Tuore kantaesitys Emil Cedercreutzista kerää kiitosta

Teatteri on Marko Saariolle tapa ymmärtää ihmistä ja maailmaa

 

Lapsuus- ja nuoruusvuosiaan Laitilassa viettäneellä teatteriohjaaja Marko Saariolla pitää kohtuullisen kiirettä. Uuden näytelmän esityskausi pyörähti juuri käyntiin Kokemäellä ja tammikuussa on ensi-ilta Toijalassa. Mikä alkujaan sytytti kipinän teatteriin?

– Vaikea kysymys, mutta kuulemma jo lapsena kun opin kävelemään, niin aloin heti myös tanssimaan. Kyllä se on jotenkin aina kulkenut mukana - teatteri on tarve ja tapa jäsentää ja ymmärtää maailmaa.

Käytännössä Saarion tie lähemmäs esiintymislavaa lähti liikkeelle tekniikkapuolen eli valojen ja äänen opiskelun kautta. Sitten tie vei 1996 ensin Kokkolaan ohjaajakoulutukseen ja myöhemmin on kertynyt opintoja Teatterikorkeakoulusta. Nykyään hän on myös teatteri-ilmaisun opettaja.

 

Liekö ohjaaja itselleen se kriitikoista kovin?

Saario on asunut pitkään puolisonsa Teijan kanssa Jämijärvellä. Se on ollut kotipaikka, josta hän on singahdellut eri suuntiin tekemään ohjaustöitä. Niitä on tähän mennessä kertynyt eri puolilta Suomea jo likimain 100.

– Mutta ei se määrä merkitse. Jos tehtyjä esityksiä arvioin, niin maksimissaan ehkä kymmenen on sellaisia, joihin olen ollut täysin tyytyväinen.

Haastattelun eri vaiheissa tulee selväksi, että ohjaaja on omaksunut itselleen vahvan jatkuvan kehittymisen vaatimuksen. Vuodet ovat myös kiteyttäneet yhä paremmin esille sen oman kädenjäljen ja tyylin tehdä näyttämötaidetta.

– Ohjaajan pitää lukea itsensä ulos tekstistä ja päättää sen jälkeen, että mitä tekstillä teet. Päälleliimaukseen ei enää sorru niin kuin joskus nuoruudessa.

Draama-ammattilaisen yksi motto on, no, hieman dramaattinen.

– Kuten Valeri Fokin on todennut, sillä hetkellä kun ohjaaja alkaa tuntea tyytyväisyyttä työhönsä, hän on taiteellisesti kuollut ohjaaja.

 

Mutta mikä tekee klassikosta klassikon?

Tehdyistä töistä hänelle itselleen mieleen painuneita esityksiä ovat isot klassikot, kuten Tšehovin Kolme sisarta, Vanja-eno ja Lokki. Myös Dostojevskin Idiootti tehtynä Hyvinkään isolle tyhjälle näyttämölle Kansallisteatterin valosuunnittelijan Ville Virtasen kanssa oli upeasti uutta luova. Osan näytelmistä Saario on versioinut useampaan otteeseen.

– Toijalaan ohjaan Maria Jotunin Kultainen vasikka -näytelmän viidettä kertaa, samoin viidesti olen tehnyt Strindbergin Neiti Julien.

Saarion puheessa toistuvat usein venäläiset vanhat mestarit ja ohjaustyön innoittajat kuten Meyerhold, Stanislavski, Vahtangov sekä saksalainen Bertolt Brecht.

Miksi sitten jostakin teoksesta tulee katoamaton ja aikaa kestävä klassikko?

– Niissä näytelmissä on jotakin tuoreutta, ja ne ovat onnistuneet koskettamaan jotakin sellaista, mikä on ihmisyydessä ikuista ja muuttumatonta, Saario pohtii.

– Esimerkiksi Gogolin Reviisori on aivan tätä päivää, kun reviisorin tilalle vaihdetaan konsultti, jonka edessä sitten ollaan rähmällään ja jota kilvan mielistellään.

 

Millainen mies oli paroni Cedercreutz elävänä?

Marraskuun alussa Kokemäellä ensi-iltansa sai Marko Saarion käsikirjoittama ja ohjaama Emil Cedercreutz - Muistin elää -näytelmä.  Pohjatyö tämän vapaaherran ja kuvanveistäjän elämän vaiheita seuraten oli pitkällinen.

