkeakulttuuriset kirjansa kauppakassiin ostosten alle. Asukkaiden ylenkatse ei häntä häiritse, päinvastoin hän ruokkii sitä saadakseen olla rauhassa.

Samassa kerrostalossa asuu myös 12-vuotias Paloma Josse, joka on poikkeuksellisen älykäs ja on siksi jo varhain ymmärtänyt syntyneensä kultakalamaljaan, josta hän ei usko voivansa paeta kuin yhdellä tavalla.Niinpä hän on päättänyt tappaa itsensä, ja siinä sivussa tuikata tuleen koko talon. Itsemurhaansa odotellessaan hän kirjoittaa ylös syvällisiä ajatuksia, joissa pohdiskelee elämän turhuutta ja ihmisten typeryyttä.

Sekä Renée että Paloma ovat sattumoisin viehtyneet japanilaiseen kulttuuriin. Kun taloon sitten muuttaa japanilainen, sydämen sivistystä huokuva herra Kakuro Ozu, alkaa tapahtua kummia. Herra Ozu näet on niitä harvoja, jotka toista ihmistä katsoessaan näkevät muutakin kuin omat ennakko-odotuksensa. Mutta muuttuminen on pelottavaa, ehkä jopa mahdotonta. Onko kuolema ainut tie kultakalamaljasta pois?

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka pidän itseäni avarakatseisena, kirjojen suhteen osaan olla järkyttävän ennakkoluuloinen ja kranttu. Tätäkään kirjaa en missään nimessä aikonut lukea. Takakannen ja pikaisen pläräilyn perusteella olin päättänyt, että kyseessä on angstia uhkuva, ilkeä ja kyyninen älynpalvontaopas, johon ei kannata kallisarvoista lukuaikaa haaskata. Mutta kun niin moni suuresti arvostamani kirjabloggari (ainakin Lumiomena ja Leena) tätä sydämellisesti suositteli, päätin viimein antaa kirjalle mahdollisuuden ja tuomita sen vasta sitten, kun olen sen itse lukenut. Ja mikä ilo onkaan olla väärässä! Kyllähän tässä välillä briljeerattiin älyllä, piikiteltiin kuin siilit ainakin ja angstissakin löytyi. Mutta siinä ei ollutkaan kaikki. Tämä kirja on kuin päähenkilönsä: piikkien alla on charmantti, rakastettava, viisas olento, johon on ilo ja kunnia tutustua. Ja vaikka viidenneksi viimeisellä sivulla (!) tekikin mieli jättää koko kirja kesken (kirjan lukeneet tietävät miksi ja muille en kerro etten spoilaa), olen iloinen että uskalsin uhmata epäluulojani ja astua mukavuusalueeltani pois. Se palkitsi: tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.

Summa summarum: Mutta jos meistä sittenkin voisi tulla jotain mitä emme vielä ole... niin osaisinko tarttua mahdollisuuteen ja tehdä elämäni puutarhasta toisenlaisen kuin se mitä edelliset sukupolvet ovat viljelleet?

Philipe Delerm: Päivätorkut piloilla

Ihminen voi aivan kunniallisesti kulkea kukasta kukkaan, tervehtiä leukoijaa kuin kävisi teellä granaatinpunaiseen pukeutuneen tyylikkään daamin luona, himoita siivosti ruusukvittenin nuppua kuin haluaisi italialaisen mansikkavaniljajäätelön, työntyä hetkeksi akileijan kiinalaisen sateenvarjon alle. Mutta pioni odottaa vasta puskan takana, ja sen katselija on vaarassa loukata hyviä tapoja.

Philippe Delerm: Päivätorkut piloilla

Alkuteos: La sieste assassinée, 2002

Mitä tapahtuu kun hyvänpäiväntuttavat tapaavat ulkomailla? Millaista on roskiksessa? Entä silmäluomien sisällä?  Miksi hyvät sihteerit ovat niin ärsyttäviä? Miltä tuntuu, kun tulee yllätysvieraita juuri kun olet aikeissa ottaa torkut? 

