1997 reipastuin sen
verran, että hankin ystäväni kanssa liput suurta kohua aiheuttaneen PopMart-kiertueen Helsingin keikalle; oli
peilipalloa ja valtavaa valoshow’ta luvattu. Konserttia silmällä pitäen ja kokemusta
lisäämään ostin yhtyeen Pop-albumin,
joka on myös jäänyt ainoaksi U2 pitkäsoitoksi, joka on ns. kaupasta ostettu. Toinen kaupan levy on CD single, Last
Night on Earth; sekin kiertueen ansioita, sillä single sisältää
konsertin lämmittely- ja tulomusiikkina kuullun cover-kappaleen Pop Muzik.
Hatarana palana levyhyllystä
löytyy vielä U2:n kolmas studioalbumi War (1983), joka tuli isomman
vinyylikasan kylkiäisenä, eli ei tietoisena valintana vaan vinyylin massan
sivutuotteena.
U2:n aloitellessa
uraa ja julkaistessa ensimmäistä levyänsä (Boy, 1980), olin vaatimattoman nuori
kaveri, vasta lapsi. Lähempänä levyjä War (1983) tai The Joshua Tree (1987)
olen ollut musiikki diggareiden seurakunnassa tiiviimmin, mutta esim. R.E.M.
oli julkaissut myös tuohon aikaa nipun mielenkiintoista materiaalia; MurMur-lp
(1983) ja paljon yksittäisiä kappaleita. The Joshua Tree ei ole jäänyt
vieraaksi, sillä vanhempi veljeni oli levyn hankkinut ja se soi kotona
ahkerasti. Levy on siis tuttu. Samoihin aikoihin, vuonna 1988 R.E.M. julkaisi
hienon levyn Green, joka toi bändin Suomen Provinssirockiin ja näin oli helppo
hypätä myös kitaravetoisen Amerikan-serkun kelkkaan, vielä kun yhtyeen soundi
oli mielestäni vetovoimaisempaa Irlannin serkkuun nähden. Näin olen jälkikäteen asian
pohtinut; yhtyeiden urissa ja tyyleissä on samankaltaisuutta. Taistelun sinetti
lienee tullut Achtung Babyn kohdalla, joka myös meni veljeni levyhyllyyn. Hieno
levy, mutta se ei ollut minua. Samalla
R.E.M. tykitti nipun hienoja pitkäsoittoja monena vuotena putkeen.
R.E.M. on kuollut –
U2 elää; näin siis vuonna 2014. Nyt on aikaa ja järkeä antaa tilaa myös U2:lle.
Hieman häpeillen bändin sivuun työntämistä, laitan ne U2-levyt soimaan, jotka
hyllystä löytyvät. Olen velkaa tämän kahvikupillisen.
 |
| U2: WAR (Island Records, 1983 LP), photo Ian Finlay |
Sunday Bloody Sunday on yksi
hienoimmista levyn avauksista ja tällä kappaleella sinetöidään paljon sitä,
mitä U2 on luonut näihin päiviin asti. Sunday Bloody Sunday-kappaleen rytmikäs alun
rummutus huokuu vahvaa varmuutta ja The Edgen hiipivän viiltävä kitara
tulee väistämättömänä. Jo parissa sekunnissa on saatu aikaan monikerroksisen
rytmikkään koukukas melodia. Mullen Jr:n napakka rumpalointi
jatkuu taustalla ja pinnalle sirotellaan mm. viulua ja päällekkäislaulua.
Melodia on syöksyjä tekevä pommikone. Uljas
kappale, joka osuu tulipesään ja räjähtää.
Seconds ei taivu Sunday Bloody Sundayn suuruudesta, vaan niputtaa hyvällä
kiehtovalla rytmillä, kunnes New Year`s
Dayn kuninkaaliset kitarat kajahtavat. Vaikka kuinka tyrmäävä alku levyllä
on, vie New Year`s Day fiilikset vieläkin korkeammalle. Soundi on kirkasta ja
kitarointi terävämpää. U2 on tehnyt raakaa jälkeä! Kaiken tämän jälkeen
menokappale Like a Songin alun voima ja viha vievät niskaotteella. Kappale
kasvaa, raivoaa ja puhisee, kunnes lopulta palkeet loppuvat. Drownin Man on levyn heikoin lenkki ja
ajelehtii vailla kipparia vinyylin urassa. Bono
laulaa komeasti, mutta se ei riitä kun sovitus ja idea eivät toimi.
On
selviö, että B-puoli jää vahvan A-puolen varjoon. The Refugee” takeltelee” ja etsii U2 tyylisempää versiota. Nyt
hiivitään Adam & the Ants ja The
Alarm välimaastoissa, kuin sitä vastoin Two Hearts Beat as One
on perinteikkäämpää U2-musiikkia, hyvällä asenteella. Mainio kappale! Sen minkä
Red Light antaa hengähtää, Surrender nostaa volyymia. Ei tämä
ollut vielä tässä. Surrender on pitkää fiilistelyä ja jammaillua. Soundit ovat
pelottavia, suuria ja enteilevät tulevaa, kuten levyn lopetus tuutulaulumainen ”40”. U2 on laskeutunut.
WAR
on vahva levy ja se ansaitsee merkinnän historiassa. Kappaleet kestävät
kuuntelua ja levyn alku on järkyttävän hieno! Mitä kaikkea yhtye on tämän jälkeen
tehnytkään; siinä matkassa on ollut mukava olla! Iso ratas on pyörinyt.
