Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Myönnän tehneeni tietoisen valinnan, kun aluksi välttelin tätä teosta. Miksi haluaisin lukea kirjaa henkilöstä, joka vain valittaa?

Olen kuitenkin iloinen, että päätin lukea tämän. Tämä nimittäin on tehty aivan eri tavalla kuin kuvittelin. Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin maalla. Hänen paras ystävänsä on kuollut, vaimo sairaalassa ja häntä halutaan ajaa vanhainkotiin. Nimetön mielensäpahoittaja on stereotypinen, vanha suomalainen ukko: hän on olevinaan perillä politiikasta, arvostaa omissa oloissa pysymistä, muistelee mielellään vanhoja aikoja ja kritisoi nykyajan yhteiskuntaa. Hän on kuin Kalevan tekstari-palstan ruumiillistuma.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Kappaleet ovat lyhyitä (muutaman aukeaman mittainen) ja päättyvät aina jälkikirjoitukseen. Aivan kuin hän kirjoittaisi kirjeitä jollekulle. Mielensäpahoittaja kertoo omasta terveydestään, arjestaan ja lopulta matkastaan Helsinkiin poikansa luo. Ja kyllä hän mielensä niin pahoittaa.

Kirja on kirjoitettu kuin vanhan äijän sanelemana. Haluaisin niin kovasti kuulla tämän äänikirjana, sillä tässä on kirja joka pitäisi lukea ääneen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla.
En ole hipaisija. Minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita.

Kirja ei ole pelkkää itkuvirttä. Tätä lukee, kun haluaa ymmärtää vanhan miehen ajatuksia. Välillä mielenpahoituksesta on tehty jopa liioiteltua huumoriefektin vuoksi.

Kirja on hyvin lyhyt, vain 130 sivua ja teksti on hyvin väljästi muotoiltu. Tämän lukee nopeasti (yhdessä työpäivässä tauoilla!), ja ohuena pokkarina sen voi tunkea jopa taskuun.

Olen hyvin juonikeskeinen lukija, ja juonta tässä kirjassa ei juurikaan ole. Kronologinen aikajana kuitenkin löytyy, mutta se ilmenee lähinnä lääkärireissujen ja Helsingin matkan ohjaamana. Joitain lukuja kuitenkin voisi heittää mihin tahansa väliin. Vaan enpä minä odotakaan että 80-vuotiaan yksineläjän elämä olisi jonkinlainen seikkailu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, 2010

WSOY, 130 s.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden käytkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Emmi Itäranta voitti fantasia- ja scifiromaanikilpailun tällä esikoisteoksellaan vuonna 2011. Julkaisun jälkeen kirja palkittiin vielä Kalevi Jäntin rahaston palkinnolla. Moni on siis vähintään kuullut tästä kirjasta ja se on lähikirjastossakin jatkuvasti lainassa.

Kirjassa nimet ja kulttuuri kalskahtaa hyvin paljon japanilaiselta, ja hörähdin ääneen kun ensimmäisen kerran tulikin puhetta Kuusamosta. Kuusamo!? Suomen kulttuuriko muuttuu niin paljon, että tulevaisuudessa tulemme pitämään teetä pyhänä, kumartelemaan ja arvostamaan symboliikkaa? Osa nimistä on suomalaisia, mutta jotka sopisivat hyvin japanilaisen suuhun, esimerkiksi Muromäki. Kuusamo ja Rovaniemi ovat ainoat vihjeet, mitkä paljastavat kirjan sijoittuvan Suomeen, joten mielestäni kirjan olisi voinut sijoittaa Aasiaan.

Kirja on kuitenkin maaginen ja tarina kulkee hyvin. Kirjailijalla on joitakin näkyviä maneereja, esimerkiksi hahmojen ääriviivoista puhuminen ja toisen ihmisen kehon lämmön hehkusta kertominen. Antakaamme kuitenkin nämä anteeksi, sillä haluamme vain päästä kirjassa eteenpäin ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mielestäni kirjasta olisi ehdottomasti pitänyt tehdä moniosainen. Tarinalla on niin paljon potentiaalia enempään kuin vain yhteen kirjaan, ja kirjailijan piti nyt sitoa kaikki yhteen tavalla tai toisella. Valitettavasti hän valitsi tavan, joka oli kuin lentoon päässyt kyyhkynen joka ammutaan alas heti. Tässä olisi ollut kirja, jolle olisi voinut tehdä jatko-osan pitkittämättä tarinaa liikaa. Nyt vain lasken kirjan käsistäni ajatellen: sinä lupasit!

