M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Every morning, Melanie waits in her cell to be collected for class. When they come for her, Sergeant Parks keeps his gun pointing at her while two of his people strap her into the wheelchair. She thinks they don't like her. She jokes that she won't bite, but they don't laugh.

Kenelle? Nuorille, zombi-kirjallisuuden ystäville jotka haluavat välillä jotain hiukan erilaista.

Tämä on zombie-kirja. Jostain syystä sitä ei haluta paljastaa takakannen perusteella eikä aivan kirjan ensimmäisillä sivuillakaan (se tosin paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa, joten en lue tätä suureksi juonipaljastukseksi!). Mutta koska zombiet ovat niin ihmisiä kahtia jakava aihe, haluan siitä varoittaa. Mutta ote on hyvin erilainen ja zombien käyttö tässä kirjassa hyvin perusteltua. Anna siis tälle mahdollisuus.

Päähenkilömme on Melanie, joka käy asuu pienessä sellissä ja joka käy koulua armeijan valvovan silmän alla. Hän on hungrie, joka kiltistä luonteestaan ja suuresta sydämestään huolimatta kykenee vaistonsa ajamana repimään sinut kappaleiksi - halusi hän sitä tai ei.

Now she's ten years old, and she has skin like a princess in a fairy tale; skin as white as snow. So she knows that when she grows up she'll be beautiful, with princes falling over themselves to climb her tower and rescue her.
Assuming, of course, that she has a tower.
In the meantime, she has the cell, the corridor, the classroom and the shower room.

Maailma on kaaoksessa. Melanie elää eristyksissä armeijan, opettajien, tohtoreiden ja muiden oppilaiden kanssa. Harvalla on tietoa ulkopuolisesta elämästä, eikä kukaan halua astua sinne jalallakaan. Zombie-lapset ovat kykeneväisiä toimimaan kuin normaalit lapset eläimellisestä vaistostaan huolimatta, ja heidän opettamisensa on osa tieteellistä tutkimusta. Lapsilla ei ole aavistustakaan, miksi heidän täytyy elää sellissä ja tarkasti vartioituna, jolloin eettiset kysymykset nostavat päätään. Pedagogiikka on yksi keskeisistä teemoista. Melanien kiintyy yhteen opettajistaan, neiti Justineau'un, joka kertoo oppitunneillaan heille tarinoita. Koska lapsille ei ole asetettu mitään tulevaisuutta - ei työpaikkaa, ei mitään missä tarvitaan heidän tietouttaan - heidän oppimiskapasiteettiaan vain koetellaan ja tutkitaan. Helen Justinaeun opetustyyli on hyvin äidillinen ja hän tuntuu olevan ainoa, joka pitää Melanieta ja hänen luokkatovereitaan lapsina.

Aluksi pidin kirjaa hyvin naiivina ja lapsellisena. Tämä kuitenkin on kirjoitettu selvästikin nuorille, antaisin tämän luettavaksi noin yläaste-ikäiselle lapselle. Kirjaan kuitenkin tottuu nopeasti, ja huomasin tämän olevan hyvin pohdiskeleva ja paljon ajatuksia herättävä.

From the window, a monster's face stares out at her. Sergeant Parks' face.

Ketkä ovat todelliset hirviöt? Pienet lapset, joilla on nälkäisen leijonan vaisto, vai ihmiset jotka tekevät epäeettisiä kokeiluja näille lapsille? Ovatko kokeilut sallittuja; hungrien tutkiminen ja niiden fysiologian ymmärtäminen saattaisi jopa pelastaa koko ihmiskunnan. Osa hungrieista osaa puhua ja heillä on tietoisuus, mutta tekeekö tuo tietoisuus heillä kokeilemisesta julmempaa? Nämä ovat vain muutamia lukuisista kysymyksistä, joita pohdin kirjaa lukiessa.