Philippe Delermille mikään ilmiö ei ole liian mitätön tai arkinen, jotta siihen kannattaisi tarttua - jopa takertua. Pilke silmäkulmassa hän tarkastelee elämän pieniä asioita, harmeja yhtä hyvin kuin iloja. 

Tarinautti lokikirjaan: Ovatkohan nämä nyt niitä fragmentteja? Vai pakinoiksiko näitä sanoisi? Olivat mitä olivat, Delermin lyhyet kynäelmät ovat parhaimmillaan nerokkaita. Kuka muu osaisi - tai viitsisi- kirjoittaa roskapussin sisällöstä yhtä kiinnostuneesti ja kiinnostavasti kuin hän?  Monille tuttu on myös vanhempien ihmisten katala kosto, jolla pilataan nuorien ihmisten elämä:

Eletään kesän alkua. Ilma on hyvin kaunis. Elämä saattaisi olla helppoakin. Aamuhetket hitaasti kuumaa kahvia juoden, pitenevät illat granaattiomenamehun ja veden seurassa puutarhassa - hiljaisuutta, kuusamantuoksua ja savuke.

Mitään sellaista ei saa. Ja se johtuu ylioppilaskirjoituksista tai jostain muusta kokeesta, pahimmassa tapauksessa pääsytutkinnosta. Vaikutus on sama. Aurinko muuttuu säälimättömän kovaksi kuin kreikkalainen kohtalotar. Siinä sitä ollaan.

Valitettavasti juttujen taso ei aina yllä näin lennokaalle tasolle. Suurin osa jutuista on tasoa ihankiva, eivätkä kaikki ranskalaisen kulttuurin hienoudet aukea tällaiselle maalaismoukalle ;) Mistäpä minä ymmärtäisin, kuinka vaikeaa on  syödä artisokan sydäntä? Joukkoon mahtuvien helmien vuoksi kuitenkin suosittelen - ainakin niille, joille Ranska on tuttu ja mieluisa kirjallisten(kin) matkojen kohde.

Summa summarum: Kepeän kekseliäs välipala taattuun ranskalaiseen tapaan.

Toiset 11 kysymystä

Huomenta! Anna Elina haastoi minut vastaamaan 11 kysymykseen. Enkä tietenkään voi olla tarttumatta syöttiin... Tässä siis toiset 11 kiperää kysymystä sekä vastaukseni niihin.

1. Millaisia muistoja sinulla on ensimmäiseltä kirjastokäynniltä?
- Kirjastoon oli 60 kilometriä. Menimme koulun kanssa uimahallille ja samassa rakennuksessa oli kirjasto. Se oli valtava! Se oli kuin paratiisin esikartano minulle, kirjahullulle tytölle :)

2. Milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit?
- 5-vuotiaana. Kodinhoitaja huomasi, että luen Vaahteramäen Eemeliä ääneen. Isä väitti että osaan kirjan ulkoa, ja uskoi minun osaavan lukea vasta, kun luin sanomalehteäkin ääneen.

3.Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä ollenkaan?
- Ehdottomasti vettä, mitä enemmän sen parempi! Mieluiten meri tai joki.

4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt?
- Jonnekin missä on vuoria ja metsää ja linnunlaulua... ja nettiyhteys ;)


5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt?
- Miekkakala. (Onko se eksoottista? Minulle ainakin erikoinen tuttavuus, ja yllättävän hyvää.)

6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua muistutat?
- Luonteeltani beaglea, ulkonäöltäni vinttikoiraa :D

7. Suosikkipuusi?
Oi, rakastan puita! Jos yksi on pakko sanoa niin sanon: omenapuu.

8. Mitä puutarha sinulle merkitsee?
- Rauhan ja kauneuden keitaita kaiken rumuuden ja hälinän keskellä!

9. Oletko käynyt navetassa?
- Monesti. Olin jopa TET:issä naapurin navetassa ja kannoin tuhat tonnia vettä sonneille :)

10. Mikä on parasta keväässä?
- Kukat ja se, ettei enää tarvitse käyttää puolta tuntia muksujen pukemiseen.

11.Mitä haluaisit kysyä minulta?
- Mikä oli lempikirjasi lapsena?

