John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

On säteilevän kirkas helmikuun päivä Roslagenin saaristossa Itämerellä. Anders, Cecilia ja heidän kuusivuotias tyttärensä Maja hiihtävät kotoaan Domaröstä läheiselle Gåvastenin majakkasaarelle. Jokin jäällä kiinnittää Majan huomion, ja tyttö kiipeää alas majakkatornista tutkimaan asiaa. Sitten Maja onkin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lumiselta jäältä ei löydy edes jalanjälkiä.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Anders palaa yksin Domaröhön. Tyttären käsittämätön katoaminen ja sitä seurannut avioero ovat ajaneet hänet pullon pariin. Paluu vanhaan kotiin vain pahentaa Andersin epätoivoa, kunnes hän eräänä aamuna löytää tuvan pöytään kaiverretun tekstin: KANNA MINUT

Onko kyseessä julma pila vai viesti Majalta? Samaan aikaan kun viesti ilmestyy Domarössä alkaa tapahtua myös muuta merkillistä. Asukkaiden postilaatikoita tuhotaan, taloja palaa maan tasalle, ja joku tai jokin liikkuu äänekkäästi öisessä metsässä. Myös meri liikehtii levottomasti, kurkottaa kohti maata ikään kuin varoittaakseen domaröläisiä - tai ottaakseen omansa takaisin.

John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat minulle kuin täydellinen seurustelukumppani, joka ärsyttää sinua. Ärsytys kuitenkin tapahtuu tavalla, joka ei erotu täydellisyyden seasta, mutta tiedät että se on siellä. Kun näet häntä taas, ajattelet: Ehkä vain kuvittelin, ei hän niin hankala voi olla, ja sitten hän tekee sen taas. Tarkalleen ottaen John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat idealtaan mahtavia ja kirjoitusasultaan kaunista ja koukuttavaa, mutta tarinaa kuljettavat elementit tuntuvat joskus melko hosutuilta ratkaisuilta.

Ihmissataman tapauksessa minua häiritsi tarinan tahallinen pitkitys. Useimmat nostalgiset tarinat hahmojen nuoruudesta tuntuivat turhilta ja vaikka ne tekivät lukijalle selväksi hahmojen keskinäiset suhteet, ne olisi voinut tehdä muullakin tavoin.

Mutta perhana miten kaunis tämä kirja muutoin on. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin pienelle saarelle, jossa asuu kylällinen ihmisiä. Kylän maalaishenki on hyvin luotu. Kun selailin yöpöydälläni nököttäviä kirjoja ja päättäessäni, mitä lukisin seuraavaksi, tulin ajatelleeksi Ihmissataman takakannen tekstiä. Tuolloin ajattelin: Minä tosiaan haluan tietää mitä tuossa kirjassa tapahtuu. Yleensä kirjoissa voi olla houkuttava murhamysteeri, mutta aina voit olla varma että murhaaja on joku tyyppi vaan ja se aina jää kiinni ja kaikki on hyvin. Mutta Ihmissataman juonikuvaus houkuttelee sillä, ettei se lupaa mitään. Kun kirjaa lukee, ymmärtää ettei Majaa välttämättä tulla edes löytymään, miten tässä oikein käy.... ja hups, kirja onkin luettu jo loppuun.

Tätä kirjaa ei mainosteta missään kauhu-kirjana, mikä on merkittävä huomio heille, jotka Ajvide Lindqvistin kirjoja aiemminkin lukeneet. Vaikka tässä onkin jonkin verran kauhu-elementtejä, tämä on enemmänkin mysteeri-kirja. Se käsittelee ihmisten katoamista ja omituisen saaren arvoitusta. Ajvide Lindqvist kyllä osaa tehdä pelottavia kirjoja, mutta kauhun hän on jättänyt tästä kirjasta selvästi pois.

Olenko nyt lukenut kaikki Ajvide Lindqvistin suomennetut kirjat? Olen. Tämä ei ollut niistä paras, mutta se oli silti ihan kiva. Jos kirjasta olisi jätetty turhat pitkitykset, olisin pitänyt tästä valtavasti. Se ei kuitenkaan tule tuottamaan pettymystä faneille, sillä tunnelman luonti on taattua John Ajvide Lindqvistia.

John Ajvide Lindqvist: Ihmisstama (Männikohamn, 2008)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 315 s.

Paula Hawkins: The Girl on the Train

To everyone else in this carriage I must look normal; I’m doing exactly what they do: commuting to work, making appointments, ticking things off lists.
Just goes to show.