Tämä on ihanan nopeatempoinen ja jännitystä piisaa. Kirja ei junnaa paikallaan hetkeäkään. Saatoin lukea vain muutaman kymmenen sivua, jonka aikana on tapahtunut paljon. Mikä on todella mukavaa vaihtelua, kun viime aikoina olen lukenut hiukan tylsiäkin kirjoja. Kirja kuitenkin on niin tapahtumarikas, että siitä ei oikein voi kertoa paljoakaan paljastelematta mehukkaimpia kohtia!

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Orbit, 460 s.

Adam Nevill: The Ritual

Four old unversity friends reunite for a hiking trip in the Scandinavian wilderness of the Arctic Circle. No longer young men, they have little left in common and tensions rise as they struggle to connect. Frustrated and tired, they take a shortcut that turns their hike into a nighmare that could cost them their lives.

Lost, hungry and surrounded by forest untouched for millennia, they stumble across an isolated house. Inside, they find the macabre remains of unknown rites and pagan sacrifices; ancient artefacts and unidentifiable bones. This place of dark ritual is home to a bestial predator that is still alive in the ancient forest. And now they're the prey.

The four friends struggle toward salvation, but death doesn't come easily among these ancient trees...

Kenelle? Blair Witch Project -tyyppisen kauhun ystäville.

Adam Nevillin The Ritual on jännitystä alusta loppuun kasaava paketti, jossa neljä vanhaa kaverusta lähtevät patikoimaan Ruotsin metsiin. Oikotie kuitenkin eksyttää heidät pahasti, ja pian he löytävät itsensä keskeltä uhrilahjoja, pelottavia, hyljättyjä rakennuksia ja selvästi jokin olento seuraa heitä.

Kirja on kahdessa osassa, ja ne tuntuvat aivan eri kirjoilta. Ensimmäinen osa käsittelee juurikin tätä miesten eksymistä, ja toinen enemmänkin sen jälkimaininkeja, joten spoilereita välttääkseni en toisesta osasta voi paljoa kertoa.

Keskeisiä aihepiirejä ovat satanismi, pelko ja tuntematon jäljestäjä. Tämä on juuri niitä kirjoja, missä kirjailija ei anna hahmoilleen mitään armoa, vaan riepottelee parkoja ympäri suurta Ruotsin metsää. Et ikinä voi olla varma, kuinka heille käy. Tilanne vain pahenee ja pahenee, ja keskellä ei-mitään hahmot eivät voi saada minkäänlaista ulkopuolista apua. Ensimmäisen ja toisen osan kauhukertoimet ovat hyvin eri sävytteisiä: ensimmäisessä osassa kauhu on enimmäkseen jännityksen luomista ja sitä luokkaa, että herkimmät nukkuvat ensi yönä valot päällä. Toinen osa sen sijaan on lähinnä tyrmistyttävä, hiukan inhotilaa luova kuvotus (vertaan sitä tunnetta hyvin paljon Blair Witch Project -elokuvaan, jos olette nähneet!).

Kirjan heikkous voisi olla sen toistuvuudessa. Tiedän, että hahmoa pelottaa, mutta se jatkuva epäröinti ja samojen ajatusten toistelu tuntuu hiukan tilantäytöltä. Myös dialogi on pelkkää toistuvaa riitelyä, eikä tuo lukijalle minkäänlaista informaatiota. Olisin toivonut koko kirjan olevan kuin ensimmäinen osa, eli sitä mitä takakansi lupailee. Huomaathan, että takakannen teksti kertoo ainoastaan ensimmäisestä osasta, vaikka toinen on yhtä tärkeä tarinan kannalta. Toinen osa on ensimmäiseen verrattuna erittäin outo, joka ei sovi lainkaan tiukkaan jännityksen luontiin. Toinen osa ei mielestäni toiminut kunnolla sen irrallisuuden vuoksi ja siten annan tälle kirjalle pitkän miinuksen.

Adam Nevill: The Ritual, 2011

Pan Publishing, 418 s.

