Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja ( CD 2003 Johanna /ensimmäinen julkaisu 1981 EMI)

Seisoskelen tässä Vihreän huoneen levyhyllyn edessä ja hikoilen norona. Jotain hetkeen sopivaa. Se voisi olla Sepi Kumpalaisen Kesähitti, mutta se on mielummin Kauko Röyhkän Kesäaikaan. Tongin levyjä, jotka pahus vie eivät ole järjestyksessä. Tonkiminen palkitaan.

Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja ( CD 2003
Johanna /ensimmäinen julkaisu 1981 EMI). Kannen
suunnittelu ja retushointi Markus Heikkerö, kuva
Heikki Mattila

Näihin Kauko Röyhkän vanhempiin pitkäsoittoihin olen muodostanut näkymättömän etäisyyden, joka kuitenkin hajoaa aina levyä kuunnellessa. Vaikka pitkäsoitto Uusissa tansseissa mielikuvat lipuvat Eppu Normaalista (Ei ole helppoa olla jumala) aina lehmäkellolla terästettyyn vaarallisen tuoksuiseen kuplettiin (Onnellisten testamentti), niin pintakuoren alla, liki koskettavissa lepää aito ja ehta röyhkeä Röyhkä joka tarjoaa juuri sen nautinnon jonka  haluan.

Tämä vuonna 2003 uudelleen masteroitu Uusia tansseja lepää pitkälti käännöskappaleiden varassa, mutta Röyhkä on taivuttanut kappaleet niin omanlaisekseen että moinen laina unohtuu pian. Hilpein käännösversio on eittämättä pimentoon jäänyt Ray Dorsetin kaikille tuttu In the summertime (Kesäaikaan), joka antaa uuden, mutta realistisen näkökulman helteiseen kesään. Lou Reedin What goes on (Paras päällystää suu) istuu Röyhkän ja Nartun hanskaan tyköistuttavasti. Ehdoton helmi on kuitenkin Kevin Coynen laiskan pulskea Light up my little light (Kanerva), joka on saanut Röyhkän ja Nartun käsittelyssä raastimesta, joka hilloaa, sylkee ja raastaa oikein olan takaa. Ilman hieman tylyä loppua Kanerva olisi Röyhkän versiona eittämättä yksi tiukimmista biiseistä ikuna. 

Levyn bonus-osuus esittelee Kanervan live-version liki minuutin pidempänä ja siitä saa pienen aavistuksen mihin kappale kaikessa jännitteisyydessä yltää! Oikea paikan päällä koettu live kuittaa ja kuivaa ja laittaa kirpeän kirsikan Kanervakakun päälle. Kannattaa raahautua keikalle, mikäli Röyhkä pitäjään saapuu sähköisenä ja toivoa pukilta lahjaa.

Pikkuveljeksi tällä levyllä Kanervalle jää kaunis ja uljas Kaukana, joka parhaimmillaan nousee paljaan tunturin laelle kuin sileä turkkinen kettu ja ottakaa avosylin vastaan pohjoisen tuulen ja kylmän puuskan.

Röyhkä on artistina päässyt sellaiseen asemaan, etten koe levyllä olevan varsinaisia täytekappaleita, ellei niiksi lueta varta vasten CD-versioon eksyneet neljä bonus live-biisiä. Valinnat ovat kuitenkin oivia (Keskinkertaisuutta, Onnellisen testamentti, Uusia tansseja ja Kanerva) ja pienen lisän niille antaa niiden nauhoitusajankohta joka on jouluaaton aattona 1980 (YLE Härmärock).

Näitä vanhempia levyjä kun tulee sahattua harvemmin, niin niistä löytää hauskoja tärppejä joihin ei ole jäänyt muistijälkeä. Marimekkoverhojen takaa on yksi hauska ajankuva, joka istuu näin 40 vuoden!!! – kyllä, 40 vuoden jälkeen sopivasti kuin rippipuku.

Röyhkän tapauksessa on syytä mainita myös sen hetkinen taustabändi, joka Narttuna tällä levyllä on; Kaj Backman, Jarmo Heikkinen, Riku Mattila, Heikki Tikka ja Pentti Nevalainen.

Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja ( CD 2003 Johanna /ensimmäinen
julkaisu 1981 EMI). Kannensuunnittelu ja retushointi Markus Heikkerö,
kuva Henrik Shutt

Pirteä vierailu. Mutta helppo vierailla kun tietää isännän ja tuntee talon tavat. Levy ei ehkä anna tähän aikaan jota elämme paljoakaan, mutta se antaa kaikkea ennen sitä niin paljon tärkeää ja mielenkiintoista informaatiota, ettei sen vaikutusta ole soveliasta väheksyä. Ilman perusteita ei synny kunnon taloa ja tämä levy on yksi rakenteista.

