Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Minkä mainion fantasiaromaanin olenkaan löytänyt! Erika Vikin Kaksosauringot-trilogian aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia on upea teos genrerajoja rikkovalla tyylillään ja kliseitä kaihtavalla kerronnallaan.

Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa vähän kuin Sofi Oksasen Puhdistus: Nuori tyttö harhailee pihaan, pökertyy - ja huomaakin löytäneensä tuttavuuden, jonka myötä elämä mullistuu täysin. Aleiaksi itseään kutsuva tyttö ei muista menneisyydestään lähes mitään, ja seleesien rotua edustava kartografi Corildon antaa hänen jäädä luokseen, koska ihmiseksi Aleia on hyvin poikkeuksellinen. Hänen hämärän peitossa olevaan menneisyyteensä tuntuvat kietoutuneen ratkaisun avaimet, ja niinpä kaksikko lähtee kohti Seleesiaa, jossa joku voisi ehkä palauttaa Aleian muistin.

Matka osoittatuuu jälleen kerran kiintoisammaksi kuin päämäärä: uudet tuttavuudet, epäilyttävät takaa-ajajat ja ihmissuhteiden jännitteiden eskaloituminen saavat lukijan haukkomaan henkeä jännityksestä. Toisaalta myös romanttinen osuus (joka ei ole, luojan kiitos) se kaikkein ennalta-arvattavin, sai ainakin allekirjoittaneen sydämen hakkaamaan. Mielenkiintoista on, ettei takakannessa mainita romantiikasta sanaakaan. Luulin todellakin aloittavani erittäin platonista romaania, mutta ilokseni olin ollut väärässä.

Hahmot - mitä tähän pitäisi edes sanoa? Aleia on mahtava, ja toisin kuin valitettavan monissa fantasiakirjoissa, itsenäinen toimija ja aivan mahtava hahmo muutenkin. Corildon, joka taitaa loppujen lopuksi olla tarinan päähenkilö, on mielenkiintoinen yhdistelmä viisautta, herkkyyttä ja katkeruutta. Hän tuntuu paljon realistisemmalta kuin monet hänenkaltaisensa hahmot, jotka ovat viisaita, mutta tunne-elämältään erittäin vajavaisia. Ja Mateo - okei, en lankea päättömään hehkutukseen, mutta aika harvoin saan oikeasti kirkua onnesta jonkun hahmon vuoksi.

Piirtämääni fanartia kirjan hahmoista.

Vaikka tarina on juonellisesti ansiokas ja sen miljöö on huolellisesti suunniteltu, ansioituu se myös suurten teemojen käsittelyssä. Ennakkoluulot, vierauden pelko ja muukalaisviha eivät ole olemassa vain fantasiamaailmassa. Erityisesti kohtaus, jossa Aleian ei uskota olevan Corildonin seurassa omasta tahdostaan, vetää niin räikeät yhtäsuuruusmerkit kirjan maailman ja meidän tämänpäiväisen todellisuutemme välille, että teemoja ja ehkä jopa kantaaottavuutta on vaikea olla huomaamatta.

Aika ajoin jonkinlaista haparointia on nähtävissä kirjoitustyylissä, erityisesti repliikeissä, mutta onneksi nämä kompastelut painottuvat alkuun. Kaikkiaan pidin tyylistä paljon, ja Vik onnistuu kirjoittamaan luontevasti monet sellaiset kohtaukset, jotka monen muun käsissä olisivat kiusallista selluloosaa.

Suosittelen ehdottomasti! Jatko-osa Seleesian näkijä ilmestyy 27. heinäkuuta.

Russell Brand - Vallankumous

Julkkis, joka vastustaa kapitalismia, haluaa tuhota suuryritykset ja uskoo anarkosyndikalismiin, kuulostaa mahdottomalta. Hän on kuitenkin kirjoittanut mahtipontisesti nimetyn Vallankumouksen, joka on 400-sivuinen manifesti hänen arvojensa ja visioidensa puolesta. Ai, kuka? No Russell Brand.

Brand oli aiemmin minulle tuttu lähinnä The Trewsistä ja Tyttökoulu St. Trinianin sivuroolista, enkä tiennyt hänen olevan suurikaan yhteiskunnallinen ajattelija. Hän viittaa kirjassaan kuitenkin jatkuvasti sellaisiin tyyppeihin kuin Chomskyyn, Kleiniin - ja Pikettyyn, siis PIKETTYYN, siihen ranskalaiseen taloustieteilijään, joka kirjoitti Pääoman 2000-luvulla. Kyseessä on selvästi ihminen, joka on filosofiansa tankannut, mutta onneksi hänellä on omiakin ajatuksia. Julkkikset, jotka uskovat tulevansa suuriksikin guruiksi pistämällä jonkun onnettoman kustannustoimittajan kirjoittamaan kirjan heidän nimissään, eivät nouse omassa arvostusasteikossani kovinkaan korkealle.

