The Soup Dragons: This is our art (1988 Sire LP)

 

The Soup Dragons: This is our art
(1988  Sire LP), photo Steve
Double

TV on pariin otteeseen näyttänyt Edgar Wrightin ohjaaman brittiläisen scifisekoilun The World´s endin, jossa jälkikuuleman mukaan on melko kattava Manchester-tyylinen soundtrack. Jälkitarkastelu vahvistaa sen, sillä soundtrack koostuu mm. Primal Screamista, Suedesta, The Beatiful Southista, Pulpista, Stone Rosesista, Housemartinsista ja Soup Dragonista. 

Viimeksi kun näin elokuvaa huomioin seasta pari biisiä, mm. kohtausksessa, jossa pubeja kiertävät ystävykset muistelivat menneitä Soup Dragonsin tahdittamana. Soup Dragonsin kappale on vuoden -65 Rolling Stones cover I´m free. Jos elokuva olisi tehty alkuperäisen Rollari version pohjalta, olisi siitä tullut harmaahapsisen mielenkiintoisempi. Soup Dragonsin versio I´m freesta päivittyy  utopiasta dystopiaan. 

Kaivoin hetken elokuvatähteyden siivittämänä esiin vuoden 1988 Soup Dragons LP.n This is our artin. Elokuvan I´m free kappaletta ei tällä levyllä ole. Se löytyy vuoden -90 levyltä Lovegod. Kovin pitkälle en Soup Dragonsia ole arvostanut, siitä kertoo Anttilan 9.95:- markan hintalappu levyn takana. Ei ole levy ollut ostoslistan kärjessä - eikä totta tosiaan pubikierroksen nostattajana.

Nykyajan tietosanakirja wikipedia kertoo, että sana maili juontuu roomaisesta mittayksiköstä ja suomennettuna tarkoittaa "tuhatta askelparia" - pituudeltaan n. 1 480 metriä. Kotikaupungin "Kultainen maili" olisi houkutteleva, mutta todellisuudessa se näillä kemiallisilla kilometreillä tyssäisi johonkin ensimmäisen ratakierroksen vesiesteen tuntumaan. Ei jaksa. 12 baaria on utopiaa. Kaksi riittäisi. Pitäydyn siis kotisohvalla edullisen I-oluen äärellä, katsoen myötähäpeää tuntien elokuvista, kun muut kahlaavat 12 baarin itsemurhalta kalskahtavaa kierrosta.

The Soup Dragons: This is our art (1988  Sire LP),
inner sleeve artwork Ross a sinclair/nexus

Jos kuitenkin virittelisin kehoa Kultaiseen mailiin, niin levyn ensimmäiseltä puolelta saattaisin huuruisen illan lämmittelijäksi kelpuuttaa ainoastaan hieman tyhjänpäiväisen, mutta railakkaan, kierosti rullaavan rallin Great empty spacen, mutta muuten kappaleiden (Majestic head) taso lällättelee liikaa, kuin toinen brittibändi Supergrass heikoimmillaan. 

B-puoleen mennessä olisi koti-kemiallinen nousu tapahtunut, joten nippa nappa ylipitkäksi ampuva Passion protein saattaisi hädän hetkellä kelvata, mutta... Mutta biisin ideat loppuvat tyystin ja neulan pölyn keräämisen ohella se kerää lähinnä ärtymystä. Myös King of the castle rullaa noin periaatteessa, mutta se terävin tunne ei välity. Ei tästä levystä nostattajaksi ole. Lauantai illan rattoiluksi se ei yllä, eikä toisaalta se sunnuntaitakaan pelasta. Pattitilanne.

Pattitilanteet vaativat aina radikaaleja ratkaisuja, eikä tämä Soup Dragonsin eduksi mene. Aika on ajanut tästä levystä ohitse. Jätän hiljaisia hyvästejä levylle, sillä alitajunnassa tiedän etten palaa This is our artin pariin. Sitä vastoin hyllyssä odottaan vielä neljä vuotta myöhemmin julkaistu Hotwired. Asennoidun siihen sitten uudella tarmolla, mutta nyt kerään kadonneen ajan takaisin.