Josh Malerman: Bird Box

Most people ignored the outrageous reports on the news. But they became too frequent, they became too real. And soon, they began happening down the street. Then the Internet died. The television and radio went silent. The phones stopped ringing. And we couldn't look outside anymore. Malorie raises the children the only way she can; indoors. The house is quiet. The doors are locked, the curtains are closed, mattresses are nailed over the windows. They are out there. She might let them in. The children sleep in the bedroom across the hall. Soon she will have to wake them. Soon she will have to blindfold them. Today they must leave the house. Today they will risk everything.

Kenelle? Kauhun ystäville. Erityisesti aasialaisen kauhun, jossa säikytysten sijasta rakennetaan hyvää tunnelmaa.

Se alkoi Venäjällä. Mies tuli hulluksi ja tappoi ystävänsä oudoissa olosuhteissa. Asiasta uutisoitiin, mutta siihen ei reagoitu, tapahtuihan se tuolla muualla. Kunnes Alaskassa nainen hautasi lapsensa elävältä ja tappoi itsensä. Pian ihmiset alkavat ymmärtää, että ulkona liikkuu jokin, joka saa ihmiset hulluiksi ja tappamaan itsensä satuttaen samalla muita. Riittää, että olennon vain näkee. Ja nyt se on levittäytynyt kaikkialle.

Malorie on kouluttanut kaksi pientä lastaan elämään maailmassa, jossa täytyy turvautua vain kuuloon. Ulkona liikkuessa täytyy pitää silmät kiinni. Neljän vuoden aikana hän ei ole törmännyt muihin ihmisiin, sillä olennot ovat saaneet suuren osan. Eräänä päivänä hän kokee lastensa olevan valmiita poistumaan talosta, ja vie heidät joelle veneen luo. Alkaa pitkä soutumatka.

Seuraamme myös Malorien elämää hänen ollessaan raskaana. Hän on löytänyt ryhmän, jonka kanssa elää talossa. Nämä kappaleet pohjustavat sitä, mikä on hänen tarinansa, kuinka hän päätyy elämään lastensa kanssa yksin ja mikä on hänen soutumatkansa määränpää.

Yleensä en pidä kirjoista, jotka kertoo useasta eri aikajanasta vuorotellen. Tässä se kuitenkin on tehty erittäin hyvin, sillä on selvää, mistä ajasta kerrotaan ja missä he ovat. Minua jäi jopa kiinnostamaan molempien aikajanojan tapahtumat. Malorie lastensa kanssa on jännittävä, sillä soutumatka sokeana on vaarallinen ja he joutuvat turvautumaan lasten harjautuneeseen kuuloon. Elämää ryhmän kanssa on mielenkiintoista seurata, sillä se kertoo yhteiskunnan tilasta maailmassa, jossa ulkona et voi pitää silmiäsi auki. Ryhmän jäsenet on myös hyvin luotuja hahmoja.

Ja tuntematon uhka! Rakastan sitä! Kukaan ei ole jäänyt henkiin kertomaan, millainen tämä uhka on. Tiedämme vain, että niitä on todennäköisesti useita ja niiden näkeminen saa sinut hulluksi. Kuinka monta niitä on? Ovatko ne vihamielisiä? Tekevätkö ne tämän tahallaan? Mistä ne ovat peräisin? Onko niitä todella olemassa, vai saako ihmisen oma pelko itsensä hulluksi? Onko turvallista katsoa niitä kameran läpi? Kysymyksiä, kysymyksiä, mutta miten niihin voi saada vastauksia? Tämä kauhukerroin muistuttaa hiukan aasialaista kauhua, missä pelottavinta on se, mitä et voi nähdä.

Malorie on ihana hahmo. Hän miettii usein, onko hän hyvä äiti ja tekeekö hän oikein. Hän on jatkuvasti peloissaan, mutta päättäväinen. Hän ei ole nimennyt lapsiaan, vaan kutsuu niitä nimillä Girl ja Boy. Jo tämä kertoo paljon siitä, kuinka maailma on muuttunut.

