Sara Shepard - Haluttu (Valehtelevat viettelijät #8)

SPOILERIVAROITUS! Jos et ole lukenut aiempia osia, en suosittele, että luet tätä arvostelua.


"Ali tappoi Alin."

Olen lukenut kaikki edelliset osat - yhtä lukuun ottamatta - sinä aikana, kun olen pitänyt tätä blogia. Silti en jostain syystä viitsinyt arvostella näitä, koska sarjan ensimmäinen kirja oli luettu. Näin en enää tee, vaan aloitan arvostelut vaikka sitten sarjan puolestavälistä - onpahan tästä jotain iloa sitten teillekin.

Jotenkin hävettää myöntää, että pidän tällaisesta "teinikirjallisuudesta", vaikka totuus on tietty toinen. Kirjasarja on laadukas ja jännittävä - huolimatta näennäisen typerästä nimestä ja joistain raivostuttavan pinnallisista hahmoista. Nämä inhottavatkin hahmot ovat silti moniulotteisia, eikä oikeastaan kukaan ole paperinohut täytehahmo, joita tämäntyyppisissä kirjoissa yleensä on. Valehtelevat viettelijät -sarja on siinä mielessä virkistävän erilainen.

Matto vedetään (jälleen) Hannan, Arian, Emilyn ja Spencerin jalkojen alta, kun he saavat tietää, että Alilla, heidän kuolleella ystävällään, on identtinen kaksoissisko, Courtney. Tämä aivan Alin näköinen tyttö saapuu Rosewoodiin keskellä Alin tappajan etsinnän nostattamaa hullunmyllyä.

Asiat etenevät vauhdilla, ja välillä selitykset ovat niin hutaistuja ja älyttömiä, että melkein naurattaa. Shepard on selvästi yrittänyt olla ennalta-arvaamaton, ja hänen pyrkimyksensä ovat menneet hieman yli. Lukijaa alkaa jo ärsyttää juonen vauhdikkuus ja epäuskottavuus.

Kirjan lukee todella nopeasti. Itse luin sen yhdessä illassa. Oli hupaisa tunne, kun lukemisen hetkeksi keskeyttäessäni mietin, että kylläpä pääsin alkuun nopeasti kiinni - ja lukuprosessi olikin edennyt jo yli puolenvälin. Harmittaa, ettei Shepard kirjoita pidempiä kirjoja. Näin mukaan mahtuisi myös niitä asioita, jotka eivät ole välttämättömiä pääjuonen etenemiselle.

Mutta hyvä kirja, kaiken kaikkiaan. Suosittelen, jos haluat jännittävää ja viihdyttävää luettavaa.

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2. Sairaus)

Rasmuksen ja Benjaminin riipaiseva rakkaustarina saa jatkoa. Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjan toisessa osassa perehdytään tarkemmin AIDSiin, homoja uhkaavaan sairauteen sekä homoseksuaalisuuden olemukseen - millaista on rakastaa samaa sukupuolta olevaa? Millaista on tuntea kiellettyä rakkautta?

Toinen osa on tuntuvasti syvempi ja moniulotteisempi kuin aiempaan verrattuna. Sairaus tuntuu myös paljon ihmisläheisemmältä kuin aiempi, lähinnä seksiin ja identiteetin etsintään keskittynyt Rakkaus. Lars-Åken ja Sepon rakkaus on jo vanhaa ja uomiinsa asettunutta, mutta juuri siksi niin kaunista. Pidin tästä varttuneemmasta homoparista paljon enemmän kuin Rasmuksen ja Benjaminin muodostamasta epävakaasta ja myrskyisästä parivaljakosta.

Sairaus perustuu tositapahtumiin ja juuri sen takia ahdistaa ja kuvottaa niin paljon. Toisaalta voin ymmärtää myös niitä, jotka yrittivät sulkea tartunnan saaneita laitoksiin - vielä 80-luvulla kun luultiin että AIDS tarttuu vaikkapa samasta juomalasista juotaessa. Kyllähän mekin sulkisimme omiamme eristettyihin sairaaloihin, jos kyseessä olisi jokin hirveän nopeasti leviävä epidemia.

Kirja saa ihan todella miettimään asioita. Mitä jos? Ei AIDSiin ole parannuskeinoa. Kunpa joku päivä olisi. Nyt kuitenkin on lääkkeitä, joilla voi estää taudin etenemisen.

Tarinassa on hämmästyttävää viisautta. Sairaus oli kaikessa hirveydessään kaunis ja sen koko maailma on huolella rakennettu. Jokainen Tukholman katu, valtakunnansali jossa Benjamin kärvistelee syyllisyydenpuuskissaan, Koppom Rasmuksen kasvukertomuksen maisemana... Ja kolkko, kylmä sairaala, jonne kaikki lopulta päättyy.

