John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kenelle? Kauhu-genren ystäville, jotka etsivät jotain hieman erilaista.

On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.

Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.

John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.

Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.

Ihmiset reagoivat siihen kuin heille olisi ilmoitettu, että ulkona paistoi aurinko viikko sitten.

Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.

Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.

Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 400s.

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut ihmisoikeusasioista ja haluaa tietää, mitä Pohjois-Korean sisällä tapahtuu.

Kirjan nimi kertoo hyvin paljon siitä, mitä tämä kirja pitää sisällään. Se kertoo miehestä nimeltä Shin Dong-hyuk, joka syntyi ja vietti nuoruutensa Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Hän ei kasvaessaan tiennyt mitään elämästä leirin ulkopuolella, eikä häntä aivopesty uskomaan Kim-suvun jumaluuteen - hän ei itseasiassa tiennyt heistä mitään. Hän ei tiennyt mitään myöskään uskollisuudesta, rakkaudesta tai lähimmäisyydestä. Mielessä oli vain selviytyminen hengissä, ja se onnistui lapsilta parhaiten kantelemalla muista ihmisistä. Shin on maailman ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileireiltä ja jäänyt kertomaan tarinaansa siitä. Hänen pakenemisensa on ollut kiinni puhtaasti onnesta ja sisukkuudesta.

Kirja ei helli lukijaa missään vaiheessa. Omistuskirjoituskin (niille pohjoiskorealaisille, jotka edelleet raatavat vankileireillä) muistuttaa lukijaa, että tarina on totta ja tämä kaikki tapahtuu tälläkin hetkellä. Kirja on raaka ja kuvailee kauheuksia tarkkaan. En siis suosittele tätä liian herkille ihmisille. On toki tärkeää tietää näistä asioista, mutta kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään lukemalla kaikki tästä kirjasta. Shin on kuvittanut muutaman sivun, eikä yksikään kuva ole kepeämielinen. Kirjasta löytyy myös kartta vankileirin ympäristöstä (Shinin kuvittama/kuvailema) ja lopussa vankileirin säännöt. Lähdeviittauksine ja haastattelemalla useita henkilöitä kirjailija haluaa tehdä lukijalle selväksi, että kaikki tämä on faktaa. Ajoittain kirja ei enää kerrokaan Shinistä, vaan Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteesta. Amnesty International mainitaan monta kertaa.

Shin on tehnyt vääryyksiä hyvin paljon sekä Pohjois-Koreassa että myöhemmin Yhdysvalloissa. Hän on selvinnyt hengissä varastamalla ja asettamalla toisia huonoon valoon nostaakseen itsensä jalustalle. Yhdysvalloissa hän on vaatinut vain erityiskohtaloa ja saanut raivokohtauksia jos häneltä vaaditaan työntekoa. Blaine Harden ei yritä selitellä lukijalle, että "hän on väärinymmärretty, hänellä on ollut niin rankkaa". Kirjailija ei tee Shinistä pyhimystä, vaan ihmisen joka on sopeutunut vain maailmaan, jossa keneenkään ei voi luottaa. Mielestäni Shinistä on siis tehty hyvin inhimillinen hahmo, vaikka kirjan pääpiste pyrkiikin luomaan suurempaa kuvaa Pohjois-Korean vankileirien tilanteesta.

En sano että kirja pitää otteessaan. Nukahdin muutaman kerran kesken, vaikkei kirjasta löydykään mitään turhaa. Kirjoitustyyli ei jostain syystä iskenyt minuun. Pidän tätä vain mielenkiintoisena ja yleissivistävänä opuksena, enkä kadu sitä että ostin sen omakseni.

Ajatuksia e-kirjoista

Olen lukenut e-kirjoja jo muutaman vuoden ajan. Tutustuin niihin etsiessäni koulun virtuaalisesta kirjastosta lähdeteoksia opinnäytetyöhöni. Lukeminen ei tuntunut minusta vaivalloiselta Adobe Reader XI -ohjelmalla, enemmänkin pidin siitä. Pystyin ottamaan kirjasta screenshoteja tärkeimmistä kohdista, joista halusin esimerkiksi suoran lainauksen tutkielmaani.