– Materiaalin määrä oli valtava, ja vietin päiviä ja päiviä Cedercreutzin museon kirjastossa. Osa oli hyvin tieteellistä aineistoa, jossa tieto oli hankalasti löydettävissä. Halusin myös alusta saakka tehdä teoksen, jossa on tarkkaa muotoa ja joka rikkoo neljän seinän illuusiota. Sellaisen, joka tulee vahvasti katsojaa kohti.

Ensin päähenkilö oli kirjoittajalle muodoton kuin kuvanveistäjän savimöhkäle, mutta sitten taustamateriaali alkoi riisumaan liivipukuisesta aatelisesta esille sitä elävää ihmistä.

– Toin mukaan esimerkiksi miehen kiivasluontoisuuden ja sen, että tyyliniekkana pidetty paroni liikkui välillä paitahihasillaan ja puhui vähän tuhmia.

 

Mikä ohjaajaa tulevaisuudessa kiinnostaa?

Ehkäpä myöhemmin näemme jossakin teatterissa Saariolta uuden aluevaltauksen, sillä ajatustasolla on pyörinyt jo pitempään Shakespearen Macbeth.

– Jokainen näytelmä tarvitsee oman lähestymistapansa ja tyylinsä, ja se pitää löytää ensin. On otettava talteen se, mikä on hyvää ja varottava sudenkuoppia. Shakespearea en ole vielä käsitellyt, ja tuo syvä näytelmä kiinnostaa erityisesti sen sisältämän pääaiheen eli vallan ja valtakoneiston takia. Ja lähteehän siinä monelta henkikin, Saario naurahtaa.

Toinen tulevaisuudesta häntä kutsuva teos on Goethen Faust, josta Saario on nähnyt liettualaisen mestarin Eimuntas Nekrosiuksen loistavan esityksen.

 

Mutta sitä ennen juna kuljettaa ohjaajaa Parkanosta Toijalan suuntaan mukanaan uudet ajatukset Kultaisesta vasikasta, jonka pääteemaan törmätään tässäkin ajassa: kriisiajoissa ovat aina eläneet myös keinottelijat, jotka pyrkivät rikastumaan toisten onnettomuuksista. Sellainenkin kuuluu ihmisyyden osaan.

 

Teatteriohjaaja Marko Saariolla on taito elävöittää klassikkonäytelmiä nykyaikaan. (Kuva: Teija Ihanamäki)

 

Juttu on julkaistu Laitilan Sanomissa 14.11.2023

Jussi Helminen: Teatterinjohtaja [Warelia 2023]

 

Pitkän linjan teatterimiehen Jussi Helmisen kirjoittama kirja on tuhti teos Warelia-kustantamolta. Siinä mielenkiintoisesti sanaprojektori räpsyttää teräviä kuvia kertomuksia elämäntapahtumista, syistä ja seurauksista, miten teatterin maailma kutsui mukaansa, teatterielämästä Suomessa ja mitä on olla ammatiltaan teatterinjohtaja. Helminen on toiminut Oulun kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon kaupunginteatterin johtajana.

"Olen iloinnut koko elämäni saada tehdä taidetta, joka katoaa, josta jälkeen jää vain sen vaikutus kokijaan. Se jotenkin on minussa läpi elämäni."

Kirja valottaa erinomaisen hyvin esille sitä, mitä teatteri taiteenlajina on, miten se on sosiaalista ja hyviä ihmissuhdetaitoja vaativaa ja eräs asia mitä ihmettelin eri kohdissa: miten paljon politiikka ja poliittiset leimat ovat todennäköisesti ohjanneet lautakuntien ja johtokuntien yms. ollen kuitenkin taiteen ulkopuolisten määrittelijöiden valintoja ja päätöksiä. Varsinkin Turussa ohjaajana työskennellessään on näitä vääntöjä tapahtunut. Helminen on niistä matkan varrella muutoinkin saanut osansa - kyllä hän omassa kirjassaan tiettyjä asioita, tahoja, tapahtumia ja ihmisiä muistaa esille. Hampaankoloissa on, jos ei muuta niin kirjoitettavaa. Uskoisin, että joillekin se voi kiusallista muistamista, vaikka aikaa onkin kulunut. Onko poliittinen karsinointi muuttunut, vai onko se muuttanut nykyajassa muotojaan, en osaa sanoa. Suhdepeli on joka tapauksessa taiteen kentillä väkevöitynyt, koska kilpailu yhä kovenee ja rahoituksista kamppaillaan.