Sitten omat kysymykseni. Kun aiemmin tein vastaavan haasteen, en haastanut erikseen ketään, mutta koska kukaan ei oma-aloitteisesti tohtinut tarttua haasteeseen, pitää kai heittää hanskalla päin naamaa ;) Siispä haastan Nafisan, Asteriinan, Amman,  Famun, Tuulian,  Satun, Unnin, Tintin, Liinan, Aletheian ja Rinan.  Vastatkaa jos rohkenette! :)

1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa? 
4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
6. Rakkain musiikkimuistosi?
7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?

Jaahas, ja nyt Nuorimmainen tepasteli makuuhuoneesta vaippa täynnä yllätyksiä äidille. Kaunista huomenta kaikille ja iloja päivään!

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Opin pitämään satulalaukussa mukana vaippoja, nenäliinoja ja varavaatteita vääjäämättömien vahinkojen varalle. Kuvitelkaa minut hevosen viereen pitelemään suitsia hampaillani samalla kun vaihdan Rowanille vaippoja ja housuja kaktusten ja tammien keskellä. Vähitellen laajensin satulalaukun sisältöä leluihin, juomiin, välipaloihin ja jopa kirjoihin, jotta Rowan saattoi laskeutua maahan leikkimään, jos siltä tuntui, tai jotta saatoin lukea hänelle kun ratsastimme. Kun lämmin, kostea lokakuu vaihtui sateiseksi marraskuuksi, me kääriydyimme sadetakkeihin ja ratsastimme edelleen. Tähän mennessä me jo käytännöllisesti katsoen elimme satulassa. 

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Alkuteos: Horse Boy - A Father's Quest to Heal His Son, 2009

Kun Rupert ja Kristin muuttuvat pariskunnasta perheeksi suloisen Rowan-pojan syntyessä, Rupert jo haaveilee kuinka hän yhdessä poikansa kanssa jakaa ratsastuksen riemut. Pojan kasvaessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että kaikki ei olekaan hyvin, ja kun poika kolmen vuoden iässä diagnosoidaan autistiksi, se on Rupertille kuin pesäpallomailan isku päin kasvoja. Oireiden pahetessa perheen elämästä tulee yhtä painajaista: poika ei puhu, ei ota kontaktia eikä edes reagoi nimeensä. Sitten alkavat raivokohtaukset, jotka pahimmillaan kestävät tuntikausia. 

Sattumalta Rupert huomaa, että hevosten selässä Rowan on kuin toinen poika. Mutta heti kun palataan kotiin, poika taantuu ja tutut oireet alkavat taas. Viiden ja puolen vuoden iässä Rowan ei vieläkään ole oppinut kuivaksi, ei siedä vieraita lähellään ja vetäytyy ympäröivästä maailmasta lelueläintensä seuraan. Kristin ja Rupert ovat neuvottomia, loppuunväsyneitä ja epätoivoisia. Jottain tarttis tehdä - mutta mitä?

Eräänä päivänä alkuperäiskansoihin perehtynyt Rupert saa päähänsä pähkähullun tuuman:

Mongolia. Paikka, jossa hevonen oli kuusituhatta vuotta sitten kesytetty. Maa, jossa shamanismi oli buddhalaisuuden ohella valtionuskonto, kuten nyt luin.

Mitä jos veisimme Rowanin sinne? Hyppäisimme hevosen selkään ja ratsastaisimme tuon laajan alkuperäisen preerian poikki parantajalta parantajalle, shamaanilta shamaanille? Mitä jos Rowanin autismi voisi olla portti kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun, sen sijaan että se sulki kokonaan elämämme ja merkitsi kaiken seikkailun ja hauskan loppua?

Mitä jos se olisi mahdollista?

Kun Rupert kertoo ideasta vaimolleen, Kristin suhtautuu juuri niin nuivasti kuin vastuullisen vanhemman olettaa sopii. Rupert ei kuitenkaan luovu haaveestaan. Yhteensattumien satona matkasta tulee kuin tuleekin totta, ja eräänä päivänä Rowan ja hänen vanhempansa seisovat Ulan Batorin lentokentällä, valmiina yritykseen joka on niin hullu, että heitä itseäänkin hirvittää. 