Pettymyksestäni huolimatta kirja on kaunis. Se on kaunis, taianomainen ja ideana mahtava. Itäranta on hyvin rakentanut teemestarin ammatin, veden loppumisesta johtuvan hädän ja hahmojen ystävyyden. Ehkä tämä kaunis maailma on yksi syy siihen, miksi toivoisin jatko-osaa. Haluan tutustua siihen enemmän.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta. Älkää ikinä puhuko Kuokkamummosta läpällä. Naurakaa kevätjumalanpalveluksessa tai riparilla, jos papilla on ärrävika tai se haistelee sormia. Mutta Kuokkamummosta turpa kiinni.
Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi, niin on tehty vuosikymmenten ajan. Lapsuusmuistot vaivaavat yhä Samuel Autiota, eikä hän ole koskaan päässyt yli menetetystä teinirakkaudestaan. Maisakin on jo aikuinen ja päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä Bondorffien autiota huvilaa. Jos kyse on vain liekistä tai kaupunkilegendasta, mikis ihmisiä katoaa jäljettömiin? Sille kaikelle Kuokkamummo näyttää mustaa kieltä.
Se on menoa sitten.

Kenelle? Kauhu-genren ystäville.

Olen niin iloinen että suomalainen kauhu-kirjallisuus pääsee tapetille. Viimeaikaisia, hyviä kauhu-kirjoja minulla tulee mieleen oikeastaan vain Pekka Hiltusen Sysipimeä. Muutoin suomalaiset hehkuttavat vain kirjoja.. lestadiolaisista. Jotain mikä kertoo omasta naapurista muka totena. Mutta tässä on kirja, johon törmäsin vain suuren hehkutuksen kautta. Traileri on jänskä. Kuten ajattelinkin, kirjastossa kaikki 17 kirjaa on lainassa ja varausjonoa löytyy. Ratkaisu: osta kirja omaksi. En kadu. Vaikka köyhä olenkin.

Kuokkamummo kulkeutuu kolmensadan sivun verran kahdella eri aikajanalla. Seuraamme väitöskirjaa tekevää Maisaa, joka tutkii Kuokkamummon legendan syntyä. Hän tutustuu nuoreen maahanmuuttajaan, jonka katoaminen liittyy jollain tapaa tähän kaupunkitarinaan. Tutustumme myös Samuliin, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ja silloista tyttöystäväänsä. Keskiössä on myös huvila, joka nykyajassa on jo hylätty.

Kuokkamummo tarjoaa melkoisen kyydin. Missään vaiheessa minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta lukijana halusin jatkuvasti vain tietää lisää legendasta, Saarnasta ja mitä tulee tapahtumaan. Muutama sata sivua hujahti hetkessä. Kuokkamummon legenda on kiehtova, ja käsittääkseni se pohjautuu jotenkin Hautalan omassa lapsuudessa kuultuun tarinaan.

Mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tutustua paremmin mummeliin, mutta sainkin lukea teinien kähmimisestä. Samulin nuoruuden keskipiste tuntui olevan väärässä paikassa, jos se vain olisi siirtynyt muutaman metrin vasemmalle, sinne huvilalle ja niihin Bondorffeihin. Jääkää te teinit vain tähän, minä käyn sitten yksin tuolla kaislikossa möyrimässäää eeeei älkää viekö tarinaa poispäin.

Maisa ja kadonneen Sagalin etsintä oli mielenkiintoista luettavaa. Olisin kuitenkin kaivannut pelon tunnetta, sitä että en uskalla mennä nukkumaan ja jotta voin aamulla naureskella itselleni ja arkuudelleni. Mutta sen sijaan sain vain lukea mielenkiintoisen tarinan loppuun, laittaa kirja kiinni ja ihmetellä loppua.