Tämä kirja on ihana. Se on myös melko lyhyt, mikä on vain hyvä asia, sillä se vain kasaa paljon kysymyksiä ja lukijat eivät jaksaisi kantaa näitä kysymyksiä monta sataa sivua. 260 sivua on näppärä, suoraviivainen ja siihen mahtuu juuri oikean määrän toimintaa ja tunnelmaa. Tämä on käsittääkseni Josh Malermanin esikoiskirja, ja hän on tehnyt mielettömän hyvää työtä. En sano "esikoiskirjaksi", sillä tämä on tehty ammattimaisin ottein.

Josh Malerman: Bird Box, 2014

Ecco, 262 s.

Joel C. Rosenberg: The Auschwitz Escape

A terrible darkness has fallen upon Jacob Weisz's beloved Germany. The Nazi regime, under the leadership of Adolf Hitler, has surged to power and now hold Germany by the throat. All non-Aryans -- especially Jews like Jacob and his family -- are treated like dogs.
When tragedy strikes during one terrible night of violence, Jacob flees and joins rebel forces working to undermine the regime. But after a raid goes horribly wrong, Jacob finds himself in a living nightmare -- trapped in a crowded, stinking car on the train to the Auschwitz death camp.
As World War II rages and Hitler begins implementing his "final solution" to systematically and ruthlessly exterminate the Jewish people, Jacob must rely on his wits and a God he's not sure he believes in to somehow escape from Auschwitz and alert the world to the Nazi's atrocities before Fascism overtakes all of Europe. The fate of millions hangs in the balance.

Kenelle? Toisesta maailmansodasta kiinnostuneille.

Vau.

Vau.

Tämä oli mieletön.

The Auschwitz Escape on kuvaava nimi. Tämä kertoo juutalaismiehestä, Jacobista, joka kuljetetaan natsi-Saksan keskitysleirille tuhansien muiden epäonnisten joukossa. Hän joutuu ottamaan uuden identiteetin, sillä hänellä on yhteyksiä juutalaiseen liikkeeseen, joka yrittää vapauttaa vankeja keskitysleirin junista. Keskitysleirillä Jacobin on valittava ystävänsä huolella ja ymmärrettävä kirjoittamattomat säännöt salamannopeasti välttyäkseen hakkaamiselta ja nälkiintymiseltä. Ei kestä kauaakaan, kun mielessä pyörii vain yksi ajatus: pako.

Tämä on hyvin kuvaava kertomus keskitysleirin tapahtumista. Kirjailija on amerikkalainen, mutta hänen isänsä on juutalainen joten Rosenberg on saattanut saada käsiinsä paljon kertomuksia Auschwitzissa todella olleilta henkilöiltä. Kertomus Auschwitzin tapahtumista nimittäin muistuttaa hyvin paljon samaa mitä Art Spiegelmanin Maus-sarjakuvassa kerrotaan (joka on erään Auschwitzista vapautetun henkilön muistelma sarjakuva-muodossa, suosittelen!). Taustatutkimuksen tekeminen paistaa myös siitä, että kirjan henkilöiden pakosuunnitelma on jo tehty. Täsmälleen saman paon teki Rudolf Vrba ja Witold Pilecki. Asetin näiden henkilöiden nimet spoileri-blurrauksen alle siltä varalta, että tiedätte kyseisistä henkilöistä.

Minua toki jäi häiritsemään uskonnollinen puoli tässä kirjassa. Toki kyse on juutalaisista, ja uskonkysymykset pyörivät taatusti heidän mielessään päivittäin vankileirillä. Mutta kirjailijan uskonto paistaa silti läpi tästä teoksesta. Päähenkilö on agnostikko, joka luettuaan yhden psalmin kokee suuren valaistumisen ja onnen tunteen. Opimme tuntemaan varmaan jokaisen keskeisen henkilön lempi-psalmin. Itseäni tämä häiritsi melko paljon, vaikka toki ymmärrän uskonnon olevan joillekin ainoa lohtu. Kuitenkaan en voisi kuvitella, että henkilö, joka ei usko Jumalaan, voisi liikuttua psalmista.