Dokumentintekijöiden filmikamerat selän takana suristen Isaacsonit taittavat hidasta matkaa Mongolian aroilla, kohti pohjoisen porokansan väkeviä shamaaneja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei reissusta puutu - kuin ei myöskään Rowanin raivareita, itkukohtauksia ja muuta autismiperheiden arjen perussettiä. Jotain kuitenkin tuntuu tapahtuvan, jotakin hyvää: poika alkaa aueta, löytää sanoja, saa jopa elämänsä ensimmäisen ystävän. Toivo ja epäilys vuorottelevat Rupertin mielessä sitä mukaa, kun heidän mahdoton pyhiinvaelluksensa etenee. Voisiko Rowanilla olla toivoa? Vai käykö niin, että mikään ei sittenkään muutu?

Tarinautti lokikirjaan: Rowanin ja hänen perheensä tarina on koskettavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Isaacssonin rehellinen ja humoristinenkin ote tuo tapahtumat lukijan iholle: vanhempien syyllisyys, hätä ja häpeä osuu ja uppoaa. Kun sitten päästään matkaan, tuntui kuin itse olisin mukana Mongolian kesyttömän kauneuden keskellä. Matkakertomus muuttui paikoin melkeinpä jännäriksi, kun vuorten jumalat koettelivat matkalaisten tahtoa. 

Otin muoviset crocksini pois jalasta, ja sateen kiihtyessä yhä entisestään, ja kirkumisen käytyä niin teräväksi ja kimeäksi, että se alkoi säteillä silmämunien takana, aloin taas tampata maastoa edestakaisin. Tässä sitä tunnusteltiin leluvirtahepoa mongolialaisesta sadevesijärvestä.

Nautittavan matkakertomuksen ohella Hevospoika on myös ja ennen kaikkea suuri kysymysmerkki, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen maailmankatsomuksen tiedeuskoineen päivineen. Saamelaisena suhteeni shamanismiin on luultavasti luontevampi kuin monella. Silti parantamisrituaalien ruoskimiset ja vodkan syljeskelyt tuntuivat hetkittäin tragikoomisilta jopa minusta. Mutta johtuipa se sitten shamaaneista, hevosista, puhtaasta luonnosta vai vanhempien lujasta uskosta ja rakkaudesta poikaansa, Rowanissa tapahtunutta muutosta ei voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ihme. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille,ja ainakin niille, joita kiinnostaa autismi, hevoset ja/tai alkuperäiskansat. Minua kiinnostavat kaikki kolme, joten ei ihme että olen myyty.

Summa summarum: Joskus on mentävä kauas, jotta pääsisi lähelle. Liikuttava, hämmästyttävä ja hämmentäväkin tositarina perheestä, joka matkusti maailman syrjäisimpään kolkkaan päästäkseen poikansa lähelle. Tämä on niitä kirjoja, joita en unohda koskaan!

P.S. Niille jotka kiinnostuivat: Rowanin matkasta tehtiin  myös dokumentti, jonka trailerin voi katsoa tästä:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Minä rakastan häntä, ja rakkauteni kalvaa minua. On aikoja, jolloin tunnen itseni aaveeksi hänen rinnallaan, aivan kuin vain hän olisi todellinen, ja minä olisin vain unta. Mutta kateellinenko? Kannanko hänelle kaunaa siitä, että monet rakastavat ja ihailevat häntä ylenpalttisesti? En. Uskon vilpittömästi, että hän ansaitsee sen kaiken ja enemmänkin. Haluan palvella häntä... Tai pikemminkin minä uskon palvelevani häntä tavoilla, joista hän ei saa koskaan tietää.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Alkuteos: The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, 2010

Nuori Maria ja hänen kihlattunsa Joosef ovat matkalla verolle pantavaksi, kun Marian synnyttämisen aika tulee. Ja hän synnyttää kaksi poikaa, joista toinen on vahva ja terve, toinen hento rääpäle. Toinen pojista saa nimekseen Jeesus, toiselle annetaan aivan tavallinen nimi, mutta Maria kutsuu tätä lempilastaan nimellä Kristus. 