Suosittelen, jos kestät jonkin verran ahdistusta kirjaa lukiessa.

Bram Stoker - Dracula

Dracula on ensimmäinen puhdasta kauhugenreä edustava kirja, jonka olen koskaan lukenut. Nyt en voi miettiä muuta kuin sitä, mistä olenkaan jäänyt paitsi. Aika... Mielenkiintoista, että olen lukenut lukuisia kirjoja vampyyreista miettimättä lainkaan sitä, mistä kaikki nuo myytit ja uskomukset ovat populaarikirjallisuuteen ajautuneet. En tetenkään väitä, että Stoker olisi itse keksinyt noita juttuja, mutta hän oli tietääkseni ensimmäinen, joka toi ne julkisuuteen, suurelle yleisölle.

Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta siitä, kuinka suosittu Dracula on "omana aikanaan" ollut, mutta teoksen nykyaikaisuudessa ja ajattomuudessa - vieläpä yhtäaikaisesti - on jotain sanoinkuvaamattoman kiehtovaa. Se ei ole tylsä, vaikka se on julkaistu 1800-luvun loppupuolella. Stoker on onnistunut tuomaan oman aikansa hengen kirjaan aivan uskomattomalla tavalla. Vai mitä sanotte? Entäs jos Stoker eläisi nyt ja sijoittaisi tapahtumat 2010-luvulle? Kirja olisi hukkunut Houkutuksen ja kymmenien muden vampyyrikirjojen joukkoon. Siinä ei olisi mitään erityistä.

Rakastin kirjan rakennetta. Kun loin lukea kirjaa, reaktioni oli lähinnä "aargh, päiväkirjoja!", mutta tarinan edetessä siitä tuli erittäin tehokas tyylikeino. Toisin kuin nykyään, päiväkirjat eivät tainneet olla niin yksityisiä, sillä kirjan päähenkilöt, van Helsing, Mina Harker, Jonathan Harker ja tohtori Seward lukivat kaikki toistensa muistiinpanoja.

Ainoa varjopuoli, jonka voisin mainita, oli kirjassa ollut hyvän ja pahan välinen taistelu, joka oli kovin mustavalkoista. Kreivi Dracula oli kuin paholainen itse, van Helsingin joukot taas Jumalan suojatteja. Yhtään harmaansävyistä hahmoa ei ollut. Jopa Lucy Westenra, joka muuttui Draculan lajitoveriksi, oli jopa vampyyriaikoinaan niin "puhdas ja viaton", vaikka oli purrut lapsia aikoen muuttaa nämä vampyyreiksi.

Olisi varmaan ollut ihan hyväksi "syvälukea" tämä kirja, eli etsiä sieltä piilomerkityksiä ynnä muita, mutta lukemiseen oli varattu vain kolme viikkoa (aloitin ensimmäisen viikon sunnuntaina), joten minulla oli vähän kiire.

Mutta kaiken kaikkiaan... Aivan mahtava kirja. Dracula on ehdottomasti ansainnut sekä kulttimaineensa että paikkansa maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa. Suosittelen!

Diana Gabaldon - Matkantekijä

"Sulla on pyörein ahteri, jonka mää olen koskaan nähny!"

Oi tätä laatukirjallisuuden riemuvoittoa! Edellä oleva sitaatti määrittelee kirjan tason erinomaisesti. Ahteri loistaa pääosassa, kun matkustellaan pitkin Länsi-Intian saaristoa, käydään vieraisilla huoratalossa ja jahdataan hirmuista voodoo-eukkoa.

No ei sentään. Kirja herätti minussa joka tapauksessa sellaista hilpeyttä, että olen lähes haljeta innosta jakaessani sen kanssanne. En ole varmaan koskaan lukenut näin hupaisaa proosateosta. (Liha tottelee kuria on kylläkin hiukan hauskempi.)

Claire on viettänyt kaksikymmentä (kuivaa) vuotta ilman Jamieta. Kun hän saa sitten tietää, että tämä onkin elossa, hänen on pakko matkustaa aikatunnelin läpi vielä kerran tavatakseen rakkaansa. Ja siellähän Jamie onkin, valehenkilöllisyyden turvin hämärähommia harjoittavana kirjanpainajana (siis salakuljettajana), jolla on vaimo, kaksi tytärpuolta ja poika. Siinä missä Claire on ollut hiukan pidättyväisempi, Jamie on ottanut naimattoman miehen elämästään kaiken irti. Muutama vahinkohan siinä on sattunut, mutta mitä väliä sillä on, kun toisiaan intohimoisesti rakastava pari on jälleen yhdessä?