Samaan aikaan olin tuskaillut, kun löysin jatkuvasti Goodreadsista erittäin kiinnostavia kirjoja, joita valitettavasti ei löytynyt Suomesta kuin ehkä englannin kielellä Helsingin pääkirjastosta. Minua nakersi erittäin paljon, etten päässyt mukaan ihmisten innostukseen hyvästä kirjasta. Päätin siis hankkia nuo kirjat e-kirjana. Onneksi englanti taipuu.

Luen e-kirjoja 10-tuumaiselta tablet-tietokoneeltani. Ohjelmana käytän Aldikoa, jonka kautta kirjoja ei voi ostaa. Se vain avaa .epub-tiedostoja luettavaksi. Aldikossa voin säätää fontin kokoa ja taustaväriä (mustaa valkoisella vai valkoista tekstiä mustaa vasten). Kirjoja on vaivaton lukea leveältä tabletilta, kun muodostan tekstistä kaksi kolumnia (aivan kuten aukeama) ja tuolloin tekstirivit ovat lyhyempiä. Epub-tiedostoissa kirjat ovat tiivistetty pelkäksi tekstiksi, jonka fonttina toimii Times New Roman. Siinä voi olla kuvia, mutta en tiedä kuinka esimerkiksi Steven Hallin Haiteksti-kirja mukautuisi kirjaan, jota voi muokata. Haitekstissä nimittäin on tehty kuvia kirjaimista, joten kirjainten täytyy olla tietyllä paikallaan. Aldikossa on myös widget, jonka avulla voi tehdä kirjanmerkin suoraan tabletin aloitusnäytölle. Epub-tiedostot itsessään olen varastoinut Dropboxiin.

E-kirjoja on helppo pitää mukana. Odotusaulassa, jos kirja on unohtunut, voi kaivaa puhelimensa esille, avata Aldikon ja lukea siihen tallennettuja kirjoja. Aldiko muistaa, mihin kohtaan olet jäänyt viimeksi. Junassa lukeminen on ällistyttävän vaivatonta, varsinkin jos kirja on paksu. "Kirjan" eli tabletin voi sujauttaa laukkuun helposti eikä se vie tilaa, oli sivumääriä kuinka paljon tahansa. Sen lisäksi kehtaa lukea julkisesti vaikkapa 50 Shades of Greytä.

Ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat mieluummin koskettaa kirjoja käsin, tuntea paperin tuntu sormissa ja kirjan paino. Saada laittaa kirjanmerkkejä sivun väleihin ja sujauttaa se kirjahyllyyn. Usein nämä ihmiset vierastavat e-kirjoja, sillä ne tuntuvat olevan "vain se teksti". Ymmärrän heitä täysin, mutta kehottaisin heitä edes kokeilemaan, vaikka edes ilmaisilla e-kirjoilla (Aldikon mukana tulee ilmainen Jack Londonin Valkohammas). Toki, se on vain se teksti, mutta itse luen e-kirjoja vain sen tarinan vuoksi. Kirjan kansi tai sivujen hiplailu ei tee tarinasta sen nautittavampaa, mutta ei myöskään ohut tablet-tietokone johon voi tehdä itselleen virtuaalikirjaston. Luen vain sen tarinan.

Toki tablet voi olla melko epäergonominen. Se on leveä, ja sitä pitää puristaa kaksin käsin sivuilta. Sen kanssa on hankala maata sängyllä kyljellään (varsinkaan, jos kallistustunnistus on päällä ja teksti hyppää väärin päin). Sitä voi lukea lähinnä sylissä pitämällä tai muuta alustaa vasten. Tietenkin tablet-tietokoneita on eri kokoisia, ja mielestäni mitä pienempi tabi, sen helpompaa on lukeminen. Pinsettiote tabletista juilii hiukan peukaloani, mutta siihen on osasyynä myös työpaikkani..

Myös akku voi loppua kirjastasi. Sitä ei voi lukea suorassa auringonvalossa (koska näytön kirkkaus ei vain riitä auringossa!) ja täytyy varoa hiekkaa. Kuitenkin suosittelen antamaan e-kirjoille mahdollisuuden, varsinkin jos aiot lähteä reissuun paksun kirjan kanssa.