The Soup Dragons: This is our art (1988  Sire LP),
inner sleeve artwork Ross a sinclair/nexus

 

 

  

Ry Cooder: Paris, Texas (1985 Warner LP) & Madredeus: Ainda (1995 EMI CD)

Ry Cooder: Paris, Texas (1985 Warner LP), art 
direction/desing Gabrielle Raumberger

 Saksalainen elokuvaohjaaja Wim, oikealta nimeltä Erns Wilhelm, Wenders on luonut elokuvillaan sielunmaiseman joka on jättänyt lähtemättömän jäljen visuaaliseen ajatteluun. Olen joskus maininnut omaksi aution saaren elokuvaksi mustavalkoisen Berliinin taivaan alla (1987), joka kuvallisesti on pelkistetyn raa´an kaunista ja jossa Berliinin rujous on kaikessa tummuudessa "värikylläistä".

Vuoden 1984 elokuva Paris, Texas on toista maata, kirjaimellisesti. Amerikkaa. Ja vuoden 1994 elokuva Lisbon Stories vie katsojan Portugaliin. Kaikkia elokuvia yhdistää etsiminen - rakkaus, kaihon kulkuväylät. Totuuden löytäminen. Ja kaikissa elokuvissa on musiikki läsnä, vahvimmiten Lisbon Storiessa, jossa portugalilaisella kansanmusiikkiyhtyeellä Madredeuksella on oma osansa.

Sam Shepard; Motellien
aikakirja (Odessa),
kansikuva elokuvasta
Paris, Texas

Paris, Texas on vuosien varrella kulkenut rinnalla tavalla tai toisella. Aivan ensin taisin tutustua Sam Shepardin kirjaan Motellien aikakirja (Odessa), jonka pohjalta Paris, Texas on tehty. Kirja on kulkenut mukana viikonloppuretkillä, ollut yöpöydän laatikossa ja levännyt kämmenellä. Se on kirja johon palaan aina uudestaan. Elokuva sinällään on jäänyt enempi hämärän peittoon ja olisi jo uudelleen katsomisen arvoinen. Soundtrackin sain joululahjaksi. Koska elokuva oli jo jäänyt hieman hämärän peittoon, en odottanut levyltäkään suurempia. Sen muistanettei elokuvassa musiikki juurikaan juhli, vaan toimii lähinnä "hissimusiikkina", elokuvan avittajana, alitajuntaisena tarinankertojana.  

Toisaalta olin oikeassa. Ry Cooderin Paris Texas soundtrack ei jaksa pitää vireessä aivan loppuun loppuun asti, mutta sekin lyhyt matka, jonka se haltuun ottaa, vie kuulijaa kuin pässiä narussa. Vaikka en juuri perusta soundtrack-levyjen päälle, niin tämän matkalipun kohdalla olen tyytyväinen. Vaikka elokuvan katsomis kerrasta on jo pitkä tovi, niin pääsin niihin tunnelmiin joihin halusin. Tosin saatan sekoittaa tunnelmaa Harry Dean Stantonin viimeiseen elokuvaan Lucky, mutta se ei tässä tilanteessa haittaa. Hairahduin Brothersin kohdalla jopa niin pahasti kohdalla, että vertasin kappaletta aluksi Lucky-elokuvan todelliseen helmeen, Harry Dean Stantonin esittämään Marichiin, josta on you tubessa video https://www.youtube.com/watch?v=TOIQQqdv87Q . Samasta kappeesta ei toki ole kysymys. Osittain levy vie myös Jim Jarmushin elokuvaan Dead man, jonka soundtrackin on tehnyt Neil Young, mutta tuo on jo hieman kauempaa haettu visio. Paris, Texas soundtrack on juuri sitä Wenders, visuaalisuus, Paris, Texas - kokonaisuutta jossa on hyvä kellua. 