Vuodet vierivät. Kun Jeesus ja muut pojat tekevät kepposia ja soittavat suutaan, heiveröinen Kristus viettää aikaansa lukien ja rukoillen. Kun Jeesus joutuu tihutöistään tilille, rientää Kristus veljensä avuksi. Ihmeitäkin tapahtuu, vaikka perhe niistä vaikeneekin visusti. 

Mieheksi vartuttuaan Jeesus kuulee Johannes Kastajan saarnaavan ja kokee henkisen herätyksen. Hän lähtee erämaahan mietiskelemään, ja sieltä tultuaan hän jättää puusepän toimen ja alkaa saarnata Jumalan sanaa. Kristus on veljensä puolesta huolissaan, kaikki näet eivät Jeesuksen puheista pidä. Sitten Kristuksen luo saapuu mystinen muukalainen, joka ehdottaa että Kristus ryhtyisi kaikessa hiljaisuudessa veljensä avuksi....

Tarinautti lokikirjaan: Tartuin tähän kirjaan älyllisestä uteliaisuudesta: voisiko tuhannesti kaluttuun tarinaan vielä löytyä jotain olennaista uutta? Pullman, joka jälkisanoissaan tunnustautuu ateistiksi, on ainakin löytänyt näkökulman, jota kukaan muu ei ole vielä käyttänyt: Jeesuksen veljen. Mutta olennaista uutta? Jeesuksen elämän suhteen ei. Kirjan tyyli on selostava. Jeesuksen elämä ja teot loikitaan läpi kauhella kiireellä,ja kaiken muistiin kirjoittava Kristus saa sormet vääränä vääristellä tapahtumien kulkua.  Se sujuu toki näppärästi, jopa niin näppärästi että mukaan tulee kikkailun makua.

Vaikka Pullman ei usko Jumalaan, hän näyttää selvästi uskovan paholaiseen (vai mikä ne ihmeet sitten sai aikaan?), mikä ei ole kovin loogista. 

Kirjassa on kuitenkin myös syvempi taso. Pullmanin kirjan olennainen ajatus ei niinkään liity Jeesukseen kuin ihmisiin, moraaliin, yhteiskuntaan, uskontoon ja kirkkoon. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Mikä on historian suhde totuuteen - kumpi on isäntä ja kumpi on renki? Eikö ole parempi tehdä pieniä kompromisseja, tulla mukaan ja saada aikaan parannuksia kuin pysytellä ulkopuolella ja tarjota pelkkää kritiikkiä? 

Puhuttelevia ovat ne muutamat suvantokohdat, joissa tapahtumien läpijuoksu pysähtyy kohtaamaan veljesten sisimmän. Koskettavasti Pullman kuvaa Jeesuksen yksinäistä yötä Öljymäellä, samoin kuin Kristuksen koetusta porton talolla.

Kristus lähti talosta. Hän oli häpeissään, käveli kaupungin ulkopuolelle, kapusi rauhalliseen paikkaan kallioiden keskelle ja rukoili, että hänen omat syntinsä annettaisiin anteeksi. Hän itki vähän. Häntä pelotti, että enkeli tulisi hänen luokseen, ja hän piileskeli koko yön. 

Summa summarum: Pullman itse kiteyttää kirjansa kysymykseen, jota itse kunkin sopii pohtia tykönään. Jos voisit palata ajassa taaksepäin ja pelastaa Jeesuksen hirvittävältä ristinkuolemalta, tekisitkö sen vai et? Ja jos sinusta tuntuu, että on parasta antaa hänen kuolla, etkö ole aivan samanlainen kuin Juudas?

