lauantai 16. elokuuta 2014

Kerstin Gier - Smaragdinvihreä

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!


Voi, kuinka ihanaa olikaan jälleen palata Rakkaus ei katso aikaa -sarjan pariin ja lukea pitkään odotettu viimeinen osa! Smaragdinvihreä päättää tarinan, johon rakastuin heti ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Jokin tuossa lievästi sekopäisessä aikamatkaajasuvussa vain viehättää minua ihan hirmuisesti.

Saatan muuten spoilata edellisiä osia juonesta kertoessani, joten jos et ole lukenut aiempia osia, en suosittele lukemaan seuraavaa kappaletta lainkaan.

Gwendolynin ja Gideonin rakkaudessa on ongelmia - Gwenny on joutunut jätetyksi, ja on oikeutetusti raivoissaan. Paras ystävä Leslie koettaa auttaa Gwendolynia parhaansa mukaan, mutta lopulta tilanne äityy niin monimutkaiseksi, että Leslie on vain hämmentämässä entisestään sekaista soppaa. Gideon kun ei taidakaan olla aivan niin hirveä auervaara kuin tytöt ovat olettaneet.

Kirjassa käsitellään kepeällä ja humoristisella otteella nuoren tytön elämän vaikeuksia ja iloja. Gwedolyn on päähenkilönä eräänlainen antisankari, jonka elämä on näennäisen helppoa, mutta hän onnistuu silti järjestämään itsensä aina vaikeuksiin.

Kirjan kantava idea, kokonainen aikamatkustajasuku, on kiehtova ja erilainen. Ja kuten joka suvulla, Montroseilla ja De Villierseilläkin on omat mustat lampaansa ja paimenensa. Charlotte äiteineen edustaa maailman raivostuttavinta ihmistyyppiä, kun taas Gwendolyn on empatiaa herättävä altavastaaja. Mutta, kuten kirjaa lukiessa saa huomata, erinomaisen sitkeä vastustaja.

Suosittelisin Smaragdinvihreää jokaiselle romantiikan ja fantasian ystävälle. Jos pidät vielä aikamatkustuksestakin, lukunautinto on taattu. Tosin jos liika romantiikka saa niskakarvat nousemaan pystyyn, tämä ei ole ihan oikea kirja. En sanoisi siirappiseksi, mutta... Aika makea kirja.

Suomentajaa voisin vielä vähän ylistää. Verbejä oli käytetty ihanan monipuolisesti, ja kirjoitusvirheitäkään ei mainittavasti näkynyt. Kiitosta myös kansitaiteilijalle, koko kirjasarjan kannet ovat aivan tyrmäävän kauniita!

maanantai 11. elokuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Tämä arvostelu kertoo kirjan juonesta melko paljon, muttei kaikkein olennaisimpia osia. Harkitse kahdesti, luetko.

Ihan hetki sitten luin Jääskeläisen uusimman kirjan, Sielut kulkevat sateessa. Se oli tyrmäävä. Tämä Lumikko ja yhdeksän muuta taas... No, ei ihan yhtä tyrmäävä. Mutta hyvä. Ehdottoman hyvä. Minun lienee syytä kertoa kirjan saamisesta - itse kirjailija nimittäin lähetti sen minulle! Vastauksena fanikirjeeseeni. (Signeerattuna tietty, hahaa!) Olen niin onnellinen. Ensimmäinen minulle signeerattu kirja koskaan. Mikä ilonaihe. Säilytän kirjaa ja vastauskirjettä kuin pyhäinjäännöstä. (Kiitos muuten sinulle, Pasi, jos satut tätä lukemaan.)


Kirja kertoo Ella Milanasta, nuoresta opettajasta, joka saa kutsun "hiukan" hämäräperäiseen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan, jota johtaa kukapa muukaan kuin legendaarinen Laura Lumikko, Japanissa asti tunnettu lastenkirjailija. Ella on seuran kymmenes jäsen, mutta onko hän ensimmäinen kymmenes jäsen?

Kiehtova mysteeri alkaa selvitä, kun Ella pääsee mukaan Peliin, jonka idea on yksinkertainen - haastaja kysyy kysymyksen, minkä tahansa, ja sitten haastettu vuotaa kaiken ulos. Vastaukset ovat polveilevia ja sekavia: eivät tarinoita, vaan muistoja puhtaimmillaan. "Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme."