Rachel takes the same commuter train every morning and every evening. Every day she passes the same Victorian terraces, stops at the same signal, and sees the same couple, breakfasting on their roof terrace. Jason and Jess seem so happy together.

Then one day Rachel sees something she shouldn't have seen, and soon after, Jess disappears. Suddenly Rachel is chasing the truth and unable to trust anyone. Not even herself.

The Girl on the Train on nyt puhutuimpia kirjoja ja tulee varmasti olemaan Suomessakin jos kirja käännetään. Tästä kuhistaan lukijoiden kesken ja kirjan suuri suosio johtuu juuri tästä keskustelun valtavasta määrästä. Muuten tätä ei varmaan löytäisi kukaan, sillä vaikka kirja onkin todella hyvä, se ei tarjoa mitään uutta.

Minulla meni todella kauan lukea tämä, vaikka tässä on vain vähän päälle 300 sivua. Luin 1000-sivuisen Kurjatkin nopeammin. Syynä voi olla aikaa vievä muutto, mutta osittain myös se että kirjassa tapahtuu aika vähän. Seuraamme tapahtumia kolmen eri naisen näkökulmasta, mutta silti tapahtumat junnaavat paikoillaan. Megan katoaa, ja Rachel kiinnostuu tapauksesta alkaen tekemään pientä salapoliisintyötä. Anna seurustelee Rachelin entisen aviomiehen kanssa, eikä hän ole tyytyväinen kun Rachel ilmaantuu jatkuvasti heidän kotinsa lähettyville. Kun tämä alkuasetelma on sysätty liikkeelle, poljemmekin paikallamme kunnes loppuratkaisu rysähtää niskaan kertaheitolla.

Pidän tästä kirjasta hahmojen vuoksi. Rachel on alkoholisoitunut. Hän on saanut potkut töistä, muttei uskalla kertoa sitä kämppäkaverilleen vaan ajaa silti junalla Lontooseen kuin olisi töihin menossa. Kännissä hän soittelee entiselle aviomiehelleen ja täten häiritsee hänen uutta perhe-elämäänsä. En tiedä miksi Rachel saa sympatiani puolelleen, mutta minusta hän on ihana. Annasta on tullut jopa vainoharhainen ja yliherkkä Rachelin suhteen, ja haluaa hänet vain elämästään pois. Tämä on kärjistynyt hieman jopa pelkoon, että Rachel vahingoittaa häntä ja perhettään. Meganista kerrotaan flashbackien muodossa, mutta juonipaljastuksia välttääkseni en hänestä paljoa kerro.

Kirja on melko realistisen oloinen, joka saa lukijan miettimään, mitä jos tämä tapahtuisi omalle kohdalleni?

Ymmärrän täysin miksi tämä on noussut useiden lempikirjaksi. Tämä on viehättävä, mystinen ja sisältää mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Tämä kirja ei ollut ihan minun tyyppiseni, mutta en silti väitä että tämä olisi millään tavalla huono tai edes keskinkertainen. Kirjoitus on ammattimaista (luin tämän alkuperäiskielellä) ja tapahtumien rytmitys erittäin onnistunutta. Valitettavasti vain Rachelin salapoliisityö on melko latteaa, ja Rachelin ja Annan välinen kanssakäynti toistuvaa. Toisaalta kaikki tämä pohjustaa tajunnanräjäyttävää loppuratkaisua mielettömän hyvin, joten ehkä tämä vaatii toisen lukukerran pitääkseni tästä enemmän.

Paula Hawkins: The girl on the train, 2015

Transworld, 315 s.

Lisa Amowitz: Breaking Glass

On the night seventeen-year-old Jeremy Glass winds up in the hospital with a broken leg and a blood alcohol level well above the legal limit, his secret crush, Susannah, disappears. When he begins receiving messages from her from beyond the grave, he's not sure whether they're real or if he's losing his grip on reality. Clue by clue, he gets closer to unraveling the mystery, and soon realizes he must discover the truth or become the next victim himself.

Kenelle? ...

Viime aikona olen lukenut paljon huonoja kirjoja. Tämä oli jo oma vikani, kun menin sinisilmäisesti uskoaman Goodreadsin arvosanaa. Tämä kirja oli saanut melkeinpä jokaiselta viisi tähteä. Vasta myöhemmin tajusin vilkaista tarkemmin arvosteluja, ja sain tietää että nämä viisi tähteä on annettu ennenkuin Breaking Glass edes ilmestyi. (Ilmiö, joka on valitettavan yleinen Goodreadsin yhteisössä. Patrick Rothfussikin on naureskellut sille, kuinka aíkamatkustajat ovat päässeet lukemaan hänen kirjojaan ennenkuin ne edes ovat olleet valmiit). Noh, en halunnut kuitenkaan jättää kirjaa kesken. Minulla on nimittäin periaate lukea kaikki omistamani kirjat.