Kuitenkin tämä kirja on ihana. Kerronta oli toiminnantäyteistä ja sai minut lukemaan melkein koko kirjan yhdeltä istumalta. En vain voinut lopettaa lukemista. Tapahtumat koskettivat, ällöttivät, ihastuttivat, kauhistuttivat ja saivat aikaan monia muitakin tunteita, mitä hyvä kirja saa lukijassa aikaan. Se on virtaviivainen kuvaus henkilöistä, joille selviytyminen on kaikki kaikessa. Se on myös informatiivinen kirja heille, jotka ovat kiinnostuneet keskitysleirien tapahtumista. Se ei mässäile liikaa väkivallalla ja julmuuksilla, vaan esittää tietoa realistisesti (totuus on kyllä karua). Kirjassa on todellisia henkilöitä (lähinnä poliittisia) ja pelkkä Josef Mengelen maininta toi kylmät väreet.

Toki jos olet kolunnut keskitysleiri-aiheen läpikotaisin, tämä kirja ei välttämättä tarjoa sinulle mitään uutta. Kirja kuitenkin pääpainoittuu natsien toimintaan ja vankien yleiseen kurjuuteen. Suosittelen kuitenkin ottamaan sen karmivana selviytymiskertomuksena, sillä tämä kirja on säälimätön ja saa sinut vain lukemaan eteenpäin ajatellen; "mitä seuraavaksi tapahtuu?"

Joel C. Rosenberg: The Auschwitz Escape, 2014

Tyndale House Publishers, 468 s.

Stephen King: The Long Walk

Every year, on the first day of May, one hundred teenage boys meet for an event known throughout the country as "The Long Walk." Among this year's chosen crop is sixteen-year-old Ray Garraty. He knows the rules: that warnings are issued if you fall under speed, stumble, sit down. That after three warnings... you get your ticket. And what happens then serves as a chilling reminder that there can be only one winner in the Walk - the one that survives...

Tämä kirja ei ole herkille. Olen lukenut useita Stephen Kingin kirjoja ja mikään ei ole saanut minua voimaan niin pahoin kuin tämä kirja. Hitsi, en osaa nimetä kirjaa muiltakaan kirjailijoita jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan minuun näin paljon.

Joka vuosi 100 teini-ikäistä poikaa osallistuu vapaaehtoisesti kilpailuun, jossa voittaja saa palkinnoksi mitä hän ikinä tahtookaan. Osallistujien tehtävä on kävellä kauemmin kuin muut. Et saa hidastaa, poiketa reitiltä tai häiritä muiden etenemistä. Jos rikot sääntöjä, saat varoituksen. Neljännestä varoituksesta sinut ammutaan kuoliaaksi, eikä kukaan kuuntele selityksiäsi jalkakrampista tai kompastumisesta. Kilpailussa ei ole taukoja. Viimeinen jaloillaan voittaa.

Mikä vaikutti minuun ehkä eniten on se, että kilpailu televisioidaan ja reitin varrella näkyy paljon ihmisiä miltei odottamassa että joku ammutaan. Kilpailu on heille suurta hupia jota tullaan seuraamaan koko perheen voimin. Vedonlyöntejä tehdään suurista summista. Kilpailu tuntuu olevan itsestäänselvyys ja ihmiset tulevat radan laidalle kannustamaan kilpailijoita, jotka ovat kotoisin heidän kotikonnuiltaan.
Kilpailijat ovat näyteikkunalla. He eivät ole töllistelijöiden mielestä enää ihmisiä, vaan heidän kuullen voidaan jopa spekuloida, kuoleekohan tuo tuossa nyt.

"He won't last much longer", a woman in the front row said quite audibly.
"Your tits won't last much longer!" Garraty snapped at her, and the crowd cheered him.
"They're really screwed up. Perverted."