Levyn ainoa miinus on pääosin instrumentaalikappaleiden samankaltaisuus - tosin minkäs elokuvan pohjavireelle teet. Kaiho on kaihoa. 

Mielenkiintoisena kuriositeettiina mainittakoon, kun tapasin Wim Wendersin Sodankylän elokuvajuhlilla 1998 ja pyysin nimikirjoitusta Paris, Texas elokuvajulisteeseen, ei Wenders tyytynyt pelkkään nimikirjoitukseen vaan piirsi pääosaa esittävän selkään enkelin siiven. Kiitin ja kumarsin. 

Madredeus: Ainda (1995 EMI CD)

Lisbon story-elokuvan näin Tampereella, maamme parhaimmistoon kuuluvassa elokuvateatteri Niagarassa. Elokuvassa "roolin" tekevä Madredeus veti jalat alta välittömästi. Wenders oli aiemmin tutustunut yhtyeeseen ja ehdottanut yhteistyötä. Lopulta Wendersillä oli ensin levy eli soundtrack, jonka jälkeen hän alkoi vasta tekemään elokuvaa! Siinä mielessä Ainda on kuin mikä tahansa pitkäsoitto, eikä levyssä ole soundtracking mahdollisia hissimusiikillisia kompastuskiviä. 

Levyn avaus alkaa reilun parin minuutin yhä kauniimmaksi nousevalla instrumentaali osiolla, johon laulaja Teresa Salgueiro lomittautuu kyytiin kuin liikkuvaan junaan. Matka voi alkaa. Haikeus hakkaa kiinni. Kauneuden harso hajoilee herkkyyttään. Voiko jotain näin kaunista olla edes olemassa. 

Ainda on kuin kevät. Täynnä tuskaa ja paniikin tunnetta. Pakahduttavaa. Elokuvasta hyppii mieleen joitakin yksittäisiä asentoja, vallitsevia valoja ja filmin läpi kuultavia tuoksuja. 

Äkkiseltään, ohi korvan kuunneltuna kappaleet tuntuvat samankaltaisilta, mutta kun antaa niille hetken, erottuu niistä nyansseja kuin moninkirjavista linnuista. Soinnut ottavat eri tasoja ja sävelkuvioita. Tunneskaala haarukoi piikkien laidoilta, puhkoen rajoja rikki. Levy etenee kuin puro. Elämä. 

Miradouro de santa Catarina. Pahoittelut mikäli oikeinkirjoitus ei mene oikein. Reilun neljän minuutin instrumentaali. Sen kauneuteen ei jaksa kyllästyä -  kauneuteen ei jaksa kyllästyä. Kappale on neljän minuutin tarina. Kevyen ilmavirran henkäys. 

Levyllä on henkilökohtaisella tasolla suuri merkitys. Se on täynnä muistoja, tunnelmia. Se tulee olemaan jatkossakin valtavan taakan kantaja, silmien kostuttaja. Levy on täynnä ikävää, menneestä ja tulevasta. 

 

Madredeus

   

  

   

Juliet Jonesin Sydänystävät: Kadonneet laulut (2017 Poko CD)

Juliet Jonesin Sydänystävät: Kadonneet laulut 
(2017 Poko), kannen piirros jagraafinen
suunnittelu Kari Lahtinen

Kun vanhaan tuttuun törmää pitkän ajan jälkeen, voi olla vaivautunut tunnelma tai sitten se palkitsee. Mikäli törmääminen tapahtuu huomattavan pitkällä aikajänteellä, riskit kasvavat. Onko tuttu enää se sama vanha mukava veijari vai onko tuo lähtenyt harhailemaan varjojen väärille puolille.  

Juliet Jonesin Sydäntä ei 80-luvulla voinut sivuuttaa. Jätti jäljet. Sittemmin on bändit revenneet ja kuuntelijat kaljuuntuneet. Tiet ja polut erkaantuneet. Kaikella hyvällä on kuitenkin tapana jälleen kohdata. Kohtalo mikä lie.