Jos nyt ihan totta puhutaan, en käsitä, kuinka lähes tuhatsivuisen kirjan voi lukea näin nopeasti. Siinä missä Anna Karenina tyssäsi jo puolessavälissä, Matkantekijä jaksoi koukuttaa loppuun asti. Eli oikein mainio kirja on kyseessä, vaikka vähän pyörittelinkin silmiäni viisikymppisen (!!!) Clairen seksihurjasteluille. Clairen ikä olikin luultavasti minua eniten häiritsevä asia, mukaanlukien se pieni tosiseikka, että Jamie on rouvaansa kymmenen vuotta nuorempi.

Kuinka Claire on niin ylivertainen? Kuinka hän on mahtava parantaja, hyvä äiti ja kaiken lisäksi vielä onnistunut iskemään itseään reippaasti nuoremman miehen? Niinpä. Sen verran hurjaa elämää Matkantekijässä vietettiin, etten aivan herkimmille voi tätä tajunnanräjäyttävää Pirates of the Caribbean-vaikutteilla maustettua seksihurjastelua suositella.

Post Scriptum: Tajusin juuri äsken, että Matkantekijän ja Muukalaisen välissä olisi ollut yksi kirja, Sudenkorento. Eipä ihme, etten tajunnut alussa yhtään mitään siitä Ranska-höpinästä :D

Victoria Hislop - Elämänlanka

Kuulin Elämänlangasta ensi kertaa lukupiirimme vetäjältä, joka oli valinnut sen kevään viimeiseksi kirjaksi. Tartuin kirjaan hyvin ennakkoluulottomasti, sillä kaikki lukupiirissä luetut kirjat ovat tähän mennessä olleet erinomaisia. Elämänlanka taas... No, miten sen sanoisi? Minusta tuntui kuin olisin lukenut hyvin puisevaa historiankirjaa. Tietty siellä väleissä oli joitain ihan hyviäkin kohtia, mutta loppua kohden - erityisesti sodan tullessa mukaan kuvioihin - kirja muuttui hankalasti lähestyttäväksi, puisevaksi paatokseksi.

Kirja alkaa siitä, kun nuorelle miehelle (jonka nimeä en enää edes muista, hah) aletaan kertoa hänen isovanhempiensa elämäntarinaa. En ole lukenut kirjalijan aiempaa teosta, Saarta, mutta kiitos erään lukupiiriläisen sain tietää, että myös siinä oli käytetty tätä samaa rakenteellista tyylikeinoa.

Elämänlanka seuraa kahden henkilön, Katerinan ja Dimitrin, elämää Thessalonikin kaupungissa. Dimitri on rikkaan kangaskauppiaan poika, Katerina taas äitinsä kadottanut ja "sijaisperheen" luona elävä tyttö, jolla on mahtava taito: hän on jo kymmenvuotiaana kaupungin paras ompelija. Kirja seuraa lähinnä Katerinan elämää - sitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen onnistuu epännistumisten jälkeen.

Kirjassa ei puitu tarpeeksi sota-ajan rappiollista moraalia, vaan siinä keskityttiin lähinnä maalailemaan idyllistä kuvaa vaikeuksien keskellä luovivista kreikkalaisista. Kirja ei puutu epäkohtiin vaan lakaisee ne maton alle kaikessa hiljaisuudessa, yrittäen miellyttää siinä onnistumatta.

On hassua sanoa, että Elämänlanka on huono kirja, sillä siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Silti siitä jää puuttumaan se jokin. Se ei provosoi tai ärsytä, ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tunteita. Se on yksi huonoimmista lukemistani kirjoista mitäänsanomattomuutensa vuoksi.

Lukupiirissäkin keskityimme lähinnä seuraavan syksyn kirjojen tutkimiseen Elämänlangan analysoimisen sijasta. En viitsisi suositella.

Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (1. Rakkaus)

"Minä haluan, että saan elämäni aikana rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ei ole trilogia vaan kolmiosainen kirja. Aluksi ajattelin, että tämä on vain rahastamista - tulot kolmesta kirjasta yhden kirjan sijaan, kieroa, eikö? Mutta aloitettuani toista osaa ymmärsin kirjailijan valinnan. Ei näin hirveää tarinaa voisi lukea kertaheitolla. Hädin tuskin edes yhtä osaa.