Tietysti myös haastaja joutuu vastaamaan kysymyksiin. Kuitenkin aina on parempi haastaa kuin tulla haastetuksi.

Vuotamisellakin on toki rajansa - ja hintansa. Seuran jäsenet hädin tuskin puhuvat enää toisilleen, sillä Peli on saanut heidät tuntemaan toisensa niin hyvin, ettei keskustelulle ole enää tarvetta. Se ei pelaa, joka pelkää, ja Ella Milanakin - kunnioitettavan kylmäpäisestä luonteestaan huolimatta - saa miettiä kahdesti, onko hinta todella maksamisen arvoinen.

Sielut kulkevat sateessa on kuin Lumikon paranneltu versio. Inhottaa jotenkin asettaa saman kirjailijan kirjoja arvojärjestykseen, mutta kuitenkin kehitys on tapahtunut parhaaseen mahdolliseen suuntaan.

Harjukaupungin salakäytävät on myös lukulistalla. Sen verran hyviä nämä molemmat Jääskeläisen kirjat ovat olleet.

Suosittelen!

torstai 7. elokuuta 2014

L. M. Montgomery - Annan nuoruusvuodet

Jostain syystä tartuin näihin nuortenkirjojen vankkumattomiin klassikoihin vasta nyt. Olin ajatellut, että tyttökirjat olisivat sellaista antifeminististä söpöstelyä, mutta jouduin - taas kerran - hyväksymään erehdykseni. Annan nuoruusvuodet oli minun ja äitini lukuhaasteeseen kuuluva kirja, joten se oli pakko lukea. Olen kyllä iloinen, että luin! Kirjan päähenkilö Anna Shirley on suloinen tyttö, jolta ei puutu mielikuvitusta tai kapinahenkeä. Hänen kasvattiäitinsä Marilla on myös ihana ihminen, vaikka välillä onkin olevinaan vähän ärtyisä. Ja Matthew... Kunpa jokaisella nuorella olisi tuollainen kuunteleva ja välittävä ihminen vierellään!

Kirjan ajankuva on aito, sillä kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1908 - jostain syystä se on suomennettu kuitenkin vasta 1920. Omien tietojeni (kirjassa lukeneiden vuosilukujen) mukaan siis. Joten kaikilla hassuilta kuulostavilla "puhvihihat ovat nyt muotia" -puheilla on vinha perä. Kyllä minua naurattaisi, jos sellaiset tulisivat muotiin tänä päivänä. Voisihan niitä toki käyttää, mutta... Hieman hupaisiltahan ne näyttäisivät.

Rakastin koko kirjan maailmaa. Kaikki oli niin suloista ja viatonta. Pidän kyllä myös rajummista tarinoista, kun sillä tuulella olen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain tällaista kevyttä ja piristävää. Vihervaara, Tumma päilyvä aallokko, koivukuja... Toivottavasti voin vielä palata joskus noihin maisemiin. Montgomerylla on upea taito kuvailla ympäristöä runsaasti sortumatta silti melodramaattiseen maailailuun.

Kirja alkaa, kun Anna tulee Marillan luo orpokodista. Marillan ja Matthew'n tarkoituksena oli ottaa poika, joka oisi auttaa peltotöissä, mutta Annan hurmaavan luonteen ansiosta he antavat tytön jäädä. Joissain kohtaa tuntui aivan epäreilulta, että jollakulla saattaa olla noin liukas kieli! Anna onnistui puhumaan itsensä jokaisesta pinteestä pois. Kunpa minäkin... Huoh.

Kirja kattaa sellaiset kuusi vuotta Annan elämästä, mikä on aika paljon nuortenkirjaan - tai ylipäänsä ihan tavalliseen romaaniin. Välillä tuntui raivostuttavalta, kun mihinkään tapahtumaan ei ehditty paneutua kunnolla, vaan aika meni koko ajan eteenpäin. Yksitoistavuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi on kuitenkin aika pitkä matka. Mitä ihmettä tulevissa kirjoissa voi enää tapahtua? Eikö nuortenkirjojen tarkoitus ole kertoa nuoren elämästä?

Mutta, nopeasta ajankulusta huolimatta, suosittelen lämpimästi. Kirjaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa ihanaksi, vaikka tuollaisia ylimakeita sanoja yleensä pyrin välttelemään. Lukekaa tämä, ette taatusti tule pettymään.