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Uusi kapitalismi huokuu välinpitämättömyyttä. --- Toimintoja uudelleenjärjestettäessä ihmisiä kohdellaan kertakäyttöesineinä. --- Lyhytjänteisyys tuhoaa luottamusta, lojaalisuutta ja aitoa sitoutumista. Ihmiset kärsivät ihmissuhteiden ja pysyvien päämäärien puutteesta. Olemme pakotettuja kehittämään opportunistisia, pinnallisia ja salavihkaisia orientaatioita työtä kohtaan. Työelämän säännöt koskevat yhä enemmän sitä, miten pelata pelinsä, miten rakentaa CV, milloin hypätä uppoavasta laivasta. Tiimit ovat pinnallisuuden ja pinnallisten sosiaalisten suhteiden oppitunti.

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Osuuskunta Vastapaino, 2008

Maailma muuttuu ja sen myötä työ. Sadassa vuodessa työelämä on kulkenut murroksesta toiseen, kun ruumiilisesti raskaasta maataloustyöstä siirryttiin monotoniseen tehdastyöhön ja siitä mutkien kautta nykyiseen, verkostoituneeseen ja verkottuneeseen tietotyöhön. Työolot ovat monin tavoin kohentuneet, kiitos ay-liikkeen auttavan käden. Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta miksi sitten mielenterveysperäiset sairaslomat ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa? Miksi työpahoinvointi on kaikkien huulilla, ja yhä useampi pelastautuu eläkkeelle tai toisiin töihin? Ja miksi WHO arvioi, että masennus on maailman toiseksi pahin kansantauti vuonna 2020? Mikä mättää ja mitä - jos mitään - voidaan tehdä?

Tarinautti lokikirjaan: Tämän kirjan lukeminen oli minulle ns. pakkopullaa, jota odotin lähinnä kauhulla. Jo ulkoisesti kirja oli hirvitys: 300 sivua pienellä präntillä, joka kolmas sana oli sivistyssana - eikä yhtään ainutta kuvaa koko kirjassa! Valmistauduin siis kitumaan ja kärsimään. Ensimmäiset 30 sivua olivatkin aikamoista tuskaa, mutta alun tutkimuksen teoriaa ruotiva osuus vaihtui onneksi itse asiaan. Loppujen lopuksi huomasin lukevani teosta kuin dekkaria: työssä voidaan pahoin ja yhä pahenee! Kuka on syyllinen? Kenellä on vastuu?? 

Kaikkein kiintoisinta antia oli kirjan loppu, jossa pohdiskeltiin epidemiaksi paisuneen työpahoinvoinnin ja -stressin syitä. Julkusen teesi oli, että kiireen ja jatkuvan kehittymispaineen lisäksi yksi keskeinen ongelma on krooninen arvostuksen puute. Palkansaajien toiveena on inhimillisen kohtelun kaipuu. Tämä voi kuulostaa triviaalilta ja itsestään selvältä, mutta käytännössä kyse on merkittävästä ongelmasta.

Tutkiessaan kotimaissa työssäjaksamista Julkunen näki, että työpaikoilla vallitsi tunnustusvaje - ja sen myötä kiihtynyt tunnustusjahti. Vaikka arvostus on ilmaista, sitä pihistellään: voittaja saa kaiken, ja kaikki muut jäävät ilman. Työnantajan vinkkelistä tämä voi olla jopa plussaa: näin työntekijöitä voidaan manipuloida lisäämään tuottavuutta ja tehokkuutta jopa yli kestokyvyn rajojen. Ja jos emme sali edes mielemme protestoida ja ottaa etäisyyttä (meille) mahdottomasta työstä, niin tekeekö ruumis sen puolestamme? Ruumis voi mennä lakkoon tietoisesta ja rationaalisesta minästä välittämättä.