Daniel Way & Paco Medina: Deadpool - Secret Invasion

"S'matter, buddy? You look a little... what's the word I'm looking for?... Stupid."

Kenelle? Lyhyestä ja hauskasta paketista kiinnostuneille.

Deadpool on Marvelin epätavallinen supersankari-hahmo. Hänen erikoiskykynsä on nopea parantuminen, voimakkuus, notkeus ja erinomaiset taistelutaidot. Hän on eräänlainen antisankari, joka tietää olevansa sarjakuvahahmo ja keskustelee usein kertojan kanssa. Hänen karismansa piilee ylivoimaisesta huumorissa.

Luulin tämän olevan ensimmäinen Deadpool-sarjakuva, mutta erehdyin. Jostain syystä albumissa kuitenkin on numero yksi. Deadpool ei ole minulle sarjakuvista tuttu entuudestaan, mutta viittauksia aiempiin seikkailuihin oli vain yksi. En välitä Marvelin supersankari-sarjakuvista, mutta tämä rikkoo vahvasti perinteitä.

Sarjakuvassa on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä avaruusolennot lisäävät Deadpoolin DNA:ta omaan jälkikasvuunsa tehdäkseen heistä voittamattomia. Tarina on erittäin nopeatempoinen, ja olisi vaatinut enemmän sivutilaa. Nyt tahti on liian kiivas - ensin näytetään uusi rotu vauvoina, seuraavalla sivulla he ovat täysikasvuisia. Tarina on kuitenkin tehty yksinkertaiseksi, jotta siitä ei tule liian sekavaa. Tämä tarina on näistä kahdesta suosikkini. Siinä korostuu hyvin Deadpoolin oveluus ja impulsiivisuus. Sarjakuvassa esitellään hiukan Deadpoolin sairautta.

Toisessa tarinassa Deadpool palkataan tappamaan kauneuskirugi, joka on kidnapannut toimeksiantajan vaimon. Paikalla on myös paha zombie-ongelma. Tarina ei tarjoa mitään uutta tietoa Deadpoolista ensimmäisen tarinan jälkeen. Hahmo ei kehity, mutta se on yksi Marvel-sarjakuvien jujuista. Tarinat voidaan lukea missä järjestyksessä tahansa, sillä hahmo ja alkuasetelma on aina sama.

Sarjakuva on lyhyt, ja visuaalisesti onnistunut kokonaisuus. Painopaperi on laadukasta, joskin sarjakuvissa suosisin enemmän mattapintaista paperia kuin kiiltävää. Kirjaa täytyy käännellä, jottei heijastukset häiritsisi lukemista. Vaikka tämä pakkaus olikin viihdyttävä, en usko jatkavani sarjan lukemista ellei toisia osia ilmaannu itsestään nenäni eteen.

David Gaider: Dragon Age - The Silent Grove

"The Silent Grove. Built after the fall of the Tevinter Imperium, by those who knew that dragons would need protection."
"What would dragons need protecting from?"
"The ignorance of mankind."

Kenelle? Biowaren Dragon Age -pelisarjan faneille.

Dragon Age on pelisarjoista ehdoton suosikkini, joten tottakai ostin sarjakuvan heti kun näin sen kaupan hyllyllä. Sarjakuva on englanniksi, enkä usko sen tarjoavan viihdearvoa kenellekään, joka ei ole pelannut Biowaren Dragon Age -sarjan ensimmäistä tai toista osaa. Sarjakuva on ilmestynyt ennen kolmatta (ja viimeistä) osaa. Hahmot ja maailma ovat tuttuja peleistä, ja heihin voit tutustua paremmin siinä. Sen lisäksi sarjakuvassa on juonipaljastuksia peleistä, joten niiltä ei voi välttyä myöskään tässä arvostelussa.