Siinä missä lapinpöllö piipahti olohuoneen ikkunan takana, löysin samaisella sattumuksella Juliet Jonesin Sydänystävien CD-levyn Kadonneet laulut levyhyllystä. Eero Hyypän tekstejä 1995-2008. Ei näin "pitänyt" käydä, ei pitänyt löytää, ei ollut tarkoitus, mutta kohtalo, karma ottaa välillä ohjat. 

"Olen tullut siihen ikään, että luen kuolinilmoituksia..." . Hah, näinhän se menee. Elämälle saa nauraa. Varsinkin kun se todetaan realistisesti. Elämä on jäykkää, mutta ei se perkele niin jäykkää ole, etteikö siihen voi reagoida. Kursivoidusti lauletaan kappaleessa Laumaeläin. Levy on melko ehtaa päivitettyä Juliet Jonesia, sillä sivujuonteella, että Sydänystäviä ryydittävät mm. Pauli Hanhiniemi, Mira Luoti (PMMP) ja Radiopuhelimien Jyrki A. Mäki. Sekalaista seurakuntaa. Hieman niin kuin naapurin lapset mokkapaloja syömässä. Ei sen kummempaa.  

Vaikka Hanhiniemi saa hienon Pesosen kuullostamaan Kolmannelta Naiselta ja Jukka Takalo Terapeuttisen ehjän pojan kuulostamaan Aknestikiltä, nojaa levy pääosin Juliet Jonesin hönkäykseen. Ja mikä hienointa, se myös kuulostaa Juliet Jonesilta, mukaan lukien Hanhiniemen ja Takalon kappaleisiin antamat "leimat". Tarkoitan, että 2017 on ilmestynyt levy, joka ei takeltele 30 vuoden aikajänteellä. Levy on tuotettu, soitettu, laulettu ja vedetty henkeen, aivan kuten hyvän suomalaisen rock musiikin ystävä sen haluaa. Sanoitukset ovat järkeviä, niitä on mietitty ja vasta sitten laskettu ilmoille. Tyyli on kysymys, johon jokainen hakee itse vastauksen, mutta paremmin tällaista musiikkia ei tarjoilla. Kaikki sanoitukset ovat vakavasti sairastuneen Eero Hyypän käsialaa, eikä hehkutuksessa ole piiruakaan sääliä. 

"Säälin" kasaan itse, sillä levyllä on pari kappaletta, jotka osuvat henkilökohtaiseen lokeroon melko lujaa ja ehkäpä sen vuoksi levy nousee vielä pykälääkin korkeampaan statukseen. Kodissamme on kissa; Pesonen. Vaikka Pauli Hanhiniemen tulkitsema tarina Pesosesta ei kissastamme kerrokaan, voi sen hyvin kuvitella tämän elämästään ilakoivan miehen varjoksi. Sokea Pesosemme nauttii elämästä, huutaa pölynimurin melun takaa leikkimään palloleikkejä.  Pesosen muistan myös Peugeotin myyjänä. 60-luvun farmari Peugeotin, jota en siinä rahatilanteessa uskaltanut ostaa, vaan lähdin opiskelemaan Tampereen kupeeseen, viljavien peltojen takamaille ja oppimaan elämästä sen, jota kannan vieläkin mukanani. 

Viiltävin tulkinta on kuitenkin levyn lopetus Elän, sillä sipuli, jonka elämänhaluinen liekki sammui hieman ennen joulua. Biisin sanomana nouseva loppuun asti lujittaa mieltä. Ei hiki otsassa, eikä pakolla, mutta sitkeydellä ja elämän halulla. Vielä niitä honkia humisee, perkele! 

Levy ei rahasta, se ei ratsasta tai narise. Siinä on henkeä enemmän kuin pubivisan pyöreässä pöydässä tai polkupyörällä nurin ajetussa asvalttirupisessa kyynärpäässä. Pöytä notkuu ja osa porukasta syö ja osa juo. Mutta pöydän äärellä ovat ystävät. 