Toinen iso ongelma on työn emotionaalinen kuluttavuus. Tämä ilmenee varsinkin ns. tunnetyössä, jossa keskeinen "työkalu" ovat työntekijän omat tunteet. Esimerkiksi sosiaali-ja terveysalalla tunnekapasiteetti saattaa ylikuormittua jopa niin, että vapaa-aikaan ja perhe-elämään sitä ei enää riitä lainkaan. Tämä tietysti heijastuu perhe-ja ihmissuhdeongelmina, jotka puolestaan heikentävät jaksamista töissä. Kun soppaan vielä heitetään vallankin kuntasektoria kalvava resurssipula, ei ihme jos hoitsu ei jaksa. "Työ, jonka tulisi vahvistaa identiteettiä, on muuttunut pahenevaksi loukkaukseksi työntekijöiden omanarvontunnolle: koko ajan täytyisi olla enemmän ja muuta kuin on, eikä koskaan saisi olla tyytyväinen suorituksiinsa", Julkunen siteeraa kollegaansa Juha Siltalaa ja jatkaa, että yksi työn suurimmista ongelmista on "kiittämättömyys" tai työn organisointi niin, ettei sitä voi tehdä kunnolla ja kunnialla ja kokea suoriutuneensa hyvin. Varsinkin kuntasektorilla, ja aivan erityisesti terveydenhuollossa, työntekijöitä kalvaa aikapula ja siitä seuraava riittämättömyyden tunne. Tämä oireilee masennuksena, työuupumuksena ja stressinä.

Summa summarum: Vaikealukuinen, mutta palkitseva "epikriisi" työelämän haasteista globaalissa maailmassa, markkinavetoisessa tietoyhteiskunnassa.

P.S. Tästä aiheesta kuulisin erityisen mielelläni kommentteja teiltä. Voiko työssä viihtyä? Jos ei, niin miksei? Onko työ vaativampaa tai kuluttavampaa kuin ennen? Jokainen kommentti otetaan ilolla vastaan ja huolella luetaan :)

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

"Mitä sinä tiedät tieteellisestä menetelmästä?" Vaarin äänensävy kertoi, ettei kyseessä ollut pikkuasia.

"Öhh, enpä kauheasti."

"Mitä teille opetetaan koulussa? Käythän sinä koulua?"

"Totta kai. Meillä on lukemista, tavausoppia, laskentoa ja kaunokirjoitusta. Niin, ja käytösoppia. Sain hyväksytyn ryhtiharjoituksista mutta välttävän nenäliinan ja sormustimen käytöstä. Äiti ei ollut oikein mielissään."

"Hyvä Luoja", hän sanoi. "Sehän on pahempaa kuin luulin."

Kommentti oli mielenkiintoinen, vaikken sitä ymmärtänytkään.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Alkuteos: The Evolution of Calpurnia Tate, 2009

11-vuotias Calpurnia Tate ja hänen kuusi veljeään kituuttavat Teksasin helteessä vuonna 1899. Eräänä päivänä hän huomaa kotipihassaan oudon värisiä heinäsirkkoja, ja hänen uteliaisuutensa herää. Koska äidillä on kiire hoitaa kotia ja isällä perheen puuvillatiluksia, Calpurnian on kysyttävä asiasta vaariltaan - omalaatuiselta tutkijaluonteelta, joka hädin tuskin tietää Calpurnian nimeä. Pian tyttö ja vanhus kuitenkin huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä kuin kumpikaan aavisti: valtava kiinnostus luonnontieteisiin ja kyltymätön tietämisen jano.Vastikään ilmestynyt kohuteos, Darwinin Lajien synty, herättää kummassakin syvää kunnioitusta, vaikka Calpurnia ei ihan joka sanaa kirjasta käsitäkään.

Pikku hiljaa Calpurnia vihkiytyy yhä syvemmälle luonnontutkimuksen saloihin. Hänen perhosentoukastaan ei tosin tule ihan sellainen kuin piti, ja muita perheenjäseniä tuntuvat kiinnostavan rakkaushuolet paljon enemmän kuin tiede. Calpurnian harrastuksen vakavoituessa vakavoituvat myös isä ja äiti. Mokoma touhuhan alkaa jo haitata sitä, mikä nuoren naisen elämässä todella on tärkeää: pianonsoittoa, ruoanlaittoa, ristipistotöitä ynnä muuta. Jotta Calpurnia säästäisi sukunsa häpeältä vuotuisessa käsityönäyttelyssä ja pääsisi hyviin naimisiin, hänet komennetaan "oikeisiin töihin": siivoamaan, kokkaamaan ja ompelemaan. Voiko mikään enää pelastaa tyttöparkaa elinikäiseltä keittiöorjuudelta? Vuosisata vaihtuu, uusi aika alkaa... mutta muuttuuko lopulta mikään?