Piirtäjä, värittäjä ja tekstaaja ovat tehneet yhteistyötä luodessaan tämän erittäin kauniin, värillisen sarjakuvan. Se noudattelee hyvin tarkkaan Dragon Age -maailman tyyliä, ja hahmot näyttävät itseltään. Sarjakuva on myös käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että hahmot eivät tunnu olevan irti peleistä tutuista luonteistaan. Pisti kuitenkin silmään, että hahmoilla on aina puhuessaan suu kiinni. Se on huomio, johon en ole ikinä ennen kiinnittänyt huomiota muissa sarjakuvissa, ja se on hyvin silmäänpistävä. Jopa kun hahmo kuvataan erittäin läheltä, ja hänellä on puhekupla, suu on kiinni. Tämä on kuitenkin vain tyyliseikka, eikä tee hallaa kauniille piirtojäljelle.

Alistair, Varric ja Isabela matkustavat Antivaan. Alistairin on tarkoitus löytää eräs henkilö menneisyydestään, mutta jäljet johtavat jatkuvasti vain umpikujiin. He saavat lopulta johtolangan, johon tullaan perehtymään vasta sarjakuvan toisessa osassa. Tämä on vasta ensimmäinen osa, mutta olisin toivonut että siihen olisi sisältynyt jokin oma tarinansa. Jokin "chapter", joka viedään alusta loppuun. Silloin tätä voisi käsitellä omana kirjanaan, mutta nyt se on kirjahyllyssäni irrallinen ja päättymätön. Harmi.

Sarjakuva on nopeatempoinen, ja luvutkin vaihtuvat lennossa. Taistelut ovat kuvattu selvästi ja hyvällä sommitelmana. Joskus hahmojen ilmeet voivat olla turhan voimakkaita heidän mielialaansa nähden, ja puhekuplissa sanojen painotukset ovat epäloogisia. Muistan, kun koulussa saimme käsikirjoituksen, ja harjoituksen ideana oli painottaa sanoja aivan satunnaisesti, esimerkiksi: "Olen pahoillani että rikoin pyöräsi. Voin toki korvata sen." Tuolloin kuulijaa oli hyvin hankala kuunnella, sillä painotuksilla on selvästi suuri merkitys sekä luetussa tekstissä että kuunnellessa. Tässä sarjakuvassa jouduin välillä pysähtymään ja tuijottamaan joitain puhekuplia, yrittäen ymmärtää, mitä niiden painotuksilla halutaan sanoa. Esimerkiksi lause: "He was permitted to restore his kingdom and play ruler until his children were grown. But after, he was to come to me here."

Pelien pelaajille on muutamia pieniä namuja, sillä sarjakuvassa viitataan peleissä tapahtuneeseen. Dragon Agen yksi viehätyksistä on se, että pelaaja saa tehdä valintoja ja päättää jopa kokonaisen yhteisön kohtalosta. Sarjakuvaan on valittu viittauksia, jotka kuitenkin ovat vakituisia kaikilla pelikerroilla.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan lyhyt, toiminnantäytteinen ja hyvin tiivis johdatus sarjakuvan tuleville osille. Sitä on hyvin vaikea käsitellä omana kokonaisuutenaan, joten en tosiaan usko siitä olevan mitään iloa muille kuin Dragon Age -sarjan faneille. Kirja on kovakantinen ja paperi laadukasta, ja siihen on selvästi nähty suurta vaivaa.

Piper Kerman: Orange is the new Black - vuosi vankilassa

"Onko sulla lapsia?"
Ei lapsia. Entä hänellä?
Morena nauroi syvältä kurkusta hullua naurua, joka kertoi: voi, sinä naiivi ja viaton hetskutyttö, etkö edes huomaa että olen ihan oikea lepakko myös ulkomaailmassa, en vain tässä läävässä, missä ei ole munaa tarjolla... ja kuinka nautin siitä kun saan sinutkin käännytettyä. "Ei, muru, mulla ei ole lapsia."

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut lukemaan elämästä Yhdysvaltojen naisvankilassa. Sekä hänelle, joka pitää kyseisestä TV-sarjasta, mutta ymmärtää sen olevan vahvasti dramatisoitu.

