Young Adult -kliseitä kaihtamatta tarina alkaa pikkukaupunki Mercy Fallsista, jossa tavallinen, jopa tylsä päähenkilö Grace elää elämäänsä välinpitämättömien vanhempiensa ja kahden bestiksensä kanssa. Kaverit kaipaavat tuppukylästä pois, mutta Gracen olisi mahdotonta luopua susista, jotka kiertelevät pihapiirissä ja lähimetsässä. Erityisesti yksi susi on ylitse muiden; se on kaunis, keltasilmäinen eikä vaikuta pelkäävän tyttöä ollenkaan - aivan kuin se olisi ihminen.
Sudet saavat olla yllättävän rauhassa, mutta kun Gracen koulun pahin öykkäri joutuu verenhimoisten petojen uhriksi, alkaa susijahti. Pitkän tapahtumaketjun Grace huomaa lopulta rakastuneensa poikaan, joka on vuosi vuodelta vähemmän ihminen ja entistä enemmän susi.
Väristyksen romanssia on kuvailtu hauraaksi ja kauniiksi. Toki sitäkin se on, mutta ennen kaikkea hyvin tavallinen. Grace ja hänen rakastettunsa Sam ovat kaksi hyvin tavallista teiniä, joilla ei ole supervoimia tai kykyä valtavaan kekseliäisyyteen, toisin kuin yleensä YA:n sankareilla. He ovat hämmennyksissä ja eksyksissä, ja vaikka olosuhteet ovat kammottavat, he onnistuvat sulkemaan maailman ulkopuolelle ja koettavat nauttia ajasta, joka heillä on jäljellä.
Lykantropia on kirjassa tavallaan sairaus: se tarttuu ja lopulta tappaa, ainakin ihmissielun. Sen ja ehkä myös realistisuutensa tähden kirja tuo mieleeni John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen. Grace muistuttaa aika paljon Hazelia, ja kitaraa näppäilevä, Rilken runoja tankkaava Sam on hyvin samanlainen kuin monet Greenin miespäähenkilöt: herkkä, vähän eksynyt, itsetietoinen mutta silti epävarma.
Stiefvaterilla on omanlaisensa, hyvin lyyrinen tapa kirjoittaa. Välillä hän sortuu melodramaattisuuden puolelle, mutta tunteikas, ilmava kerronta on paras, jonka tämä tarina voisi saada.
Talvi- tai joululomalukemiseksi tämä kirja on täydellinen. Väristys on erinomaista luettavaa varsinkin nuorelle lukijalle, joka on kuolemaisillaan tylsyyteen mökillä tai isovanhempien luona.
