Olisin halunnut, että Fight club tyrmää minut, mutta sitä se ei tehnyt. Huolimatta lopun plot twististä juoni oli melko junnaava, enkä saanut juurikaan suuria oivalluksia kirjan ansiosta. Tekstin lävitse puskeva, kirjailijan periamerikkalaisen yltiöliberaali agenda sai minut voimaan pahoin, eikä teos ollut kaunokirjallisestikaan mikään mestariteos.
Nimettömänä pysyttelevä kertoja ei saa öisin unta ja vihaa elämäänsä. Ainoa asia, joka tuo hänelle jonkinlaista elämänhalua, on kuolemansairaiden tukiryhmissä ravaaminen. Noissa tukiryhmissä käy myös Marla, joka on kirjan ainoa kunnon naishahmo - ja aivan totaalisen sekaisin. Marla ja päähenkilö päättävät, että kaksi teeskentelijää per tukiryhmä on liikaa ja jakavat tukiryhmät keskenään. Kertojalla menee ihan hyvin. Kunnes.
Tyler Durden -niminen herra astuu kertojan elämään. Tämä järjestää "tappelukerhoja" hämyisissä baareissa ja autioilla parkkipaikoilla, ja kaikenlaiset miehet (kyllä, vain miehet - tappelukerhot ovat hyvin eksklusiivisia) mäiskivät toisiaan naamaan minkä ehtivät. Alaiset hakkaavat pomojaan, raksamiehet sikarinpolttelijoita. Kerhojen ensimmäinen sääntö kuuluu: "Fight clubista ei puhuta." Ehkä Palahniuk on koettanut parodioida nykyistä salaseurayhteiskuntaamme tai sitten vain huomaamattaan toistanut sen rakenteita kykenemättä luomaan mitään uutta tai vaihtoehtoista.
Tällä hetkellä minulla on kesken Palahniukin Kirottu, joka kertoo Helvettiin joutuneesta 13-vuotiaasta tytöstä. Päätin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden.