Lou Reed / John Cale: Songs for Drella (Sire/Warner Bros, 1990 LP)

Lou Reed photo: James Hamilton

On lokakuun tummanpuhuva ilta, kun YLE:n teksti TV uutisoi Lou Reedin poismenosta. Uutinen tulee puskan takaa, vaikka Reedin terveysongelmista on ollut puhetta. Suru on välittömästi läsnä. Mielessä alkaa pyörimään klassikkokappaleet ja Lou Reedin tunnistettava, lempeän rouhea New York-ääni. Kaikki mikä on kaunista saa surun vaipan ylleen. It´s such a perfect day... kävelen muistoissani puistossa. Lähin hetki Lou Reedin kanssa oli Tampere talon konsertti 2005. Konsertti oli mestarillinen! Mies t-paidassa. Lou Reed naulasi meidät penkkeihin. Olin onnellinen ja tulen aina olemaan onnellinen Lou Reedin musiikista. Kaivoin pientä levyhyllyäni ja löysin sieltä Lou Reedin ja John Calen yhteistuotannon vuodelta 1990, Songs for Drella. Levy on jonkinnäköinen musiikillinen katsaus Andy Warhollin elämästä. Warhollin elämä on jaettu kappaleisiin, teemalevy joka kertoo ihmissuhteista. Syntymä, koulu, kuolema. Reed tulkitsee 10 ja Cale viisi kappaletta. Laitoin levyn pyörimään ja menin pitkäkseni.

Lou Reed & John Cale: Songs for Drella (Sire/Warner Bros, 1990)

Lou Reed / John Cale: Song for Drella (Sire/Warner Bros
1990) Art direction & Desing: Tom Recchion and Sylvia
Reed, Cover photo of andy Warholl: Billy Name, Cover Photo
of Lou Reed & John Cale: James Hamilton

Smalltown kertoo kasvamisesta pienessä kaupungissa. Kiehtovinta on kuulla Lou Reed sellaisena, jona hänet haluaa kuulla. Reedin ääni on kaunis, persoonallinen ja aavistuksen uhmainen. Hieman kärttyisä. Ja toisaalta kappaleessa Open House, jonka Reed tulkitsee pehmeällä ja hieman haavoittuvalla äänellä. Kappaleet ovat äärimmäisen kauniita, herkkiä. Sormin kosketeltavia, vilpittömiä. Arkielämän joululauluja. John Cale pitää omilla tulkinnoillaa levyn laadukasta janaa katkeamattomana, kuten kappale Style it Takes todistaa. Work esittelee reippaan Lou Reedin. Terävää sähkökitaraa ja puhemaista laulua. Vakuuttavaa. Sähkökitara tuo mieleen vain ja ainoastaan New Yorkin. Ei Toijalaa, Tukholmaa tai Tamperetta. Se on mielikuva josta olen aina nauttinut. Starlight on reipas ja leikkisä; ryhdikäs ja rosoinen. John Calen tulkitsema Faces and Names hiipii kuin Mobyn musiikki. 

Lou Reedin ja John Calen yhteistyö lienee selvimmin Images kappaleessa. Reed ei ole niin alkukantainen. Kappaleessa on enemmän pehmeyttä ja säveltä. Tasapeli. I Believe kulkee kuin Sinkkuelämää TV-sarja, mutta ilman näyttelijöitä. Raikas kuin tuoremehu. Sanoitukset ovat täynnä elämää, kuten kappaleet Slip Away ja Nobody But You. Tosiasioiden keskellä kappaleet ovat äärimmäisen herkkiä ja esitystapa tukee niitä. Levyn kulkuun ja kokonaisuuteen vaikuttaa selvästi rinnalla kulkeva tarina ja se tekee Song for Drellasta eheän. On alku ja loppu. Vaikka levyn piti olla kokonaisuus, johon ei kajota, poimittiin Nobody But You singlekappaleeksi. A Dream on unenomainen puhekappale, jonka äärelle ilman lopun kitamörähdyksiä olisi helppo nukahtaa. Tämä on ainoa kappale jonka sanat on jätetty sisäpussista pois. Levyn lopettaa Lou Reedin tulkitsema Hello It´s Me. "Andy it´s me, haven´t see you in a while", laulaa Reed. "Hello it´s me - goodnight Andy...goodbye, Andy".

Lou Reed / John Cale: Song for Drella (Sire/Warner Bros
1990) Art direction & Desing: Tom Recchion and Sylvia
Reed

Ilman tätä herkkää ajankohtaakin on levy koskettava. Se ei ole tavallinen, normaali kappale per kappale-levy, vaan hyvin henkilökohtainen musiikin muotoon muutettu muisto. Lou Reedin poismeno ei vaikuta levyn saamaan kolmeen tähteen, sillä levy edustaa juuri sitä Lou Reediä, jona hänet halutaan muistaa. Eikä John Cale pilaa sitä. 

***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)

On hieno päivä lähteä puistoon kävelemään. Aamun kosteus tuo esiin puiden tummat rungot. Lehdet kahisevat jaloissa. Nostan kaulusta kiipeävältä kylmältä ja kaivon kansi kolaa kaupungissa. Asvaltti on tummaa kuin mustavalkea valokuva. Talojen ruskeiksi rapatuissa seinissä näkyy valuva vesi. Sumu tiivistyy kulmakarvoihin. "Mennään kahville. Tiedän mukavan pienen kahvilan, jossa on tummat pyöreät päydät ja natisevat tuolit".