Breaking Glass kertoo pojasta, jonka ihastus (joka on myös parhaan ystävän tyttöystävä) katoaa. Katoamisyönä poika, Jeremy, joutuu auto-onnettomuuteen ja hän menettää toisen jalkansa. Pian Susannah alkaa ottamaan häneen yhteyttä rajan takaa, yrittäen auttaa Jeremyä selvittämään Susannahin tappajan.

Kirjan juoni on ihan mielettömän mielenkiintoinen ja loppu mahtava. Mutta kirja on vaan rakennettu niin kehnosti. Koko kirjan ajan Jeremy angstaa jalkaansa, Susannahia ja äitään. Kummitus poikkeaa välillä käymään kuiskaamassa jonkinlaisen epämääräisen vihjeen. Tulee mieleen sama aarteenmetsästys mitä harrastimme lapsena siskojen kanssa: laitamme lapun paikkaan A, jossa lukee vaikkapa että "mene saunaan", ja saunan lauteilta löytyy lappu jossa lukee: "Mene postilaatikolle" ja niin edelleen. Susannahin jäljittely on täsmälleen samaa, ja Jeremy löytää vihjeitä jumppakasseista, laatikostoista ja ullakolta. Miksei Susannah voisi vain ilmestyä ja kertoa: "Okei, Jeremy, asia on näin. Minut tappoi herra X. Moi."

Kaikilla hahmoilla on salaisuuksia. Tutustumme Jeremyn kavereihin ja kaikkien heidän vanhempiin, ja jokaisella on jokin salaisuus. Miten ihmisillä voi mennä noin huonosti, että heillä jokaisella on jokin luuranko kaapissa ja salaisuuksien paljastuessa pikkuhiljaa seuraamme jokaisen henkäilyä ja päivittelyä että mites se nyt sillai?

Jeremy myös valittaa. Lisa Amowitz saa inspiraatiota omista lapsistaan, ja hänen lastensa täytyy olla kaikkien aikojen pahimpia angstaajia (noh, teinit on..). On toki ymmärrettävää että ihastuksen katoaminen ja jalan menettäminen on kamalaa, mutta yhtäkkiä vollotamme samaan aikaan (kyllä, monta kertaa samassa lauseessa kahden aiemman mainitun kanssa) äidin kuolemaa. Joka tapahtui kauan sitten. Yhtäkkiä äidin kuolema sotkeentuu asiaan, ja asiaa mutkistaa se että... gasp, äidilläkin on salaisuuksia!

Meillä on siis hahmoja, jotka ovat kaikki samankaltaisia. Kaikki ovat epäileviä, salaisuuksiaan varjelevia ja pelkäävät toisiaan. Kummitus vihjailee salamyhkäisyyksiä. Kukaan koko kylässä ei halua auttaa Susannahin etsimisessä ja jopa poliisi on lopettanut tutkimukset. Susannahin äiti tulee räyhäämään jalka-amputaatiosta toipuvalle teinipojalle siitä kuinka Jeremy ei tee tarpeeksi tyttären löytämiseksi. Lavalla on hirveästi kaikkea kasautumassa päällekäin. Haluaisin vain läimäyttää jokaista, käskeä olemaan hiljaa ja kertomaan yksitellen, mikä nyt oikein risoo.

Muutama blogiteksti sitten mainitsin, etten oikein pidä romaaneista joissa poikkoillaan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä. Menneisyyden kappaleet eivät anna mitään informaatiota tai vihjettä mistään. Ne lähinnä kertovat Susannahin, Jeremyn ja Ryanin (Susannahin poikaystävä, Jeremyn paras kaveri) suhteesta. Mutta ne kaikki toistavat vain samaa kaavaa: Susannah ja Ryan suutelee mikä tekee Jeremyn mustasukkaiseksi, sitten Ryan tekee jotain tyhmää ja he eroavat, Susannah hakee lohtua Jeremyltä kunnes palaa Ryanin kanssa yhteen heti seuraavana päivänä. Joka ikinen menneisyys-kappale. Ja nämä kappaleet, sekä tulevaisuudesta että menneisyydestä kertovat, voivat olla vain muutaman kappaleen pituisia. Ne eivät saa lukijaa sekaisin siitä, milloin kerrotaan nykyisyydestä ja milloin menneisyydestä, mutta se saa lukijan pyörittelemään silmiään: "Joko taas?". Ehkä kirjailija roikkuu liikaa ohjenuorassa: Näytä, älä kerro, mutta silti näitä menneisyys-kappaleita ei olisi edes tarvittu.