Levyllä on myös helmensä. Levyn avaava Torstai tai hauskan hömpsäinen Mari Raution laulama Sana jota ei voi lausua. Kappale tuo mieleen 70-lukua tai Noitalinna huraata; olemme alkulähteillä, lähteellä - puhtaan veden äärellä. Ai lav juu!

Viimeisin yllätys, jonka levy on tarjonnut, on takakannen levyluettelo, jonka sommitelmasta muodostuu selvästi mummo-figuuri! Mummo tai Muumi? Tahatonta vai velikultaa. Kultaa joka tapauksessa - jotkut päivät! 

Juliet Jonesin Sydänystävät: Kadonneet
laulut  (2017 Poko), kannen piirros
ja graafinen suunnittelu Kari Lahtinen

Peppermints: What a lovely day (1990 Kane records LP)

Peppermints: What a lovely day (1990
Kane records LP), kansi Tapani
Kaukoniemi

Olen merkannut Peppermintsin Provinssirockin keikan 2.6.1990 ***-tähden keikaksi, enkä ihmettele sitä, nyt kun  30 vuotta myöhemmin kuuntelen heidän ensimmäistä pitkäsoittoa What a lovely day. Maksimi tähtimäärä on tuo ***-tähteä. Sama on toistunut vuoden päästä Ruisrockissa - täydet pisteet. Samalla kun miettii 90-luvun alun muita levytyksiä; Kauko Röyhkä ahkeroi sinänsä hienot Joko-Tai ja Kaksi koiraa levyt, Ne Luumäiltä tuli Laki ja järjestys ja Peppermintsiin nähden aivan ääripäinä pukasivat Radiopuhelimet K.O:n ja Mana Mana Totuus palaa -levyn, niin on ollut jokseenkin helppo ahtaa myös Peppermintsin tyylinen innovatiivinen rock-bändi joukkoon sekalaiseen. Peppermintsin kanssa kovinta painia taisivat käydä kotimaisella saralla Poverty Stinks ja paria niskalenkkiä yrittävä Good Evening Manchester. Poverty Stinks julkaisi 1990 pientä mainetta niittäneen Gargle Blasterin (sisältää version Paranoidista), mutta melko nopeasti sen naivius pudotti Poverty Stinksin pois pelistä. Ahvenanmaalainen Good Evening Manchester oli ihan käytännössäkin Peppermintsin kanssa vertaisensa, mutta bändi vaikutti koko ajan etäiseltä. Poverty Stinksin Gargle Blasterin ja muun tuotannon olen myöhemmin myynyt pois ja liikkeenä se on liki äärimmäinen, sillä päädyn harvoin myymään levyjä. Tuli mitta täyteen.   

Peppermintsin What a lovely day löytyi hyllystä Juliet Jonesin Sydänystävien Kadonneiden laulujen sisäläpäreen johdattelemana, jossa Peppermintsin pääjehu Timo Rautsi Rautio kirjoittaa lämmöllä  "veljestään" Eero Hyypästä. Ja Juliet Jonesiin päädyin Juliet Jonesin 2020 vuoden keikka-arvostelun siivittämänä. Aasi on sillalla käynyt.

Peppermintsiin tutustuin kronologisesti, levy kerrallaan, julkaisujen mukaan. Ennen tätä What a lovely day pitkäsoittoa (1990), ilmestyi Peppermintsiltä viiden kappaleen EP (1989). Sen siivittämänä oli helppo hankkia tämä ensimmäinen pitkäsoitto.

Peppermintsin vahvuus kaikkine vertailuneen Smithsiin tai Banglesiin (!? ouka.fi) on loppupeleissä kuitenkin se, että bändi kuulosta itseltään. Rautsin käytössä olevan materiaalin runsaus kuuluu läpi levyn, sillä pitkälle b-puolta on saatu tiputettua laadukkaita biisejä, eikä kyykähdystä koeta. Ainoa hiuksen hieno miinus särähtää paikoin tönköstä englannista.  