Välitin kävelijöistä niin paljon. Kirja pyörii Garrarty-nimisen pojan näkökulmassa ja hän tutustuu kouralliseen muita kävelijöitä. Marssi menee enimmäkseen hyvässä hengessä kannustaen toisiaan, ja saa lukijankin kehottamaan kävelijöitä: "Kyllä sinä jaksat, vielä vähän. Vielä vähän". Ja raaka totuus on, että he eivät aina selviä. Suurin osa kuolee väsymykseen, mutta osa tapattaa itsensä tahallaan ja osa tulee suorastaan hulluksi uupumuksesta. Mitä pidemmälle he kävelevät, sitä enemmän heistä katoaa inhimillisyys ja lopulta heistä tulee automatisoituja robotteja joiden mielessä on ainoastaan selviytyminen.

Tämä kirja tulee jäämään mieleeni ikuisesti ja tulen aina tilaisuuden tullen suosittelemaan sitä jokaiselle. Erityisesti pidin lopusta, joka ei päättynyt minkäänlaiseen ihmepelastukseen, vaan kirja pitää lupauksensa kuolettavasta ja raa'asta pelistä loppuun saakka.

Stephen King: The Long Walk, 1979.

Signet, 370 s.

Richard Matheson: Olen legenda

Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?

Kenelle? YA-kirjojen vampyyreihin kyllästyneille ja niille, jotka haluavat luettavaksi jotain nopeaa.

Poimiessani kirjan sen nimi kuulosti ainoastaan "tutulta". Vasta kiikuttaessani sen kirjastosta kotiin sain tietää, että tästä on tehty suosittu elokuva ja Richard Matheson on kirjoittanut myös Helvetin talon, josta pidin paljon.

Olen legenda on lyhyt ja väljästi kirjoitettu, eli sen voi helpostikin lukea yhdeltä istumalta. Kirjan keskiössä on mies, Robert Neville, joka päivisin hakee itselleen ruokaa ja tarvikkeita, öisin linnottautuu kotiinsa kuuntelemaan, kun vampyyrit yrittävät päästä häneen käsiksi. Neville on varma, että hän on maailman ainoa ihminen jäljellä.

Hän kuitenkin tapaa muutaman valonpilkahduksen elämässään. Matheson kuvaa hyvin, kuinka Nevillen yksinäisyys siirtyy hänen saadessaa jotain tekemistä. Neville esimerkiksi uppoutuu tutkimustyöhön siitä, mikä aiheuttaa vampyrismin. Kirja hieman kritisoikin vampyyreihin liittyviä myyttejä koskien valkosipulia, peilejä ja ristejä (miksi ateisti vampyyri pelkäisi ristiä?). On melko virkistävää lukea kirja "vanhanaikaisista" vampyyreista, jotka voi pitää erossa vain aiemmin mainituilla tavoilla.

Kirja on hiukan ahdistava, se saa lukijan miettimään "mitä jos olisin tuossa tilanteessa" -kysymyksiä. Nevillen masentuneisuus ja yksinäisyys on sydäntäsärkevää, eikä kirjoittaja ole antanut hänelle minkäänlaista armoa tilanteeseen.

Hang in there, Neville.

Richard Matheson: Olen legenda (I am Legend, 1954)

Suom. Vuokko Aitosalo

Vaskirjat, 163 s.

Rick Yancey: 5. aalto

"Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu."

1. aalto: Sähköt katkeavat
2. aalto: Onnekkaat pakenevat
3. aalto: Vain epäonnisimmat jäävät henkiin
4. aalto: Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin
5. aalto: Se alkaa nyt

Cassie on tyttö jollla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastuktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema.

Kenelle? Olen kuullut, että tämä vetoaa Stephenie Meyerin kirjasarjan Hostin faneille. Itse en kuitenkaan saa päähäni kohderyhmää, johon tämä vetoaisi.

Aloittaessani lukemisen kirja imaisi minut samantien sisäänsä. Olin haltioissani kirjan teemasta, toiminnasta ja kuinka säälimätön se on. Avaruusolennot hyökkäävät Maahan ja suorastaan teurastavat ihmiskuntaa erilaisin asein - sekä luodein että biologisin. Cassie on 16-vuotias selviytyjä, joka pysyttelee yksin. Avaruusolennot nimittäin voivat ottaa ihmisen hahmon, ja täten keneenkään ei voi luottaa.