Kuten sanottua, kirjan idea ja runko on mieletön ja siinä olisi ollut niin paljon potentiaalia. Mutta kirja on ruuhkainen, mikä saa lukijan vain hengästymään.

Lisa Amowitz: Breaking Glass, 2013

Spencer Hill Press, 297 s.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta. Älkää ikinä puhuko Kuokkamummosta läpällä. Naurakaa kevätjumalanpalveluksessa tai riparilla, jos papilla on ärrävika tai se haistelee sormia. Mutta Kuokkamummosta turpa kiinni.
Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi, niin on tehty vuosikymmenten ajan. Lapsuusmuistot vaivaavat yhä Samuel Autiota, eikä hän ole koskaan päässyt yli menetetystä teinirakkaudestaan. Maisakin on jo aikuinen ja päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä Bondorffien autiota huvilaa. Jos kyse on vain liekistä tai kaupunkilegendasta, mikis ihmisiä katoaa jäljettömiin? Sille kaikelle Kuokkamummo näyttää mustaa kieltä.
Se on menoa sitten.

Kenelle? Kauhu-genren ystäville.

Olen niin iloinen että suomalainen kauhu-kirjallisuus pääsee tapetille. Viimeaikaisia, hyviä kauhu-kirjoja minulla tulee mieleen oikeastaan vain Pekka Hiltusen Sysipimeä. Muutoin suomalaiset hehkuttavat vain kirjoja.. lestadiolaisista. Jotain mikä kertoo omasta naapurista muka totena. Mutta tässä on kirja, johon törmäsin vain suuren hehkutuksen kautta. Traileri on jänskä. Kuten ajattelinkin, kirjastossa kaikki 17 kirjaa on lainassa ja varausjonoa löytyy. Ratkaisu: osta kirja omaksi. En kadu. Vaikka köyhä olenkin.

Kuokkamummo kulkeutuu kolmensadan sivun verran kahdella eri aikajanalla. Seuraamme väitöskirjaa tekevää Maisaa, joka tutkii Kuokkamummon legendan syntyä. Hän tutustuu nuoreen maahanmuuttajaan, jonka katoaminen liittyy jollain tapaa tähän kaupunkitarinaan. Tutustumme myös Samuliin, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ja silloista tyttöystäväänsä. Keskiössä on myös huvila, joka nykyajassa on jo hylätty.

Kuokkamummo tarjoaa melkoisen kyydin. Missään vaiheessa minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta lukijana halusin jatkuvasti vain tietää lisää legendasta, Saarnasta ja mitä tulee tapahtumaan. Muutama sata sivua hujahti hetkessä. Kuokkamummon legenda on kiehtova, ja käsittääkseni se pohjautuu jotenkin Hautalan omassa lapsuudessa kuultuun tarinaan.

Mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tutustua paremmin mummeliin, mutta sainkin lukea teinien kähmimisestä. Samulin nuoruuden keskipiste tuntui olevan väärässä paikassa, jos se vain olisi siirtynyt muutaman metrin vasemmalle, sinne huvilalle ja niihin Bondorffeihin. Jääkää te teinit vain tähän, minä käyn sitten yksin tuolla kaislikossa möyrimässäää eeeei älkää viekö tarinaa poispäin.

Maisa ja kadonneen Sagalin etsintä oli mielenkiintoista luettavaa. Olisin kuitenkin kaivannut pelon tunnetta, sitä että en uskalla mennä nukkumaan ja jotta voin aamulla naureskella itselleni ja arkuudelleni. Mutta sen sijaan sain vain lukea mielenkiintoisen tarinan loppuun, laittaa kirja kiinni ja ihmetellä loppua.

Loppu. Kun tulet kysymään ihmisiltä, mitä he tykkäsivät Kuokkamummosta, he tulevat aina sanomaan: "...mutta se loppu oli outo". En osaa sanoa, onko lukijan tarkoitus hämmentyä vai onko jossain vaiheessa tarinaa jokin vihje mikä saa lukijan ymmärtämään. Loppu oli hyvä, ei siinä, mutta ihan kuin puuttuisi paljon sivuja ja kappaleita välistä. Huh.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi 2014, 328 s.