Muistan, että minulla oli aika kovat odotukset Varistytön suhteen. Monessa paikassa hehkutettu ja ylistetty kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan sille tasolle, johon oletin sen pystyvän. Hyvä on, juoni oli jännittävä, joskin paikotellen ennalta-arvattava, ja henkilöhahmot olivat onnistuneita. Kirjasta jäi kuitenkin puuttumaan se jokin, se suuri jokin, jonka olemassaolo riippuu vain ja ainoastaan lukijasta itsestään. Täydellinen kirja voi olla jonkun mielestä hengetön ja jonkun mielestä aivan upean koskettava.
Itse juonesta. No, päähenkilöiden nimet ovat vähän hämärässä muistissa, mutta koetan kertoa jotakin. Nuori naispoliisi tutkii kuolleen pojan tapausta, ja toisaalla psykologi Sofia koettaa auttaa asiakasta, jonka menneisyys on painajainen: täynnä vihaa, hyväksikäyttöä ja hylkäämisiä. Nämä kaksi liittyvät sitten oleellisesti yhteen. Kirjassa oli jonkinlainen suloinen kieroutuma, jotain sellaista, mitä ei arkielämässä koskaan voisi kokea.
Dekkari ei ole koskaan ollut minun lajityyppini, ja ylipäätään se on genrenä aika vaikeasti uudistettava. Varistyttö ei ole kumouksellinen, muttei se myöskään aivan kliseiden suon pohjamudissa ryve - jotain sen psykologisissa vivahteissa oli. Kirja muistutti hiukan Karin Slaughterin Triptyykkiä. Kummassakin maailma esitetään lähes luotaantyöntävän kuvottavana paikkana. Ehkä tämä on dekkareille tyypillistä, en tiedä. Murha laitumella ja Piiraan maku makea ovat ihan mainioita poikkeuksia tuohon muottiin. Minulla on muuten viimeksimainitun jatko-osa odottamassa lukemista. Muutamankymmenen muun kirjan kanssa.
Suosittelen. Keskivertoa parempi skandinaavinen dekkari, joka on mainion koukuttava.