Se kuvotus, jota kirjaa lukiessani tunsin, oli jotain aivan uutta. Mikään kirja ei ole koskaan saanut minua voimaan niin pahoin. Ennakko-oletuksenani oli (takakannesta huolimatta), että Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on rakkaustarina. Siis sellainen rakkaustarina, joka päättyy hyvin. Onnellisesti. 

Kirja kertoo Rasmuksesta ja Benjaminista. Kummatkin ovat kaappihomoja, toinen ei tosin edes aluksi tiennyt seksuaalista suuntautumistaan. Benjaminille homous on vielä häpeällisempää kuin Rasmukselle, sillä hän on Jehovan todistaja. Jehovan todistajien yksi synti on homoseksuaalisuus, ja Benjamin erotetaan pian seurakunnasta.

Aloin jälleen miettiä, miten kirjailija on tietonsa hankkinut. En tiedä, onko Gardell ollut joskus Jehovan todistaja (kirja on kyllä omaelämäkerrallinen, joten hyvin mahdollista) Ainakin luulen niin. Kuinka joku "ulkopuolinen" voisi tietää noin kauhean tarkkaan, kuinka monta tuntia päivittäin käydä jakamassa traktaatteja (käsittääkseni jotain lehtisiä) ja millainen kuri perheen sisällä vallitsee?

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin käsittelee vaikeaa aihetta raa'alla tavalla, sortuen välillä myös liiallisuuksiin. Kieli on kaunista, mutta tehokeinoja käytetään raivostuttavan paljon. Gardell on tehnyt rohkean teon päättäessään avata elämäänsä lukijoille. Nykyajan Suomessa (ja toivottavasti myös Ruotsissa) suhtautuminen homoseksuaaleihin on muuttunut merkittävästi. Silti kannattaa muistaa, kuinka paljon vähemmistöt ovat saaneet taistella saadakseen äänensä kuuluviin.

Kaikkein herkimmille en tätä voi suositella. Mahtava teos, kerta kaikkiaan, mutta hyvin raju. Kun vain mietin noiden ihmisparkojen kärsimystä... Huh. Melkein alkaa itkettää.

Graeme Simsion - Vaimotesti

"Rosie palasi ja tunkeutui välittömästi henkilökohtaiselle alueelleni. Hän sulki tietokoneen kannen. Uskomatonta! Jos minä olisin tehnyt saman Angry Birdsiä pelaavalle opiskelijalle, olisin seissyt seuraavana päivänä dekaanin toimistossa. Yliopiston hierarkiassa minä olen apulaisprofessori ja Rosie on tohtorikoulutettava. Minulla oli oikeus jonkinlaiseen kunnioitukseen."

Luin Vaimotestiä aika suurin ennakko-odotuksin. Kirjaa on blogimaailmassa hehkutettu todella paljon, enkä ihmettele. Kirja ei ehkä ollut niin hulvaton kuin odotin, mutta hauska joka tapauksessa. Ja erittäin inhimillinen.

Don Tillman on australialaisessa yliopistossa työskentelevä geneetikko, jonka sekuntiaikataulutetussa elämässä kaikki on kohdillaan - kahta asiaa lukuun ottamatta. Hänellä on Aspergerin syndrooma. Ja hän tarvitsee vaimon.

Don laatii lomakkeen, jonka perusteella hän aikoo löytää täydellisen vaimon. Sellaista ei tietenkään löydy, mutta monia erittäin epäsopivia ehdokkaita kyllä on tarjolla. Don joutuu kohtaamaan aivan liian monta kasvissyöjää, tupaikoitsijaa ja muuten vain hankalaa tapausta, ennen kuin tajuaa, ettei lomake voi määritellä sitä, kenen kanssa hän voisi jakaa elämänsä.

Hänen elämäänsä astuu Rosie, erikoinen mutta viehättävä tapaus, joka on Donin kauhuksi sekä kasvissyöjä että tupakoitsija. Silti Don huomaa tulevansa tämän kanssa erinomaisesti toimeen. Rosie etsii biologista isäänsä, ja pian Don huomaa joutuvansa mitä kummallisimpiin tilanteisiin Rosien ja Isäprojektin vuoksi.

Vaimotesti pursuaa lämpöä ja hyväntuulista huumoria. Don on mielenkiintoinen persoona, ja hänen ystävänsä Gene tuo tarinaan mielenkiintoisen vivahteen. Genen vaimo Claudia on sivuroolistaan huolimatta erittäin vahvasti rakennettu persoona, kuten kaikki muutkin kirjan hahmot. Jopa yliopiston kammottava dekaani tuo jo muutenkin värikylläiseen tarinaan oman sävynsä.

Suosittelen lämpimästi.

