Will McIntosh: Defenders

Our Darkest Hour.
Our Only Hope.
The invaders came to claim earth as their own, overwhelming us with superior weapons and the ability to read our minds like open books.
Our only chance for survival was to engineer a new race of perfect soldiers to combat them. Seventeen feet tall, knowing and loving nothing but war, their minds closed to the aliens.
But these saviors could never be our servants. And what is done cannot be undone.

Defenders alkaa avaruusolentojen hyökkäyksestä maan päälle. Luyten-nimiset alienit ovat levittäytyneet kaikkialle, tappaen julmasti ihmisrotua. Niiden etulyöntiaseman takaa jättimäinen koko ja kyky lukea ajatuksia.

Kun ihmisten lukumäärä hupenee hälyttävästi ja he ymmärtävät häviävänsä, hallitus rakentaa Defenderit: Pääsiäissaaren patsaista inspiraation saaneet, jättiläismäiset ja kolmijalkaiset sotilaat joiden elämä pyörii sodan ympärillä. Defenderit ovat kuitenkin liian hätäisesti ja nopeasti rakennettuja. Kun ne pelastavat ihmiskunnan Luyteneilta, ne tarvitsevat uuden kohteen.

En vain saa päähäni, minkä näköisiä Luytenit ja Defenderit ovat. Sen verran mitä sain kirjasta irti, Luytenit ovat norsun kokoisia meritähtiä. Defenderit ovat jättiläisiä, joilla on kolme jalkaa. Kolmannen jalan tarkoitus on lisätä niille nopeutta, vaikka en ymmärrä miten. Mielikuvani näistä otuksista on suorastaan koominen.
Lisäksi minua häiritsee se, että Luytenit osaavat englantia. He pystyvät kommunikoimaan telepaattisesti ihmisten kanssa ja lukemaan heidän ajatuksiaan vaivatta. Luytenit ovat myös perillä Maapallon historiasta ja maantieteestä. Hirviöt eivät ole aivan loppuunasti mietittyjä, tai sitten kirjailija halusi vain tehdä työn itselleen helpoksi.

Melkein koko kirjan ajan on menossa jonkinlainen sota, mutta lukija ei pääse siihen keskelle. Ikäänkuin aina saavuttaisiin paikalle myöhässä, ja vain kerrotaan että "vau täällä oli tosi iso tappelu". Koko kirja viedään eteenpäin dialogin avulla eikä toimintaa löydy. Tämä kirja olisi voinut olla niin hyvä, mutta näkökulmat ovat ihan vääriä! Lisäksi päähenkilöt olivat pahvisia eikä minua kiinnostanut heidän ahdinkonsa lainkaan.

Tässä kirjassa olisi ollut niin paljon potentiaalia, mutta sen sijaan olin vain hämmentynyt ja hiukan ärsyyntynyt.

Will McIntosh: Defenders, 2014

Orbit, 512 s.

Adam Nevill: The Ritual

Four old unversity friends reunite for a hiking trip in the Scandinavian wilderness of the Arctic Circle. No longer young men, they have little left in common and tensions rise as they struggle to connect. Frustrated and tired, they take a shortcut that turns their hike into a nighmare that could cost them their lives.

Lost, hungry and surrounded by forest untouched for millennia, they stumble across an isolated house. Inside, they find the macabre remains of unknown rites and pagan sacrifices; ancient artefacts and unidentifiable bones. This place of dark ritual is home to a bestial predator that is still alive in the ancient forest. And now they're the prey.

The four friends struggle toward salvation, but death doesn't come easily among these ancient trees...

Kenelle? Blair Witch Project -tyyppisen kauhun ystäville.

Adam Nevillin The Ritual on jännitystä alusta loppuun kasaava paketti, jossa neljä vanhaa kaverusta lähtevät patikoimaan Ruotsin metsiin. Oikotie kuitenkin eksyttää heidät pahasti, ja pian he löytävät itsensä keskeltä uhrilahjoja, pelottavia, hyljättyjä rakennuksia ja selvästi jokin olento seuraa heitä.

Kirja on kahdessa osassa, ja ne tuntuvat aivan eri kirjoilta. Ensimmäinen osa käsittelee juurikin tätä miesten eksymistä, ja toinen enemmänkin sen jälkimaininkeja, joten spoilereita välttääkseni en toisesta osasta voi paljoa kertoa.

Keskeisiä aihepiirejä ovat satanismi, pelko ja tuntematon jäljestäjä. Tämä on juuri niitä kirjoja, missä kirjailija ei anna hahmoilleen mitään armoa, vaan riepottelee parkoja ympäri suurta Ruotsin metsää. Et ikinä voi olla varma, kuinka heille käy. Tilanne vain pahenee ja pahenee, ja keskellä ei-mitään hahmot eivät voi saada minkäänlaista ulkopuolista apua. Ensimmäisen ja toisen osan kauhukertoimet ovat hyvin eri sävytteisiä: ensimmäisessä osassa kauhu on enimmäkseen jännityksen luomista ja sitä luokkaa, että herkimmät nukkuvat ensi yönä valot päällä. Toinen osa sen sijaan on lähinnä tyrmistyttävä, hiukan inhotilaa luova kuvotus (vertaan sitä tunnetta hyvin paljon Blair Witch Project -elokuvaan, jos olette nähneet!).

