Paula Hawkins: The Girl on the Train

To everyone else in this carriage I must look normal; I’m doing exactly what they do: commuting to work, making appointments, ticking things off lists.
Just goes to show.

Rachel takes the same commuter train every morning and every evening. Every day she passes the same Victorian terraces, stops at the same signal, and sees the same couple, breakfasting on their roof terrace. Jason and Jess seem so happy together.

Then one day Rachel sees something she shouldn't have seen, and soon after, Jess disappears. Suddenly Rachel is chasing the truth and unable to trust anyone. Not even herself.

The Girl on the Train on nyt puhutuimpia kirjoja ja tulee varmasti olemaan Suomessakin jos kirja käännetään. Tästä kuhistaan lukijoiden kesken ja kirjan suuri suosio johtuu juuri tästä keskustelun valtavasta määrästä. Muuten tätä ei varmaan löytäisi kukaan, sillä vaikka kirja onkin todella hyvä, se ei tarjoa mitään uutta.

Minulla meni todella kauan lukea tämä, vaikka tässä on vain vähän päälle 300 sivua. Luin 1000-sivuisen Kurjatkin nopeammin. Syynä voi olla aikaa vievä muutto, mutta osittain myös se että kirjassa tapahtuu aika vähän. Seuraamme tapahtumia kolmen eri naisen näkökulmasta, mutta silti tapahtumat junnaavat paikoillaan. Megan katoaa, ja Rachel kiinnostuu tapauksesta alkaen tekemään pientä salapoliisintyötä. Anna seurustelee Rachelin entisen aviomiehen kanssa, eikä hän ole tyytyväinen kun Rachel ilmaantuu jatkuvasti heidän kotinsa lähettyville. Kun tämä alkuasetelma on sysätty liikkeelle, poljemmekin paikallamme kunnes loppuratkaisu rysähtää niskaan kertaheitolla.

Pidän tästä kirjasta hahmojen vuoksi. Rachel on alkoholisoitunut. Hän on saanut potkut töistä, muttei uskalla kertoa sitä kämppäkaverilleen vaan ajaa silti junalla Lontooseen kuin olisi töihin menossa. Kännissä hän soittelee entiselle aviomiehelleen ja täten häiritsee hänen uutta perhe-elämäänsä. En tiedä miksi Rachel saa sympatiani puolelleen, mutta minusta hän on ihana. Annasta on tullut jopa vainoharhainen ja yliherkkä Rachelin suhteen, ja haluaa hänet vain elämästään pois. Tämä on kärjistynyt hieman jopa pelkoon, että Rachel vahingoittaa häntä ja perhettään. Meganista kerrotaan flashbackien muodossa, mutta juonipaljastuksia välttääkseni en hänestä paljoa kerro.

Kirja on melko realistisen oloinen, joka saa lukijan miettimään, mitä jos tämä tapahtuisi omalle kohdalleni?

Ymmärrän täysin miksi tämä on noussut useiden lempikirjaksi. Tämä on viehättävä, mystinen ja sisältää mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Tämä kirja ei ollut ihan minun tyyppiseni, mutta en silti väitä että tämä olisi millään tavalla huono tai edes keskinkertainen. Kirjoitus on ammattimaista (luin tämän alkuperäiskielellä) ja tapahtumien rytmitys erittäin onnistunutta. Valitettavasti vain Rachelin salapoliisityö on melko latteaa, ja Rachelin ja Annan välinen kanssakäynti toistuvaa. Toisaalta kaikki tämä pohjustaa tajunnanräjäyttävää loppuratkaisua mielettömän hyvin, joten ehkä tämä vaatii toisen lukukerran pitääkseni tästä enemmän.

Paula Hawkins: The girl on the train, 2015

Transworld, 315 s.

Peter Watts: Sokeanäkö

Kaksi kuukautta sitten 65 tuhatta vierasta taivaankappaletta iski maan ilmakehään ja paloi tuhkaksi. Seurasi hiljaisuus, kunnes aurinkokunnan ulkoreunaa kiertävä luotain havaitsi heikon signaalin. Joku on tulossa käymään.

Kootaan vastaanottokomitea: Kielitieteilijä, jonka aivot on kirurgisesti jaettu osiin. Biologi, joka on ympännyt itseensä niin paljon teknologiaa, että näkee röntgensäteet ja maistaa ultraäänen. Pasifistisoturi. Synteetti, jonka mielestä on vain puolet jäljellä ja joka ehkä voi kommunikoida tulijoiden kanssa. Joukon johtaja, geenitekniikan ja sarjamurhaajien veren avulla herätetty muinainen hominidi saalistaja Vampyyri.

Joukko on ainakin yhtä outo kuin mikä tahansa avaruudesta tuleva. Tai niin ainakin uskotaan...

Kenelle? Scifistä ja biologiasta kiinnostuneille.

Tämä kirja on erittäin haasteellinen lukukokemus. Peter Watts on ammatiltaan biologi, ja hän käyttää erittäin paljon jargoniaa kirjassa. Ei ole kovin kriittistä, jos lukija ei ymmärtäisikään kaikkea biologia-sanastoa, mutta on varauduttava siihen, että tätä sanastoa esiintyy 70% kirjasta. Myös psykologi- ja scifisanastoa heitellään paljon. Hyvin pieni osa sanoista selitetään, mikä sai minut lukijana tuntemaan itseni jopa typeräksi. Vaikka kyseessä onkin kovan luokan ammattilaisista, suurille osalle sanoista löytyisi myös kansantajuisempi termi... en tiedä miksi kirjailija ei suostunut niitä käyttämään. Useat sanovat, että kirjaa on helppo lukea vaikean sanaston läpi, mutta itseäni se häiritsi merkittävästi.

Kirjan maailmaan kuuluu vampyyreja. He eivät kimaltele tai muutu lepakoiksi koska no ne nyt vain tekee niin, vaan Wattsin vampyyrit tukevat tieteellistä käsitystä siitä, miten vampyyrit oikeasti toimisivat jos ne olisivat olemassa. Watts on todella viisas mies ja kaikki asiat on esitetty uskottavasti. Kyllähän hän listaa lähdeteoksiinkin noin 50 eri lähdettä.

En kuitenkaan välittänyt hahmoista lainkaan, ne kun eivät välitä edes toisistaan. Saamme seurata kinastelua sivukaupalla ja väittelyä avaruusolioiden tietoisuudesta. Lukija seuraa hölmistyneenä vierestä.

Kiivaan dialogin lomassa toimintakohtauksia on melko vähän, ja ne ovat nopeasti ohi. Kirja seuraakin jatkuvasti samaa linjaa: Ensin tapahtuu jotain, sitten keskustellaan tapahtuneesta. Usein hahmot ovat eri mieltä toistensa kanssa ja seuraa kinastelua. Tämä miehistö on kamalin esimerkki moniammatillisesta yhteistyöstä: kinastelua, taipumattomuutta, jargonian käyttöä ja luottamuksen puutetta.

Kirja vaatii ehdottomastii toisen lukukerran. Siitä huomaa että se on ihan mielettömän hyvä, mutta en voi antaa hyvää arvosanaa kirjalle jota en ymmärrä. Nyt kun tiedän juonen keskeisimmät käänteet ja loppuratkaisun, voin seuraavalla lukukerralla keskittyä tieteellisiin faktoihin. Mutta nyt kirja jääkööt hautumaan.

PS. Kirjan voi lukea englanniksi täältä.

Peter Watts: Sokeanäkö (Blindsight, 2013)

Suom: J. Pekka Mäkelä

Gummerus, 420 s.