Levyssä kiehtoo sen totisuus ja vahvat melodiat. A-puolelta löytyvä Ruins of this land toimii siitä mainiona esimerkkinä. Jopa kepeämmät biisit on ajateltu ja toteutettu runsaammalla kaavalla ja se tuo levyyn jäntevyyttä. Suurin mielihyvä tulee kuitenkin levyn kauneudesta, josta bändi ei pääse eroon. Melodiat, taustalaulajat, levyn kansi.

Kansi on... no jos ei ihan kaunis, niin tyylikäs. Lapsien käyttö kuvissa lilluu välillä onnistumisen rajamailla, mutta What a lovely dayn kannessa patsasteleva veijari on kaikessa kaarevuudessaan nappivalinta. Värimaailma on onnistuneen kelmeä ja tekstien fontit täyttä runoutta. Kansi kielii tyyliä. Tyyli jatkuu takana loogisella ja selvällä sommittelulla. Kansi on Tapani Kaukoniemen käsialaa. 

Hieno levy, joka kestää rapsahtamatta aikaa. Jopa niin hienosti, että soisi kuulevan sitä, koko bändiä vielä livenä, ilman että kokisi noloja nostalgiaviboja. Nostalgian tekevät kuulijat, ei musiikki, joka on tehty kestämään. Melodiat ja kuvat ovat elämää, nostalgia on satua. Peppermints totta.   

      

Agents & Jorma Kääriäinen: Agents is...HERE! (EMI 2001 CD)

Agents & Jorma Kääriäinen: Agents is...
HERE! (EMI 2001 CD)

Kun etsin Agentsien Is More - levyä (1997), huomasin vähin äänin poistaneen sen levyhyllystä, olin laskenut sen Tuonelan virtaan. Karu ja äärimmäinen teko. Etsin levyä, sillä olisin haistellut sen hetkistä Agentsia. Nyt kun olen sahannut Agentsien nelisen vuotta myöhemmin ilmestynyttä Is...Here - levyä, en kadu tekoani. Vaikka elän ja arvioin levyjen välistä eroa muistikorvalla ja mutu-tuntumalla, on Is more-levy Is Here levyyn untuvikko, märkäkorva. Agents kuulostaa korviin terävämmältä ja viljelee hienouksia jotka saavat karvat pystyyn. Karvat pysyivät Is More levyn kohdalla laossa. Pahimmillaan ylipirteästi tulkitsevasta Jorma Kääriäisestä on karissut turha ilo pois ja tilalle on tullut uskottavampi totisuus ja läsnäolo. Kääriäisen ääni on lähempänä Agentsien soundia. Pultti menee mutteriin turhia ähkimättä.

Levyn aloitus on mielenkiintoinen. Jokeri ei sinällään ole mikään timantinkova A1, mutta letkeän leppoisa aloitus se on. Kuin laskisi auton rullamaan alamäkeä ja ottaisi siitä samalla startin. Homma lähtee heti rullaamaan. Pitkin levyä on jumalattoman kauniita kappaleita ja henkilökohtaisesti havahduttavin hetki osuu Kukat kauniin melodioihin, jotka lipeävät niin lähelle australialaisen The Church-yhtyeen maagisiin sointuihin. 

Levyn tummahko ja haikeampi yleisilme hemmottelee. Melodiat hiipivät kuin mittari veden päällä - jännite säilyy ja se säilyy loppuun asti - vaikka It doesn´t matter anymore yrittää pirskottaa pikkunäppäryydellä jalkoihin ylimääräistä vipinää. Kepeä versio The Shadowsin Apachesta korjaa nopeasti ylimääräisen hermovaurion ja toinen instru Snowy Wood laskee kuulijan levolle. Tässä on hyvä levätä, sanoo orava sammalmättäällä.

Melodia, melodia, melodia. Siinä on Agentsien loihtimana jotain yliluonnollista, jotain niin isänmaallista ja jaloa. Siinä tuoksuvat samassa metsä, maantie ja murros. Rakkaus on tiivisteenä, kaipuu eksyneenä valon perässä. Ääni on todiste siitä että sydän lyö. 