L. M. Montgomeryn tuotantoa:


Anna-sarja:

Annan nuoruusvuodet
Anna ystävämme
Annan unelmavuodet
Anna opettajana
Anna omassa kodissaan
Annan perhe
Sateenkaarinotko 
Kotikunnaan Rilla

Runotyttö-sarja:

Pieni runotyttö
Runotyttö maineen polulla
Runotyttö etsii tähteään

Sara-sarja:

Sara Stanleyn tarinat/Sara, tarinatyttö (2 eri suomennosta)
Sara ja kultainen tie

Pat-sarja:

Vanhan kartanon Pat
Pat vanhan kartanon valtiatar

Jane Victoria -sarja:

Jane Victoria
Jane Victoria tulee kotiin

Novellikokoelmia:

Tie eiliseen
Tiedän salaisuuden

Muita:

Sininen linna
Marigoldin lumottu maailma
Hedelmätarhan Kilmeny

Tiedot ovat Wikipediasta, mutta osan kirjoista olen niputtanut sarjoiksi ihan omin luvin. Ja kun tuota ihmeellistä supertietosanakirjaa selailin, löytyi tieto, että Annan nuoruusvuosia olisi suomennettaessa lyhennelty aika rankasti. Surullista. Ehkä kirjan tempo tuntui siksi niin nopealta.

Tulin muuten vasta nyt ajatelleeksi, että Annan nuoruusvuosien kirjoittamisesta on jo yli sata vuotta. Ajat ovat muuttuneet, mutta vähemmän kuin saattaisi aluksi kuvitella!

Alan Bradley - Piiraan maku makea

"Aina kun Feely ajattelee Nediä, hän soittaa Schumannia. Siksi kai sen sanotaan edustavan romantiikan ajan musiikkia. Kerran kun hän soitti yhtä Schumannin sonaattia erityisen haaveellinen ilme kasvoillaan, huomautin Daffylle kuuluvalla äänellä, että minusta lavatansseissa soitetaan aivan ihanaa musiikkia, ja silloin Feely pillastui: sitä pillastumista ei hillinnyt edes se, että astelin rauhallisesti ulos huoneesta ja palasin hetkisen kuluttua takaisin korvallani komerosta löytynyt bakeliittinen kuulotorvi, kädessä tinakuppi ja kaulassa käsinkirjoitettu kyltti, jossa luki: 'Kuuroutunut traagisessa piano-onnettomuudessa. Auttakaa.'"


Tätä on kyllä odotettu! Tai no, ilmestyihän Piiraan maku makea jo ajat sitten, mutta jotenkin en vain saanut sitä varattua. Minulla on ollut viime aikoina hirveästi tekemistä ja lukemista. Aikaa ei ole jäänyt minkään sortin kirjoittamiselle.

Olen nähtävästi palaamassa vanhoihin, hyviin aikoihin - luen kirjan päivässä. Kirja päivässä pitää verisuonitukoksen lähellä, mutta niin myös sivistyksen ja kirjaviisauden - ja siksi minä luen. Kun aamulla herään, ensimmäinen koskettamani asia ei suinkaan ole herätyskellon torkutin vaan sänkyni vieressä odottava kirja. Tietysti olen lukenut sitä edellisenä iltana myöhään yöhön, mutta koska minun on oltava virkeä, kun upeat juonenkäänteet seuraavat toinen toistaan, minun on yritettävä nukkua edes vähän.

Mutta itse kirjasta... En voi kuin äimistellä. En ole koskaan lukenut Marpleja tai Viisikkoja, mutta silti kirja iski minuun ihan täysillä. Jokainen lause on huolella harkittu, ja 50-luvun englantilainen maaseutu on täydellinen ympäristö tällaiselle kertomukselle. Vanha kartano, jossa Flavia de Luce, kirjan nuori sankaritar asuu, on aivan ihanteellinen tapahtumapaikka... Murhalle.

Niinpä niin. Jollain tapaa minua karmii ajatuskin siitä, että 11-vuotias tyttö on pääosassa tarinassa, jossa tapahtuu kylmäverinen murha ja joka muutenkin on aika raaka. Tavallaan olen pettynyt. Tai siis odotukseni eivät täyttyneet ihan täysin, mutta en sitten tiedä, puhutaanko nyt laadusta vai jostain ihan muusta. Luulin, että Piiraan maku makea olisi enemmänkin sellainen kirja, jossa tyydyttäisiin litkimään teetä, kun poliisit setvivät rikoksia. Mutta Flavia onkin aikamoinen tehopakkaus - hän on paitsi lahjakas kemisti, myös virtuoosimainen myrkyttäjä ja salapoliisi.