Loppu. Kun tulet kysymään ihmisiltä, mitä he tykkäsivät Kuokkamummosta, he tulevat aina sanomaan: "...mutta se loppu oli outo". En osaa sanoa, onko lukijan tarkoitus hämmentyä vai onko jossain vaiheessa tarinaa jokin vihje mikä saa lukijan ymmärtämään. Loppu oli hyvä, ei siinä, mutta ihan kuin puuttuisi paljon sivuja ja kappaleita välistä. Huh.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi 2014, 328 s.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Tomittaja Vatanen on keski-ikäinen mies, joka on saanut tarpeekseen työstään, vaimostaan ja koko kaupunkilaisesta elämänmenostaan. Jutuntekomatkalla jossakin Heinolan seutuvilla mies törmää autolla jäniksenpoikaseen ja säntää siltä seisomalta metsään jäniksen perään. Kuvaaja huutelee kärsimättömästi tiellä, mutta Vatanen istuu mättäällä jäniksenpoika sylissään ja päättää jättää kaiken taakseen. Alkaa miehen ja jäniksen uskomaton pakomatka halki Suomen. Kaukana kaupungin kiireistä Vatanen ja jänis ovat vapaita kulkemaan sinne minne nenä ja kuono näyttävät.

Kenelle? Suomalaisille! Ja lemmikin omistajille.

Suunnilleen vuonna 2004 ollessani yläasteella minulla oli kaveri, joka hoki, ettei eläissään ole lukenut vapaaehtoisesti yhtäkään kirjaa - paitsi Jäniksen vuoden. Toisaalta tämä antaa krediittiä Jäniksen vuodelle ollessaan kirja jonka hän on suostunut lukemaan loppuun, toisaalta miksi se ei ole innostanut häntä lukemaan lisää? Vasta nyt, 24 vuoden iässä, päätin lukea myös tämän. Isälläni on suuri Arto Paasilinna -kokoelma, joita lueskelin pienenä paljon, mutta jostain syystä juuri tämä, Arto Paasilinnan THE kirja, puuttuu.

Tässä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Ilmeisesti tässä on myös kirja, jonka jokainen ulkomaalainen lukee jos päättää etsiä jotain suomalaista. Goodreadsin arvostelussa joku kertoi, että hänen keskustellessaan pohjoismaalaisesta kirjallisuudesta ruotsalaisen kanssa hänelle oli suositeltu juuri tätä teosta.

Vatanen ja jänis matkaavat ympäri Suomea (Kuopio mainittu, jes!) törmäten monenlaisiin ihmisiin ja ongelmiin. Monet osoittavat kiinnostusta Vatasen jänistä kohtaan haluten ostaa sen... tai eräässä tapauksessa uhrata se jumalilleen. Vatanen joutuukin pitämään suurta huolta jäniksestään, joka on selvästi kiintynyt häneen. Aina hänen menettäessään jäniksen muutuin levottomaksi ajatellen: "Antakaa se takaisin! Eeeei, jäniiis!"

Pakko sanoa, että tämä kirja muutti minua lemmikinomistajana. Jäniksellä ei ole ketään muuta kuin Vatanen, ja se luottaa henkensä tämän käsiin. Se on lojaali ja ystävällinen sielu, josta on pidettävä huolta. Ei sillä että kohtelisin omia lemmikkejäni tylysti, mutta en ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka tärkeä ihminen voi olla eläimelle.

Kirja liikuttaa ja naurattaa. Huumori on taattua Paasilinnaa, erityisesti pidin kohtauksista joissa on mukana hänen vaimonsa. Pidin erityisesti myös neuvostoliittolaisista sotilaista (kirja on ilmestynyt vuonna 1975) ja huonosti piirtävästä riistanvalvojasta.

Kirja on hauska ja mielenkiintoinen. Se on melko lyhyt ja nopeasti luettava, mikä on vain plussaa sillä kirjan tapahtumat tosiaan koostuvat vain hyvin lyhyistä tapaamisista.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Gummerus, 218 s.