Kuvittele tehneesi suuren virheen. Käytät melkein kymmenen vuotta aikaasi päästäksesi lopullisesti eroon huonosta seurasta ja ilmapiiristä. Löydät itsellesi miehen, ja suunnittelet hänen kanssaan häitä. Sitten sinut julistetaan syylliseksi kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta ja sinut tuomitaan vankeuteen kolmeksitoista kuukaudeksi. Tämä on Piper Kerman.

Orange is the new Black - Vuosi vankilassa on Kermanin muistelma elämästään naissvankilassa Yhdysvalloissa. Hän kuvailee tuntemuksiaan, vankilan johtoa ja sääntöjä, sekä muita vankeja ja elämää heidän keskellään. Hänen kuvauksensa on rehellistä, mutta hyvin varovaista. On ymmärrettävää ettei hän halua paljastaa yksityiskohtia muista vangeista (jopa nimet ovat muutettuja), mutta hän ei vaikuta kritisoivan tiettyjä epäkohtia esimerkiksi vartijoiden toiminnassa. Ne vain on. Vartijat kähmii, mutta ei siitä sen enempää. Vartijat puhuvat siivottomasti, mutta sellaista se nyt vain on.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen TV-sarja, josta olen katsonut molemmat tähän asti ilmestynyttä tuotantokautta. Aluksi oletin kirjan olevan aivan kuin sarja, mutta ymmärsin ettei se tullut kuuloonkaan. Sarja on ottanut paljon vaikutteita kirjasta, kuten henkilöhahmoja ja vaiheita vankilassa. Sarja on kuitenkin dramatisoitu erittäin paljon, ja hahmojen pienistä ja viattomista yksityiskohdista on tehty moraalittomia ja katsojaa kiinnostavia sivujuonia. Ymmärrän siis, miksi monet ihmiset pettyivät tähän kirjaan. Monet luulevat, että sarja tuli ensin ja kirja vasta sen jälkeen. Sarjan rinnalla tämä kirja on jopa tylsä.

Mutta minusta se on enemmänkin rehellinen. Kerman puhuu jopa omista ennakkoluuloistaan tiettyjä rotuja kohtaan vankilassa. Hän jakaa saamiaan kirjeitä ja poikaystävänsä kirjoittaman artikkelin heistä. Hän mainitsee nettisivuston (joka on edelleen pystyssä), jonne hänen poikaystävänsä on koonnut pieniä uutisia Piperin elämästä vankilassa, jotta heidän ystävänsä voivat lukea sieltä uusimmat kuulumiset. Hän avaa elämäänsä hyvin avoimesti ja täysin omista käsityskuvistaan.

Kirja vaatii hiukan editointia. Hän toistaa samoja asioita useaan kertaan. Kappaleet ovat melko irrallisia toisistaan ja loikkivat aktiviteetistä ja päivästä toiseen. Minulle ei tule mielikuvaa, että hän olisi ollut vankilassa kolmeatoista kuukautta, sillä aikajana kuvataan lähinnä juhlapyhien maininnalla. Joskus hän mainitsee, että vapautuminen on lähellä (kuinka lähellä!?).  Olen kuitenkin iloinen, ettei kirjassa kuvailtu Piperin lapsuutta tai muuta epäolennaista, mitä muistelmissa tavataan tehdä. Kirja alkaa rikoksella, ja loppuu vapautumiseen.

Kirja on yleissivistävä. Se kuvaa hyvin vankien elämää muurien sisäpuolella. Hän kertoo vankien räjähtävästä kasvusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja pohtii syitä sille. Hän asettaa vaihtoehtoisia ratkaisuja rikoksien vähenemiseen, ja hän tekee sen vakuuttavasti. Hän kuvaa vankien pelkoa ulkomaailmaa kohtaan, kun joidenkin täytyy tehdä rehellistä työtä ensimmäistä kertaa elämässään ja hankkia asunto rikosrekisterin painaessa harteita. Jälkisanat olivat ainoa kappale, missä hän kritisoi yhteiskunnan suhtautumista rikollisiin. Olisin toivonut, että hänen ajatuksensa olisivat kantaneet läpi kirjan.