Agentsiin ja nyt nimenomaan bändiin liittyy se harmittava fakta, että bändi on kohdaltani jäänyt näkemättä. Tilaisuuksia olisi ollut. Rauli Badding Somerjoki jäi aikoinaan myös näkemättä ja myös Topi Sorsakoski. Tällä tosiasialla on elettävä. Baddingin levytyksissä huomioini on ollut enempi itse artistissa, kun taas Sorsakosken tapauksessa on Agents noussut artistin kanssa samalle pramille ja osittain mennyt ohitse. Nyttemmin Agents tullee ennen artistia ja sen vuoksi hieman kalvaa tuo bändin näkemättömyys. 

Laihalla pohjallahan tämä tietämys ja kokemus. Agents on kaskettava pelto, jossa kaikki kannot olisi syytä kaivaa ja kääntää. Samoin kaikki kivet kammeta ja kierittää. Sen jälkeen voisi nauttia tämän Agents-pellon sadosta ja herkuista ja elää yltäkylläistä musiikin kuuntelijan ja haaveilijan elämää. Röyh. 

    

Yves Montand: Sentimental (1965 CBS LP)

Aika makaronilaatikkomusiikin! Tietää mitä tilaa ja sitä saa ahmia niin paljon kuin huvittaa. Sitä Yves Montandin Sentimental chanson-levy edustaa. Siitä viis mitä tämä Italiassa syntynyt ja Ranskassa kuollut näyttelijä - laulaja lurittelee, sillä tämä on asuinhuoneiston hissimusiikkia parhaimmillaan. 

Ranskassa en ole päässyt käymään, joten tämä levy edustaa jonkinlaista matkailua. Elokuvista olen oppinut, että Ranskassa on juuri näin kevyttä. Elämä on ihanaa, ihanampaa kuin Ruotsin rannikoilla. Niin keveästi sävel kulkee ja iloisuus ja hymy kuuluvat lauluissa. 

Tällaisia huolettomia levyjä välillä tarvitsee ja varsinkin vanhemmasta, rahisevasta musiikista niitä löytää. Yleensä kategoriat liikkuvat viihdemusiikin molemmin puolin. 

Yves Montand hallitsee 58 elokuvan näyttelijänä sielukkaan tulkinnan ja se kuuluu läpi levyn. Ääni on miellyttävä. Ei luulisi särähtävän kenenkään korvaan. Levyn kiinnostavin tulkinta on australialaisen Banjo Pettersonin 1895 kirjoittama Matilda, tuttavallisemmin Walzing Matilda. Tällä levyllä se kaveeraa lähinnä nuotiolauluna.

Levyn hilpein hetki osuu A-puolen Planter Cafen, jossa piipahtaa vähintäänkin mielikuvissa "vie vie" vie tokaisullaan Mr Bean. Stereotypiaa. Car je t`maine ja J´aime t ´embrasse ovat levyn ranskalaisimmat kappaleet, turistirysät, joissa haitari soi matalan auringon kujalla ja patonki tuoksuu viiksien välistä. Niin ranskalaista. Onneksi matkailumainokset jäävät tähän. 

Yves Montandin Sentimental on ollut eittämättä sen hetken ostos, mutta tässäkin tapauksessa intuitio ja uteliaisuus ovat voittaneet. Vinyylin karheus voittaa selkeästi hyllyssä notkuvat kaksi kokoelma CD:tä ja sen voimin olen askeleen lähempänä Ranskaa! Ei CD paketti, toinen 48 kappaleen voimin ja toinen 20:llä kappaleella huonoja ole; niissä vain on CD:n puhtaus ja kliinisyys, siroteltu pinta. Isomman kattauksen CD, Ses plus grands succès esittelee Montandia laajemmalla repertuaarilla, hilpeyttä on suurempaan janoon. Virheettömämpi versio Mathildasta on tällä levyllä vuodelta 1974. Muuten kappaleet sijoittuvat aikajänteelle 1951-1974. 