Rahasta puheenollen - teatterien taloudenhoito on Helmiseltä onnistunut lukujen valossa ilmeisen hyvin, näin ainakin Tampereen ja Espoon kohdalla erityisesti. Teatteri on pääsylippujen kautta myös harvinaisen selvän pelin, kysynnän ja tarjonnan markkinoiden taidemuoto. Uskon myös, että kaupallinen ajattelu on hyvä pitää kyydissä taiteen kentillä.

Todettakoon samalla, että aivan varmasti kuormittava työ - vaikka imukin välillä onkin ollut vastaansanomaton.

Helmisen kirjasta tulee selväksi, kuinka tuimaa aikanaan (ja nykyäänkin) on ollut teatterien välinen kilpailu, näyttelijöiden ja ohjaajien välinen statuskamppailu paikoista auringossa, isoissa rooleissa - ehkä omanlaisen verenkarvaisuuden siihen tuo juuri se, että keskiössä on mitta- ja arvotustikkuna taide, joka pakenee määrittelyjä.

"Hyvä taiteilija ei ole hyvä koko ajan, vaan joka kerta uudelleen."

"Elämä on aina selitystään edellä."

Valokuvien kera kirjaa rytmittävät mukavasti aforismit - niitä on tiputeltu sivuille sinne tänne ihan kelpo kokoelmallinen.

Helmisen kirjassa on runsaasti ihmisiä - läheisiä ja hyviä ystäviä, luottotyötovereita. Myös heitä, joiden kanssa on välit ovat kärvähtäneet. Hän on kuulunut usean teatterin perustajiin - Ahaa Teatteri lienee niistä merkittävin uranuurtaja Suomessa. Jotenkin juuri niiden vaiheiden ja kommellustenkin seuraamisesta tuli hyvä fiilis - nuorella taiteilijaporukalla on ollut pääsääntöisesti kivaa ja homma on toiminut, kaikesta huolimatta.

Myrskyluodon Maijan dramatisointia Jussi Helminen hän arvostaa omista kirjoittajantöistään hyvin korkealle, ehkä korkeimmalle – sitä ovat arvostaneet yleisökin ja teos elää edelleen hyvin. Itsekin olen sen nähnyt muutama vuosi sitten. Musiikin siihen on säveltänyt Matti Puurtinen.

Omiin aikalaismuistumiin kuuluu myös tapaus Jumalan teatteri, joka "esityksessään" tyhjensi Oulun kaupunginteatterissa mm. vaahtosammuttimen katsomoon, viskoi alastomina paskaa yleisön päälle ja räjäytti tykinlaukauksia. Jussi Helminen oli tuolloin kyseisen teatterinjohtajana, ja hänen ilmeisen tarkka selontekonsa tapahtumien kulusta kirjassa on tärkeää. Järjetön keissi, onneksi vakavemmilta loukkaantumisilta vältyttiin.

Oma erikoisuutensa on Helmisen allergia Helsinkiä kohtaan, joskin näyttää siltä, että se on ollut kautta vuosien molemminpuolista. Syystä ja toisesta. Kirjan loppupuolella hän antaa kuitenkin arvostusta Helsingin teatterien suuntaan - koska kilpailu yleisöstä on siellä kovaa, sen on tarkoittanut myös sitä, että teatterin taso on noussut.

Kirjan loppupuoli keskittyy eri tavoin onnistuneeseen kauteen, jonka Helminen oli Espoon kaupunginteatterin - Suomen kansainvälisen teatterin johtajana. Espoo tarjosi monipuoliset mahdollisuudet toteuttaa teatteria uudella tavalla mm. runsaiden kotimaisten ja kansainvälisten vierailuesitysten myötä. Matkustamisen määrä esitysten perässä on johtajalla hengästyttävä, ei kadehdittava. Mutta Espoon malli sopi ilmeisen hyvin Helmisen persoonaan ja uuden luomisen taipumuksiinsa. Tuotti niitä jäljen häiviä, ja väripaletin laajentamista muillekin.

"Ei ole alkua tai loppua, on vain alkuja ja loppuja."

Linkki (maksumuuri) Jouko Grönholmin tekemään juttuun Turun Sanomissa.