Kirjan heikkous voisi olla sen toistuvuudessa. Tiedän, että hahmoa pelottaa, mutta se jatkuva epäröinti ja samojen ajatusten toistelu tuntuu hiukan tilantäytöltä. Myös dialogi on pelkkää toistuvaa riitelyä, eikä tuo lukijalle minkäänlaista informaatiota. Olisin toivonut koko kirjan olevan kuin ensimmäinen osa, eli sitä mitä takakansi lupailee. Huomaathan, että takakannen teksti kertoo ainoastaan ensimmäisestä osasta, vaikka toinen on yhtä tärkeä tarinan kannalta. Toinen osa on ensimmäiseen verrattuna erittäin outo, joka ei sovi lainkaan tiukkaan jännityksen luontiin. Toinen osa ei mielestäni toiminut kunnolla sen irrallisuuden vuoksi ja siten annan tälle kirjalle pitkän miinuksen.

Adam Nevill: The Ritual, 2011

Pan Publishing, 418 s.

Josh Malerman: Bird Box

Most people ignored the outrageous reports on the news. But they became too frequent, they became too real. And soon, they began happening down the street. Then the Internet died. The television and radio went silent. The phones stopped ringing. And we couldn't look outside anymore. Malorie raises the children the only way she can; indoors. The house is quiet. The doors are locked, the curtains are closed, mattresses are nailed over the windows. They are out there. She might let them in. The children sleep in the bedroom across the hall. Soon she will have to wake them. Soon she will have to blindfold them. Today they must leave the house. Today they will risk everything.

Kenelle? Kauhun ystäville. Erityisesti aasialaisen kauhun, jossa säikytysten sijasta rakennetaan hyvää tunnelmaa.

Se alkoi Venäjällä. Mies tuli hulluksi ja tappoi ystävänsä oudoissa olosuhteissa. Asiasta uutisoitiin, mutta siihen ei reagoitu, tapahtuihan se tuolla muualla. Kunnes Alaskassa nainen hautasi lapsensa elävältä ja tappoi itsensä. Pian ihmiset alkavat ymmärtää, että ulkona liikkuu jokin, joka saa ihmiset hulluiksi ja tappamaan itsensä satuttaen samalla muita. Riittää, että olennon vain näkee. Ja nyt se on levittäytynyt kaikkialle.

Malorie on kouluttanut kaksi pientä lastaan elämään maailmassa, jossa täytyy turvautua vain kuuloon. Ulkona liikkuessa täytyy pitää silmät kiinni. Neljän vuoden aikana hän ei ole törmännyt muihin ihmisiin, sillä olennot ovat saaneet suuren osan. Eräänä päivänä hän kokee lastensa olevan valmiita poistumaan talosta, ja vie heidät joelle veneen luo. Alkaa pitkä soutumatka.

Seuraamme myös Malorien elämää hänen ollessaan raskaana. Hän on löytänyt ryhmän, jonka kanssa elää talossa. Nämä kappaleet pohjustavat sitä, mikä on hänen tarinansa, kuinka hän päätyy elämään lastensa kanssa yksin ja mikä on hänen soutumatkansa määränpää.

Yleensä en pidä kirjoista, jotka kertoo useasta eri aikajanasta vuorotellen. Tässä se kuitenkin on tehty erittäin hyvin, sillä on selvää, mistä ajasta kerrotaan ja missä he ovat. Minua jäi jopa kiinnostamaan molempien aikajanojan tapahtumat. Malorie lastensa kanssa on jännittävä, sillä soutumatka sokeana on vaarallinen ja he joutuvat turvautumaan lasten harjautuneeseen kuuloon. Elämää ryhmän kanssa on mielenkiintoista seurata, sillä se kertoo yhteiskunnan tilasta maailmassa, jossa ulkona et voi pitää silmiäsi auki. Ryhmän jäsenet on myös hyvin luotuja hahmoja.

Ja tuntematon uhka! Rakastan sitä! Kukaan ei ole jäänyt henkiin kertomaan, millainen tämä uhka on. Tiedämme vain, että niitä on todennäköisesti useita ja niiden näkeminen saa sinut hulluksi. Kuinka monta niitä on? Ovatko ne vihamielisiä? Tekevätkö ne tämän tahallaan? Mistä ne ovat peräisin? Onko niitä todella olemassa, vai saako ihmisen oma pelko itsensä hulluksi? Onko turvallista katsoa niitä kameran läpi? Kysymyksiä, kysymyksiä, mutta miten niihin voi saada vastauksia? Tämä kauhukerroin muistuttaa hiukan aasialaista kauhua, missä pelottavinta on se, mitä et voi nähdä.

Malorie on ihana hahmo. Hän miettii usein, onko hän hyvä äiti ja tekeekö hän oikein. Hän on jatkuvasti peloissaan, mutta päättäväinen. Hän ei ole nimennyt lapsiaan, vaan kutsuu niitä nimillä Girl ja Boy. Jo tämä kertoo paljon siitä, kuinka maailma on muuttunut.

Tämä kirja on ihana. Se on myös melko lyhyt, mikä on vain hyvä asia, sillä se vain kasaa paljon kysymyksiä ja lukijat eivät jaksaisi kantaa näitä kysymyksiä monta sataa sivua. 260 sivua on näppärä, suoraviivainen ja siihen mahtuu juuri oikean määrän toimintaa ja tunnelmaa. Tämä on käsittääkseni Josh Malermanin esikoiskirja, ja hän on tehnyt mielettömän hyvää työtä. En sano "esikoiskirjaksi", sillä tämä on tehty ammattimaisin ottein.

Josh Malerman: Bird Box, 2014

Ecco, 262 s.