Kirjassa kuolee ihmisiä niin säälimättömästi ja brutaalisti, että pieni kukkahattutäti nousi sisälläni ihmettelemään, kuinka tämä voi olla kirjastossa lasten osastolla. Tunnelma saa minut suorastaan pelkäämään, että tämä kaikki tapahtuisi todellisuudessa. Asiaa ei auta se, että romaani on itse Stephen Hawkingin inspiroima. Kirjan alussa ei tule valtavaa tietoähkyä, vaikkakin osa asioista olisi tälle lukijalle pitänyt vääntää rautalangasta. Minulla kesti kauan ymmärtää, mitä "aallot" konkreettisesti tarkoittivat ja keitä "Toiset" on.

Cassie on ihana. Olen varma, että Rick Yanceyllä on teinitytär, sillä hän kirjoittaa teinitytön niin loistavasti. Cassie toimii kertojana päiväkirjamaisesti, ja viljelee sarkastista asennettaan. Hän on selvästikin pelokas lapsi, jonka tulee olla rohkea selviytyäkseen. Ihastuin tähän tyttöön niin paljon. Aluksi en ollut varma, totunko näin vihamieliseen ja sarkastiseen kertojaan, mutta opin jopa nauttimaan siitä. Yancey on tehnyt myös erinomaista tutkimustyötä siitä, kuinka ihmismieli toimii. Paniikki on kuvailtu realistisesti ja erittäin hyvin. Tässä kirjassa kaikki oli täydellistä.

Kunnes oltiin sivulla 100-jotain. Sitten jotain tapahtui. En tiedä, mitä. Arvelen, että joko kirjailija vaihtui lennosta tai Yancey sai pahan aivotärähdyksen ja hänestä tuli miltei idiootti. Kirjasta nimittäin tuli yhtäkkiä hirvittävän huono. En tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitan vaikkapa armeijasta. 5. aallon maailmassa on täysin normaalia, että 7-vuotiaat toimivat sotilaina ja 12-vuotiaat armeijan lääkintämiehenä joka tutkii ruumiita. Luin hyvin epäuskoisena ja yritin vakuuttaa itselleni, että olen ymmärtänyt väärin. Mutta ei, sotatantereelle lähetetään pieniä lapsia jotka eivät jaksa kannatella kivääriä. Ei ihme että ihmiskunta on pulassa. Kirjan yksi päähenkilöistä on Zombie, joka toimii sotamiehenä tässä samassa armeijassa. Armeija-luvut ovat erittäin kuivia ja niin stereotyyppisiä. Tottakai ylin hahmo on sotahullu räyhääjä, joka kohtelee alokkaita erittäin huonosti. Olivat he minkä ikäisiä tahansa...

Romanssi. Hei, te sinkut jotka etsitte parisuhdetta. Tässä on Cassien opas poikaystävän löytämiseen. Se vaatii vain kolme askelta.

1. Tapaa poika
2. Rakastu poikaan.

Oho, siinä olikin vain kaksi. Vaikka poika onkin teitä kohtaan välinpitämätön ja seuraava poika lukee henkilökohtaisen päiväkirjasi kannesta kanteen, niin ei hätää. Tarpeeksi kun rakastuu, niin eiköhän se poikaystävä kohta löydy. Niin ainakin tässä kirjassa kävi. "Kuinka löytää poikaystävä alle viidessä minuutissa" oli niin hirveän tökeröä, että en halunnut enää lukea Cassiesta. En toisaalta halunnut lukea armeijastakaan. En halunnut enää lukea tätä. Onneksi ollaan jo yli puolessa välissä.

Huomasin myös, että kirjassa kaikki ovat kauniita. Evan on erittäin komea. Hänellä on kivikovat rintalihakset, pehmeät kädet ja suloiset hiukset. Hakan iho on virheetön ja hänellä on upeat hiukset. Kukaan ei ole ruma. Kukaan ei edes ole tavallisen näköinen. He ovat kaikki täydellisiä.

