Pieni ajatusleikki tähän alkuun. Kuvitelkaa, että olette lukeneet jotain kirjaa (tai kirjasarjaa), nauttineet siitä. Olette suorastaan ahmineet sitä ja tahmanneet kätenne kirjalliseen hilloon.
Mutta. Sitten.
Tulee vastaan viimeinen sivu. Ja vaikka siihen on kuinka yrittänyt valmistautua, se tulee silti. Väistämättä. (Tähän väliin joku nihilistinen, kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt ******* voisi huomauttaa, että kaikki kiva loppuu aikanaan ja se pitää vain hyväksyä.) Pieni mutka matkassa: en halua. Haluan lukea Varjojen kaupunkeja ikuisesti ja nauraa, itkeä ja pyöritellä silmiäni Claryn ja Jacen vuoksi. Haluan!
Jos jossain todella on taivas täynnä jumalia, uskon, että kirjallisuudella on oma suojelijansa. Ja että tämä kyseinen jumala on antanut maailmalle Claren kaltaisen kyvykkään taiteilijan. Toinen vaihtoehto on toki se, että Clare on itseoppinut, luontaisesti lahjakas ja motivoitunut. No niin. Voimme siis unohtaa jumalat.
Nuorena ihmisenä minun on toki ymmärrettävä, että vanhempi väestö (lue: nihilistiset, kyyniset, elämäänsä kyllästyneet ja niin edelleen) ei ehkä pidä koko sarjaa minkään arvoisena, mutta tällaiselle kokemattomalle untuvikolle se tarjoaa hienoja, yllättäviä kokemuksia. Minulle Varjojen kaupungit -sarja on innoittaja ja inspiroija. Se myös ruokkii romantikon mieltäni. Rakastan fantasiaa, hyvän ja pahan vastakkainasetteluja ja hykerryttäviä rakkaussuhteita, ja Taivaallisen tulen kaupunki tarjoaa noita kaikkia!
Voitte siis varmasti kuvitella pettymystäni, kun tajusin, että se on ohi. Ihan todella, todella ohi. Pitänee ottaa uusintakierros. Toinen lukukerta tuskin voi olla koskaan niin vaikuttava kuin ensimmäinen, mutta pitää toivoa parasta.
Koko kirjasarjasta sanon sen verran, että Clare kasvattaa hienosti jännitettä tarinan edetessä. Varjojen kaupungit on kuin matka taivaasta helvettiin ja takaisin, täynnä seikkailua ja suuria tunteita. Kirjan maailma on upea: kirjailija on näennäisestä moderniudesta huolimatta onnistunut tuomaan tarinaan häivähdyksiä goottilaisuudesta ja mytologioista. Eivätpä salatieteetkään kauaksi jää.
Taivaallisen tulen kaupunki on loppuhuipennuksena ainutlaatuinen. Loppu on eeppisyydessään tunteita kuohuttava, eli kyyneleiltäkään ei vältytä. Clare ei onneksi missään vaiheessa vajoa synkistelyyn, vaan varjometsästäjät pitävät pään aina pystyssä ja kulkevat uusia haasteita kohti. Toisaalta kirjailija ei myöskään alentunut tyypilliseen nuortenkirjavirheeseen, eli vaarallisen ja vaikutusvaltaisen hahmon (Jacen!) muuttamiseen nössöksi herkistelijäksi.
Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Parempaa kirjaa ei voi toivoa. (Tuulen nimeä ei lasketa.)
