Luin tämän kirjan parissa päivässä (oikeastaan yhdessä, koska tein noiden kahden päivän aikana muutakin kuin luin). Pieni varoituksen sana: älkää lukeko tätä väsyneenä! ;) Tässä pitää olla tarkkana, jotta ymmärtää, mitä on tapahtumassa.
Kirjan päähenkilö, Nathan, on poika, jonka veressä virtaa sekä mustien että valkoisten noitien verta. Hänen täytyy valita puolensa 17-vuotiaana, kun hänestä tulee täysivaltainen noita. Kuitenkin on tahoja, joille Nathanin pitäminen poissa näkyvistä sopii oikein hyvin. Kumpikin puoli tahtoisi hänet omakseen, mutta kumpaan Nathan itse kokee kuuluvansa?
Välillä tarina melkein yllätti omaperäisyydellään, mutta sitten sain jälleen huomata, kuinka Puoliksi paha olikin koostettu vain eri kirjasarjojen palasista - vähän Harry Potteria, vähän Nälkäpeliä... Ja siinä se. Kyllä, taide on varastamista, mutta millainen on hyvä varkaus? Sellainen, jota ei edes huomaa.
Alussa esiintynyt toisen persoonan kirjoitustyyli oli alkuun... No, kiinnostava. Kunnes huomasin, kuinka kömpelösti se olikaan toteutettu. Ylipäänsä nykypäivänä kaikkialla viljelty preesensmuotoinen kerronta kummallisine tehosteineen vain vie huomion pois itse tarinasta. Kikkailua saa harrastaa, mutta jos sitä on enemmän kuin normaalia kerrontaa, alkaa lukeminen tuntua väsyttävältä.
Periaatteessa oli ihan virkistävää, että päähenkilö oli poika, mutta missä muualla Nathanin kaltainen, väärinymmärretty pikku noitapoju onkaan esiintynyt? Ai niin, Harry Potterissa. Välillä tuli ihan todella sellainen tunne, että Sally Green haluaisi olla seuraava J. K. Rowling. Pahaksi onneksi kaikki hyvät ideat voi keksiä vain kerran. Rowling teki sen jo, miksi siis seurata jalanjäljissä?
Kohderyhmää jäin miettimään. Kuitenkin minäkin tähän kirjaan tartuin, ja uskon, että varsinkin teineihin (poikiin jopa, kenties?) tämä saattaa upota oikein hyvin. Todennäköisesti Puoliksi pahasta ei tule puoliksikaan niin suosittua kuin vaikkapa Harry Potterista, mutta oman lukijakuntansa se varmasti löytää.
Kirjassa esitelty noitien tuomioistuin, Neuvosto, oli kaikessa karmeudessaan aika kiehtova juttu. Myös se, kuinka mustat ja valkoiset noidat pelkäsivät ja karttelivat toinen toisiaan, oli jotenkin niin kiinnostavaa luettavaa. Kumpikin puoli piti toista huonompana, ja silti kummatkin olivat noitia. Samaa rotua. Tavallaan musta ja valkoinen -erottelua olisi voinut pitää vertauskuvana rasismille, mutten usko, että Green olisi pyrkinyt ihan siihen.
Ihan luettava kirja. Suosittelen erityisesti pojille - tässäpä teille kerrankin vahva roolimalli, joka ei ole kuitenkaan mikään supersankari. ;)