Olen niin pettynyt tähän kirjaan. Alku oli ihana. Haluan vain lukea sen alun ja jos olisin tiennyt tulevasta, olisin jättänyt kirjan siihen. En tiedä kuinka arvioida kirja, jonka alku on ainakin neljä tähteä mutta loput siitä kaksi. Päädyn antamaan kaksi, sillä loppuosa kirjasta on niin anteeksiantamattoman sohaistu.

Rick Yancey: 5. aalto (The 5th Wave, 2013)

Suom. Ulla Selkälä

WSOY, 433 s.

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut ihmisoikeusasioista ja haluaa tietää, mitä Pohjois-Korean sisällä tapahtuu.

Kirjan nimi kertoo hyvin paljon siitä, mitä tämä kirja pitää sisällään. Se kertoo miehestä nimeltä Shin Dong-hyuk, joka syntyi ja vietti nuoruutensa Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Hän ei kasvaessaan tiennyt mitään elämästä leirin ulkopuolella, eikä häntä aivopesty uskomaan Kim-suvun jumaluuteen - hän ei itseasiassa tiennyt heistä mitään. Hän ei tiennyt mitään myöskään uskollisuudesta, rakkaudesta tai lähimmäisyydestä. Mielessä oli vain selviytyminen hengissä, ja se onnistui lapsilta parhaiten kantelemalla muista ihmisistä. Shin on maailman ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileireiltä ja jäänyt kertomaan tarinaansa siitä. Hänen pakenemisensa on ollut kiinni puhtaasti onnesta ja sisukkuudesta.

Kirja ei helli lukijaa missään vaiheessa. Omistuskirjoituskin (niille pohjoiskorealaisille, jotka edelleet raatavat vankileireillä) muistuttaa lukijaa, että tarina on totta ja tämä kaikki tapahtuu tälläkin hetkellä. Kirja on raaka ja kuvailee kauheuksia tarkkaan. En siis suosittele tätä liian herkille ihmisille. On toki tärkeää tietää näistä asioista, mutta kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään lukemalla kaikki tästä kirjasta. Shin on kuvittanut muutaman sivun, eikä yksikään kuva ole kepeämielinen. Kirjasta löytyy myös kartta vankileirin ympäristöstä (Shinin kuvittama/kuvailema) ja lopussa vankileirin säännöt. Lähdeviittauksine ja haastattelemalla useita henkilöitä kirjailija haluaa tehdä lukijalle selväksi, että kaikki tämä on faktaa. Ajoittain kirja ei enää kerrokaan Shinistä, vaan Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteesta. Amnesty International mainitaan monta kertaa.

Shin on tehnyt vääryyksiä hyvin paljon sekä Pohjois-Koreassa että myöhemmin Yhdysvalloissa. Hän on selvinnyt hengissä varastamalla ja asettamalla toisia huonoon valoon nostaakseen itsensä jalustalle. Yhdysvalloissa hän on vaatinut vain erityiskohtaloa ja saanut raivokohtauksia jos häneltä vaaditaan työntekoa. Blaine Harden ei yritä selitellä lukijalle, että "hän on väärinymmärretty, hänellä on ollut niin rankkaa". Kirjailija ei tee Shinistä pyhimystä, vaan ihmisen joka on sopeutunut vain maailmaan, jossa keneenkään ei voi luottaa. Mielestäni Shinistä on siis tehty hyvin inhimillinen hahmo, vaikka kirjan pääpiste pyrkiikin luomaan suurempaa kuvaa Pohjois-Korean vankileirien tilanteesta.

En sano että kirja pitää otteessaan. Nukahdin muutaman kerran kesken, vaikkei kirjasta löydykään mitään turhaa. Kirjoitustyyli ei jostain syystä iskenyt minuun. Pidän tätä vain mielenkiintoisena ja yleissivistävänä opuksena, enkä kadu sitä että ostin sen omakseni.