Tapahtumat alkavat, kun Flavia löytää kotipihaltaan kuolemaisillaan olevan miehen. Tämä on vielä elossa, ja viimeisiksi sanoiksi jää vain latinankielinen hyvästely, "vale". Luulin ensin, että sana tarkoittaisi valhetta. Tässä tulee hyvin ilmi oma latinantuntemukseni. (Jonkin verran sitä ihanista ihaninta kuollutta kieltä on tultu opiskeltuakin, mutta se on suoraan sanottuna aika tylsää kaiken muun paitsi lentävien lauseiden osalta.)

Poliisit tulevat hakemaan ruumiin ja samalla kuulustelemaan Flaviaa ja muita perheenjäseniä. Epäiltyjen listalle joutuu myös Dogger, Buckshawin puutarhuri. Kaikki koettavat suojella toisiaan, ja näin syntyy mitä mahtavin ja herkullisin soppa. Kun päälle lisätään vielä Flavian mitä erikoisimmalla tavalla ilmenevä sisarrakkaus, alkaa keitos (tai siis piiras) olla valmis... Mutta vielä parin postimerkin arvoitus on selvittämättä.

Tämä oli oma "kesädekkarini", josta puhuin silloin aiemmin. Eli jonkin rikoskirjallisuusgenreen kuuluvan teoksen aioin tänä kesänä lukea, ja myöskin luin. Varistyttö kun on vielä varauksessa.

Suosittelen mitä lämpimimmin.

Post Scriptum: (Krhmmm, osaan minä sitä latinaa sentään vähän!) Syyskuun viidentenä päivänä ilmestyy Flavia de Luce -sarjan toinen osa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. No eihän se olekaan, paitsi jos kyse on Flaviasta. ;)

tiistai 5. elokuuta 2014

Paula Havaste - Tuulen vihat

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!


Sain tämän kirjan tosiaan postissa muutama päivä sitten, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa kunnolla. Luin Tuulen vihat parissa tunnissa, sen verran jännittäväksi se sitten osoittautuikin. Minulla oli tosi pahoja ennakko-odotuksia, koska havaitsin kirjan muistuttavan Kristiina Vuoren Siipirikkoa. Siitä en olekaan tainnut vielä kirjoittaa. Kyseisestä kirjasta en pitänyt aivan hirveästi, koska päähenkilö oli mielestäni liian laskelmoiva.

Mutta... Kyllä myös Tuulen vihojen Kertte oli aika kiero, kunhan vain pääsi kunnolla vauhtiin. Tavallaan oli ihan hauskaa lukea tytön kaikista edesottamuksista, mutta toisaalta en voinut olla miettimättä, kuinka kauhealta Kerten noitamaisesta melkein-äitipuolesta Marjasta on mahtanut tuntua, kun hänen rakastettunsa tytär on sellainen ilkimys.

Marjan kohtaloa en paljasta, mutta varmaan jokainen arvaa, kumpi hävisi tämän tahtojen taistelun. Kertellä oli tosin häijy pikku aavetyttö apunaan. Kaksi vastaaan yksi - niin julmaa.

Tuulen vihat on pullollaan kansanperinnettä ja sukupolvelta toiselle periytyvää tietoa. Historialliset seikat ovat hyvin tarkkoja, eikä henkilöitäkään ole liikaa - mutta kuitenkin tarpeeksi. Kummassakin vertaan Tuulen vihoja Siipirikkoon. En vain jotenkin voi olla vertaamatta, sillä kumpikin kertoo keskiajalla elävän tytön kasvutarinan. Ehkei tuota keskiaikaa kannattaisi mainita ollenkaan - kyseinen ajanjakso kun kesti lähes tuhat vuotta. Aivan kuin meidän päiviämme vertaisi renessanssiin.

Kirjaan on ujutettu uskomattoman taitavasti eräs kuuluisa historiallinen tapahtuma. Kuka muistaa alakoulun historiantunnilta tutun Lallin, piispansurmaajan? (Minä en muistanut. Kummasti tuo tarina vain silti muistui mieleen kirjaa lukiessa.) Aluksi olin ihan ihmeissäni, sillä en uskonut minkään muun paitsi Lallin nimen liittyvän yhtään mihinkään todellisiin tapahtumiin, mutta niinpä vain Kerttekin (tai Kerttu) mainitaan historiankirjoissa.

