On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.
Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.
John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.
Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.
Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.
Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.
Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)
Suom. Jaana Nikula
Gummerus, 400s.