J.B. sulki oven hiljaa perässään. Ajattelin kojoottia ennen kuin vaivuin levottomaan uneen. Kun vain keksisin tavan nakertaa tassuni irti.

Tarinautti lokikirjaan: Ihastuin tähän kirjaan jo nähdessäni sen kannen. Vielä enemmän ihastuin, kun pääsin tarinan alkuun. Tulin suorastaan lapseksi jälleen ja muistin, kuinka tosissani itse piirtelin luonnosvihkooni lintujen ja kasvien kuvia. Veljien ja ystävättären sydänsurut luin kärsimättömästi, odottaen että päästään itse asiaan. Ja kun itse asiaan ei päästykään, riuduin yhdessä Calpurnian kanssa surkeitten ristipistotekeleiden kimpussa. (Se toki lienee ollut kirjailijan tarkoituskin, jotta nykyajan hemmotelluille nuorille saataisiin perille, miten erilaista elo oli ennen.) Oli miten oli, draaman kaari väkisinkin katkeaa aivan liian aikaisin, eikä yksi virna riitä pitämään jännitettä yllä.Kirjan loppuratkaisu oli vähän lässähdys, mutta tarkemmin ajatellen se kuitenkin oli tarinan kannalta sopiva.  Eihän tämä esim. Montgomeryn kirjojen kanssa kilpaile, mutta etenkin luonnonystäviä tämä varmasti kiehtoo ja hauskuuttaakin.

Summa summarum: Herttainen vanhanajan tyttökirja, jossa on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus.

ILONA'S ELEVEN eli haastetta peliin

Oikeastaan minun ei kai pitäisi nyt eksyä harhateille, kun on niin monta kirjabloggausta rästissä... mutta hauskaa ja mutkikasta tietä tulee pikemmin perille kuin suoraa ja ikävää, tiesi Tove Jansson ja mikä minä olen siihen mitään lisäämään? Siis hairahdunpa kuitenkin haasteiden ihanan upottavalle suolle. Leena Lumen blogissa oli niin ihanat 11 kysymystä, että ihan pakko oli ruinata lupa niiden lainaamiseen. Tässä siis tarinautin vastaukset, a.k.a. Ilona's Eleven.


 1) Mikä kukka on kuvassa?

Ööh, ei harmainta hajua. Silkkiunikolta näyttää, muttei taida olla?


2)  Kuka on kirjallinen alter egosi?

Momo.

3)  Kuka on kirjailija-alter egosi?

Vaatimattomasti: Kirsi Kunnas. (Tähtihetkeni oli se, kun yhtä loruani luultiin Kunnaksen kirjoittamaksi :D)


4)  Suosikkikuukautesi?

Oi ihana Huhtikuu! 


5)  Mitkä kolme sanaa kuvaavat sinua parhaiten?

Rakastan, siis olen.


6)  Kolme onnesi tekijää?

Lapset, luonto, ihmisen kyky luoda kauneutta maailmaan


7)  Jos saisit ottaa autiolle saarelle vain yhden kirjan, mikä se olisi?

Tarina Vailla Loppua (alkukielellä saksaksi, kuten kuvassa)

8)  Mitä sinulle merkitsee rakkaus?

"Things are beautiful if you love them. "
-Jean Anouilh 


9)  Mikä olisi kotimaasi lisäksi se toinen maa, jossa voisit asua?

Norja.


10) Jos olisit tanssi, mikä tanssi olisit?

Ilman muuta swingi!


11) Milloin olet eniten oma itsesi?

Luonnollisesti luonnossa. (Jos valita saa, niin hillajängällä.)


Ja sitten omat kysymykseni teille:


1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa? 
4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
6. Rakkain musiikkimuistosi?
7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?


Tämä haaste on ollut jo niin monessa blogissa, että heitän sen tasapuolisesti kaikille. Haastan siis jokaisen, jotka jo mielessään miettivät vastauksia yo. kysymyksiin :D