En ole lukenut muita Havasteen kirjoja kuin tämän, mutta seuraavaa teosta odotellessa saatan lukea kirjailijan muita kirjoja - joita näyttäisi olevan onneksi aika paljon!

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Sally Green - Puoliksi paha

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!

Luin tämän kirjan parissa päivässä (oikeastaan yhdessä, koska tein noiden kahden päivän aikana muutakin kuin luin). Pieni varoituksen sana: älkää lukeko tätä väsyneenä! ;) Tässä pitää olla tarkkana, jotta ymmärtää, mitä on tapahtumassa.


Kirjan päähenkilö, Nathan, on poika, jonka veressä virtaa sekä mustien että valkoisten noitien verta. Hänen täytyy valita puolensa 17-vuotiaana, kun hänestä tulee täysivaltainen noita. Kuitenkin on tahoja, joille Nathanin pitäminen poissa näkyvistä sopii oikein hyvin. Kumpikin puoli tahtoisi hänet omakseen, mutta kumpaan Nathan itse kokee kuuluvansa?

Välillä tarina melkein yllätti omaperäisyydellään, mutta sitten sain jälleen huomata, kuinka Puoliksi paha olikin koostettu vain eri kirjasarjojen palasista - vähän Harry Potteria, vähän Nälkäpeliä... Ja siinä se. Kyllä, taide on varastamista, mutta millainen on hyvä varkaus? Sellainen, jota ei edes huomaa.

Alussa esiintynyt toisen persoonan kirjoitustyyli oli alkuun... No, kiinnostava. Kunnes huomasin, kuinka kömpelösti se olikaan toteutettu. Ylipäänsä nykypäivänä kaikkialla viljelty preesensmuotoinen kerronta kummallisine tehosteineen vain vie huomion pois itse tarinasta. Kikkailua saa harrastaa, mutta jos sitä on enemmän kuin normaalia kerrontaa, alkaa lukeminen tuntua väsyttävältä.

Periaatteessa oli ihan virkistävää, että päähenkilö oli poika, mutta missä muualla Nathanin kaltainen, väärinymmärretty pikku noitapoju onkaan esiintynyt? Ai niin, Harry Potterissa. Välillä tuli ihan todella sellainen tunne, että Sally Green haluaisi olla seuraava J. K. Rowling. Pahaksi onneksi kaikki hyvät ideat voi keksiä vain kerran. Rowling teki sen jo, miksi siis seurata jalanjäljissä?

Kohderyhmää jäin miettimään. Kuitenkin minäkin tähän kirjaan tartuin, ja uskon, että varsinkin teineihin (poikiin jopa, kenties?) tämä saattaa upota oikein hyvin. Todennäköisesti Puoliksi pahasta ei tule puoliksikaan niin suosittua kuin vaikkapa Harry Potterista, mutta oman lukijakuntansa se varmasti löytää.

Kirjassa esitelty noitien tuomioistuin, Neuvosto, oli kaikessa karmeudessaan aika kiehtova juttu. Myös se, kuinka mustat ja valkoiset noidat pelkäsivät ja karttelivat toinen toisiaan, oli jotenkin niin kiinnostavaa luettavaa. Kumpikin puoli piti toista huonompana, ja silti kummatkin olivat noitia. Samaa rotua. Tavallaan musta ja valkoinen -erottelua olisi voinut pitää vertauskuvana rasismille, mutten usko, että Green olisi pyrkinyt ihan siihen.

Ihan luettava kirja. Suosittelen erityisesti pojille - tässäpä teille kerrankin vahva roolimalli, joka ei ole kuitenkaan mikään supersankari. ;)

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Kiitos, Leena Lumi!

Olen niin onnellinen, että olen saanut käsiini jotain näin upeaa. Olen vaikuttunut. Olen tyrmätty. En tiennyt, että Suomessakin on näin lahjakkaita kirjoittajia. Jopa kansainvälisellä tasolla Sielut kulkevat sateessa olisi sensaatiomainen. Se on sensaatiomainen. Kaikilla mittapuilla.


Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että kirjoitin Jääskeläiselle fanipostia. (Varmaan on muuten tosi imartelevaa, jos saa omistautuneen ihailijan, hah.) Nelisivuinen kirje lähti matkaan... Öö, toissapäivänä (vai eilenkö se olikin?). Ajantajuni on pahasti hämärtynyt. Osittain lukemisen vuoksi, osittain muista syistä. Joita en edes tiedä.

En voi olla ylistämättä kirjailijan nerokkuutta. Jos minä olisin kirjailija, olisin saattanut keksiä korkeintaan yhden tai kaksi kaikista noista elementeistä, joita Jääskeläinen on käyttänyt kirjassaan. Ja jos olisin keksinytkin useamman, en olisi taatusti laittanut niitä kaikkia samaan kirjaan. Olisin säästellyt ideoita seuraavia kirjoja varten. Mutta tässä on toisin. Jääskeläinen selvästi haluaa tarjota lukijalle vain parasta. Sielut kulkevat sateessa on selvästi koko sielulla (hah hah) kirjoitettu kirja. Te, jotka olette kirjan lukeneet, ymmärrätte ironisen nauruni.

Sielusta ja sen olomuodosta puhutaan tässä kirjassa paljon. Jotenkin jäin miettimään sitä, että jos sielulla ei ole mitään tekemistä ruumiin tai mielen kanssa, miksi meillä on se? Sielu on kirjassa kuin irrallinen osa, jota kannetaan mukana. Se on kuin loinen, joka syö isäntänsä ruumiin. Aivan kuin sielu olisi jotenkin paha... Mutta ei se ole. Vain tahdoton.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka on äärimmäisen epäkiinnostava tyyppi. Tavallaan kaikki kiinnostavuus syntyy ympäristöstä: kuolevasta Mauri-pojasta, Juditin työstä F-Remediumissa, kristilliset arvot omaavassa hoitofirmassa... Ja Leo Moreausta, ateistista, johon Judit palavasti rakastuu. Kuten kirjoissa yleensäkin saa huomata, rakkaus alkaa olla vaarallista. Ja panoksena on paitsi oma, myös muiden henki.

Judit saa F-Remediumissa töissä ollessaan törmätä mitä kummallisimpiin asioihin. Yksi näistä on  Persinger-hoito, jossa kaikki hoitajat käyvät. Paitsi Judit, tietty. Hän osaa olla varuillaan, sillä hänen paras ystävänsä (ja pomonsa) Martta on aivan hullaantunut Persingeriin, ja Judit alkaa huomata tässä muutoksen merkkejä.

Tavallaan pidin tästä asetelmasta. Uskonto vastaan ateismi. Jotenkin kuitenkin mustavalkoisuus oli silti ylikorostettua. Ateisteissa ei ollut mitään pahaa - he vain taistelivat pahuutta eli fundamentalisteja vastaan. Leo Moreaun motiiveja sain epäillä kylläkin aika pitkään. Kyseessä oli kuitenkin melkoisen pelottava tyyppi. Ihmiset, joilla on vahvoja ajatuksia, ovat aina jotenkin karmivia. He herättävät kunnioitusta, mutta myös kylvävät pelkoa ympärilleen.

Rakastan kirjan symboliikkaa. Erityisesti lopun eeppisessä tornikohtauksessa en voinut olla ajattelematta kaikkia niitä suurempia ja pienempiä yksityiskohtia tienviittoina lopulle, joka oli aika avoin.

Sielut kulkevat sateessa oli upea. Se ahdisti aivan mielettömästi, mutta sai ajattelemaan asioita. Paljon. Suurimpia teemoja kirjassa eivät olleet hyvyys ja pahuus, vaan paremminkin ihmisyys ja jumaluus, usko ja epäilys... Ja raja sielun ja ruumiin välillä. Kirjassa osoitettiin, että sellainen on, mutta sielut vain kärsivät ja kärsivät, loputtomasti. Vailla pelastusta, koska sellaista ei ole. Ja onko Jumalaakaan? Vai onko jokaisen oma jumala vain pään sisällä?

Näitä miettiessä. Suosittelen lämpimästi. Kaikkein herkimmille en todellakaan, mutta jos uskot kestäväsi, kestät kyllä. Ja lukekaa mieluiten aurinkoisella säällä, jos ette halua kyyristellä sohvannurkassa pelosta jäykkänä seuraavaa paria päivää. Sen verran karmiva ja suorastaan kauhistuttava tämä kirja on.