Cassandra Clare - Clockwork Angel

Viime päivinä olen saanut nauttia varjometsästäjien seurasta niin kirjan kuin elokuvankin muodossa. Eilen näkemäni Luukaupunki-elokuvan jälkeen tiedän myös muutamien kirjassa esiintyneiden termien suomennokset. "Mundane" tarkoittaa maallikkoa ja "warlock" velhoa.

Lukemani kirja ei kuitenkaan liittynyt Luukaupunki-elokuvaan. Kyseessä on aivan eri kirjasarja. Clockwork Angel avaa The Infernal Devices- trilogian, joka sijoittuu viktoriaanisen ajan Englantiin. Varjojen kaupungit taas kertoo nykypäivän New Yorkista. Jotain yhteistä näillä kahdella sarjalla on kirjoittajan lisäksi - kumpikin kertoo varjometsästäjistä. 

Tarina jäljitteli Luukaupungin juonta hyvin ärsyttävästi. Nuori tyttö päätyy kummallisten tapahtumien kautta Instituuttiin, jossa hän tutustuu ah-niin-komeaan mutta ah-niin-ärsyttävään varjometsästäjäpoikaan. Huudolta tai kyyneleiltä ei vältytä, vaikka tapahtumaympäristönä on hillitty ja konservatiivinen 1800-luvun Britannia. Kirjan päähenkilö, Tessa oli aikalaiseksi suorastaan epäilyttävän liberaali.

Edellisen sarjan ryöstöviljelyä on havaittavissa enemmänkin. Tessalla on erikoisia kykyjä. Hän pystyy ottamaan minkä tahansa olennon muodon, mutta sen lisäksi tuntemaan isäntäruumiinsa todellisen haltijan ajatukset, pelot ja halut.

Kirja ei ollut erityisen jännittävä eikä erityisen romanttinen. Will ja Jem ovat omalla tavallaan erittäin rasittavia kumpikin, ja Tessa jäi turhan pinnalliseksi ja ohueksi hahmoksi. Monisatasivuinen kirja vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä. Clockwork Angel on Luukaupungin huonompi versio. Positiivisiksi puoliksi voisin mainita suhteellisen sujuvan kielen, runsaat Tennyson-sitaatit lukujen alussa, kauniin kannen sekä tietysti englannin oppimisen.

The Infernal Devices -trilogia:

Clockwork Angel

Clockwork Prince

Clockwork Princess

Cornelia Funke - Reckless: Kiveen kadonnut

"Sysihaltiatar seisoi rannalla tähtien valo takertuneena hiuksiinsa. Kumpikin kuu hyväili hänen ihoaan, ja Jacob tunsi, kuinka hänen vihansa hukkui haltiattaren kauneuteen. Mutta muistikuva Willin kivettyneistä kasvoista sai sen leimahtamaan uudestaan."

Grimmin satujen henki elää, julistaa kirjan takakansi. Mielestäni tuollainen vertaus ei tee oikeutta itse kirjalle. Funken Kiveen kadonnut ei ole mikään Grimmin veljekset -fanifiktio, vaan oma itsenäinen teoksensa. Välillä tosin sorrutaan tukeutumaan hiukan liikaa vanhoihin satuihin, mutta juoni saa onneksi pian tuulta alleen ja tarina lähtee lentoon.

On pakko ihmetellä Cornelia Funken mielikuvikuvitusta. Peili, jonka kautta pääsee satumaailmaan, Sysihaltiattaren kiviarmeija... Kaikkea sitä. Välillä on kuitenkin ihanaa vain heittäytyä satumaisen kirjan maailmaan ja seikkailla goylien, kääpiöiden ja yksisarvisten seurassa.

Kirja kertoo Jacobista, käsittääkseni jo teini-iän ohittaneesta pojasta. Hän on käynyt Satumaailmassa jo vuosien ajan, aina veljensä Willin tietämättä. Yksi kohtalokas retki muuttaa silti kaiken - Will menee Jacobin perässä peilin läpi ja joutuu goylin, kivihirviön, kynsiin. Goylin raapaisu alkaa muuttaa Willin ihoa kiveksi. Jacobin on käytettävä kaikki neuvokkuutensa pikkuveljensä pelastamiseksi.

Kiveen kadonnut on laadukasta fantasiaa, jota voisin suositella noin 13-vuotiaasta ylöspäin. Kirja ei ole varhaisnuorten kirja, kuten aluksi luulin, vaan noin 13-16-vuotiaille suunnattua "teinikirjallisuutta". Seuraava osa, Veljeni peloton, on jo hyllyssä odottamassa lukemista. Postaan varmasti siitäkin, jahka saan sen luetuksi.

Viikonloppuja! :)