Vallankumous on täynnä anekdootteja ja hupaisia sekä vakavia kertomuksia kirjailijan omasta elämästä. Myös painavaa faktaa on tarjolla, mutta lähteitä ei ole merkitty mihinkään - ottaen huomioon, että kyseessä ei ole tieteellinen teos, se ei ole rikkeistä vakavin. Teksti on välillä todella raskasta luettavaa, ja suomentaja on ollut alkukielelle todella uskollinen, minkä huomaa lauserakenteista.

Kaikkiaan Vallankumous on inspiroivaa luettavaa. Kun sen laskee käsistään, haluaa mennä polttamaan pari kirkkoa, perustaa kommuunin ystäviensä kanssa ja vetäytyä meditoimaan joka aamu. (Huomio: pelkkä inspiraatio ei todellakaan riitä, sillä en tehnyt mitään näistä.) Monelle Brandin ajatukset saattavat olla turhan radikaaleja, mutta nimenomaan omaa arvomaailmaa kyseenalaistavia teoksia on hyvä lukea.

Minulla tosin on tapana lukea lähinnä kirjoja, jotka tukevat omaa maailmankuvaani. Tämä on paha tapa, tiedän. Ajatusten on hyvä tuulettua ja parhaiten se tapahtuu antautumalla keskusteluun sellaisten ihmisten tai kirjojen kanssa, joiden silmillä on hieman erisävyiset lasit kuin itsellä. Jos arvot todella ovat itselle sopivia, ne kyllä kestävät pienen riepottelun.

Suosittelen ehdottomasti! Jatkolukemisena voisi nauttia esimerkiksi jonkun valtavirran taloustieteilijän tutkimuksen tai Paavo Väyrysen muistelmat.

Anne Leinonen - Kirjanoita

Olen palannut! Kesä alkoi vihdoin, samoin loma, ja nyt minulla on vihdoin (toivottavasti) aikaa kirjoittaa enemmän myös blogiin.

Luin kesäloman alun kunniaksi Anne Leinosen Kirjanoidan. Leinoselta on tullut luettua aiemmin novellikokoelma Pienen rasian jumala sekä romaani Vaskinainen. Hän on valtavan tuottelias kirjalija, ja seikkailu tyylilajien välillä on kiinnostavaa seurattavaa. Kirjanoita on suomalaista, nuorten urbaania fantasiaa, johon on sekoittunut scifiä. Suomikummaa siis! Valitettavasti en ollut aivan vakuuttunut, mutta lukukokemus ei onneksi ollut aivan hirveimmästäkään päästä.

Kirjanoidan päähenkilö on Aura, Helbyssä (kaupunki, joka on kuin Helsinki mutta ei ihan kuitenkaan) asuva koulupudokas. Hän ei tiedä, mitä elämällään tekisi, kunnes saa vastustamattoman työtarjouksen Menetettyjen unelmien talosta. Paikka vaikuttaa pintapuolisesti sosiaalista apua tarjoavalta kahvilalta, mutta kellarissa sijaitseva kirjasto on kuin oma maailmansa kaupungissa, jossa virallisen totuuden mukaan ei ole paperikirjoja lainkaan.

Auralla on myös hämmästyttävä kyky: kaupungilla kävellessään hän näkee välähdyksiä toisenlaisesta paikasta, meidän aikamme Helsingistä. Metrossa aaveet puhuvat hänelle, ja saapa hän oppia kirjoistakin yhtä sun toista. Menetettyjen unelmien talossa työskentelevä salaperäinen Pyry sekoittaa pakkaa vielä entisestään.

Kirjan idea on originelli, mutta toteutus valitettavasti ontuu. Ihanko todella suomalaisen nuortenkirjan täytyy aina sisältää ne samat kliseet kuluneine nimivalintoineen ja valjuine päähenkilöineen, puhumattakaan siitä, kuinka löysin rantein henkilöiden väliset suhteet on rakennettu? Myös aivan ihmeelliset deus ex machinat saivat minut vaikeroimaan tuskasta. Kirjanoita olisi voinut olla niin paljon parempi, jos tarinaa olisi keskitytty hieman syventämään rivakan action-ryöpytyksen sijaan.

Kuitenkin pidin ideasta. Erityisesti se, kuinka kirjoja voi käyttää loitsimisen välineenä, kiinnosti minua (melkein kokeilin). Myös rinnakkaismaailmat kiehtovat minua valtavasti, joten Helsingin ja Helbyn eroavaisuudet saivat aivoni jylläämään - millainen olisi oman kotikaupunkini rinnakkaistodellisuus. Tai: Millainen se on?