Koko kentällinen Yves Montandia. Tämä riittää. Mutta jos vastaan tulee Montandia vinyylinä, tukeudun siihen ja syrjäytän CD:n, sillä se on oikea tapa nauttia patonkimusiikista! Oui!  

PS. Pahoittelut mahdollisia väärinkirjoituksia kappaleiden nimissä

Lemonator: The Waltz (2001 CD)

Lemonator: The Waltz (2001 CD), artwork Klaus Suhonen,
Cover photo Lasse Kurki, band foto Nina Nordin

Olin todennäköisesti jo etukäteen hieman kyllästynyt Lemonatorin  (mielestäni) yksipuoliseen soundiin, kun aikoinaan ostin The Walz-levyn ja siksi nyt ihmettelenkin miksi kyseessä oleva pitkäsoitto hyllyssä on? Kuitenkin kaikilla levyillä jonkinlainen osto-/ hankintaidea on ollut ja siksi ne saavat tasapuolisen soimisen mahdollisuuden. Ja ei tämä aivan metsään voi mennä.

 

Luokittelen Lemonatorin sähköisen soundin siihen samaan muottiin, joka sai aikoinaan myymään kaikki Poverty Stinksin levyt pois. Lemonator on toki pykälää terävämpi ja pidemmälle viety, mutta pohja tuntuu samalta. Lisäksi Lemonatorista tulee liikaa mieleen Sunrise Avenue; bändi johon kiinnostusta ei riitä sitten senkään vertaa. Mielummin olisin The Walz-levyn perusteella nähnyt ja kuullut Lemonatorin Avenuen tilalla Euroopan areenoilla.

Ei levy huone ole, päinvastoin. Se vain menee tuulen mukana ohitse omasta musiikkivirrasta. Em. California on kelpo hitti vastaavien sarjassa ja I don´t Want to Live Forever kelpaisi eittämättä mille tahansa stadionluokan bändille. You`re Left, I`m Right toimii. 

Lemonator: The Waltz (2001 CD), artwork Klaus Suhonen,
Cover photo Lasse Kurki, band foto Nina Nordin

Oma ongelmani kiteytynee lähinnä esim. sinänsä kelvollisen Once I Killed a Boy With a Girl tai periaatteessa jonkun muun tasapaksumman biisin rangassa. Ne tuntuvat häilyvän jossain oman ja vieraan rajalla. Liian usein tulee mieleen muu kuin Lemonator - Pulp, REM, Weeping Willows, Kent, Sunrise Avenue jne.. Valtavan hienoja vertauksia, mutta... Keltaisen paidan syndrooma on leimannut Lemonatorin iloiseksi ja pirteän pirskahtavaksi bändiksi ja nyt pitäisi vetäistä kaiho vaihde päälle. Ei se ihan napsauttamalla lähde. 

Tyylikkäimmissä biiseissä, kuten You Stole My Heart ei jaksa innostua. Tuntuu jotenkin, että biisi on tehty tuollaiseksi, koska niin sen kuuluu mennä. Niin ovat sen muutkin tehneet. Tähän olisin halunnut tuikkauksen.  

Potentiaali on valtava - ollut. Lemonator olisi kaikella terävyydellä voinut olla Suomen musiikkikartaston yksi kirkkain keihäänkärki, kansallisen museon kaapin paikka. Lauluäänet toimivat, kuinka kappalelista on rakennettu, kaikki hapitus on kohdallaan mitä pakettiin kuuluu. Bändi näyttää ja kuulostaa bändiltä. Piru teitä. Naapurin tytöstä vain täytyy päästää irti. 

Kuuntelin biisin ennen juoksua. Menin sekaisin. Juoksin cooperin yhteentoista minuuttiin, mutta tulos oli henkilökohtainen ennätykseni. Piru, että hiki kirveli silmiä. En nähnyt Casioniani. Juoksin kovaa, kun kovempaa en päässyt. Juoksin huminan mukaan. Takakaarteessa koivunlehtien ja etukaarteen lopussa haavan lehtien huminan mukaan. Nyt minulla humisee. Tytöt katsovat.