***-tähteä
(asteikko 1-3 tähteä)
 |
| U2: POP (Island Records, 1997 CD), photo Anton Corpijn |
U2: POP (Island Records, 1997 CD)
Discotheque on kaikkine rytmikkäineen
neon-valoineen kiehtova. Soundi on neitseellinen ja samalla se tuoksuu
suurkaupungilta. Do You Feel Loved on
taxi-matka Discothequessa. Kaikki on hillittyä ja tiivistettyä tilamusiikkia;
pidättyvää ja tummaa. Discothequen syke on jäänyt sivummalle, mutta happi on
samaa. Mofo kumartaa Prodigya, mutta sopii hienosti U2:n holhottavaksi. U2 on kiehtova näissä pimeissä soundeissa,
jotka bändi saa hienosti tottelemaan, istumaan ja syömään kädestään. Onko U2 se
bändi joka soi viimeisenä, kun maapallo on törmännyt jäävuoreen? If Good Will Send His Angels jättää
suuret ja rytmikkäät kappaleet taaksensa ja keskittyy hengen voittoon tutulla Bonon aavistuksen anovalla tyylillä.
Kappale kasvaa hiljakseen, mutta jää rumasti sanottuna vain hyväksi U2
kappaleeksi. Tasapaksua U2 tuotantoa, joka ei roihahda. Staring At The Sun paistattelee maukkaalla melodialla, mutta
kompastuu hieman tylsään kertosäkeeseen ja väliosaan. Ferrarin kuoret -
Datsunin moottori; väkinäistä polkemista eikä eteenpäin päästä. Samassa padassa
porisee Last Night On Earth, mutta
nyt voihkiminen on vaihtunut realistisempaan äänensävyyn ja soundi on
ryhdikkäämpää, vaikka meteli pääseekin hieman hallitsemaan. Levyn kokonaisuus
kuitenkin oikenee. Gone, vaikkakin
täytekappaleen virkaa tuntuu takovan, sopii mainiosti tontilleen ja kapinallaan
nousee yksilöiden joukkoon. Kappale niputtaa vahvasti yleisilmettä kasaan, kuin
sitä vastoin Miami ja The Playboy Mansion jäävät
yksipuolisina tunnelmantappajina hiipuviksi liekeiksi. If You Wear That Velvet Dressin pinnan alla kuplii. Nämä öljyiset
kuplat voitelevat levyn haavoittunutta loppuilmettä. Fiilistely ja hiljainen
jammailu vie tunnelmallaan mukanaan. Please
on levyn tässä vaiheessa kiehtova uusi alku. Bono on nöyrä ja melodiat istuvat
täydellisesti. Rakenne kantaa ja levyn lerpahtanut tunnelma nousee. Wake Up Dead Man on pienen piirin U2
helmi ja yksinkertaisuudessaan kiehtova kappale. Karkea kitarointi rikkoo
kaunista kuorta. Kalman tuoksuinen kokonaisuus poikkeaa muusta tuotannosta ja
on aavistuksen outo valinta lopetukseksi.
 |
| U2: POP (Island Records, 1997 CD) |
Pop-levyn lippu oikeuttaa outoon matkaan alun neonvalo-rytmien jälkeen. Pääteasemalle saavutaan hyvillä energioilla, mutta matkan aikana on paha olo ehtinyt jäädä kytemään. Levy sisältää paljon tunnelmapitoista herkkua ja tarttuvia rytmejä, mutta pirstaleinen kokonaisuus ei ansaitse täysiä tähtiä.
**-tähteä
(Asteikko 1-3 tähteä)
 |
| U2: Last Night On Earth (Island Records, 1997 CDs), photo by Rankin, desing by ABA |
U2: Last Night On Earth (Island
Records, 1997 CDs)
Last Night On Earth – single löytyi Anttilan poistomyynnistä. Helmenä ja
täkynä se sisältää cover version M-yhtyeen
vuoden 1979 diskohitistä Pop Muzik,
joka soi U2:n versiona PopMart-
konsertin alussa, toimien loistavasti. Tällä uudelleen herätetyllä U2 versiolla
on mittaa 8;50, alkuperäisen ollessa 3;21 (pitkä versio 4;58). Ilman
konserttikokemustakin U2 versio on todella tarttuvalla rytmillä koukuttava ja
hypnoottinen ja U2 on onnistunut olemaan liikaa U2, ellei tällaiseksi lasketa
kappaleen lopun minuutti tolkulla sumussa tarpomista. Pop-levyltä poimittu Last Night On Earth on tällä levyllä
single versio eli n. puoli minuuttia lyhyempi. Taiteellinen vapaus on otettu
käyttöön The Beatlesin Happines Is A
Warm Gun coverissa ja se saa haikailemaan originaalin perään. Groovia
etsitään, mutta sitä ei löydetä. Kaiken kokeilu saa koko kappaleen lopulta
pahasti torsoksi.
**-tähteä
(asteikko 1-3 tähteä)
En
ole pohjimmiltani U2-mies. Muistot ja hetket ovat hyviä, mutta pohjattoman
rakkauden laava ei virtaa. U2 johdattaa muistot aina tuohon elokuun iltapäivään
1997, jolloin ystäväni kanssa vahingossa tahalleen oikaisimme jonon ohitse, kun
portit sattuivat aukeamaan juuri kohdallamme, kun saavuimme stadionille, U2 on
The Edgen särmikästä kitarointia, U2 on myös tusinan verran rockhistoria
hienoimpia kappaleita. Onhan siinäkin jo mutusteltavaa.
