Runo on lauseiden
väliin jäävä
lentoreitti
Marko
Laihinen
Halokehrät
Runoja,
91 s.
Poesia,
2015
Miten runo
rakentuu? Missä runo tapahtuu? Marko Laihisen esikoisrunokokoelmassa runo voi
olla kahden sivulle laskeutuneen lauseen väliin jäävä vapaa tila, jossa
assosiaatio liikkuu, siivekkäänä tai liukuen. Kehrä, haloilmiö? Jään miettimään
kirjan helähtävänlyyristä nimeä: halohan on ilmakehän optinen ilmiö. Halot syntyvät,
kun auringon tai kuun valo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä.
Tarvitaan
siis valonlähde, ja tarvitaan jotakin kovaa ja jäistä, kiteiden leijailu
ilmassa. Kokoelman pohjavire onkin yhtä aikaa toiveikas ja pettynyt, yhtä aikaa
kriittinen ja rakastava.
Suomen
aforismiyhdistyksen puheenjohtajanakin toimiva Laihinen näyttää, mihin kaikkeen
aforismi ulottuu ja millä tavoin aforismin ja runon rajat liukuvat ja
liikkuvat. Laihisen kieli on nautittavaa: notkeaa, yllätyksellistä, vilkkaasti
liikkeessä, kaunistelematonta mutta kaunista, omintakeisesti sanoja koostavaa.
Runojen
asettelu nostaa esille myös typografian runon osana. Rivien asettelulla ja
välimerkkileikillä tehdään eroa myös perinteiseen aforismikokoelmaan, joka on,
määritelmän mukaisesti, proosaa. Halokehrissä
kiteitä lennähtelee, laskeutuu sivuille.
Pohjimmiltaan
Halokehrät on ankaran
yhteiskuntakriittinen kokoelma. Ihmisen osa ja paikka maailmassa nähdään
paljolti luonnollisista muodoista vieraantuneena. Ratkaisuja on vaikea löytää
kun leluyhteiskunnassa /
karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään / aikuisuuteen.
Nerokkaasti runo toteaa: Inhoan niitä
kuvia, joita näen / tyttärieni muotoisista ikkunoista. Kuitenkin lapsuus –
sen tuoreus ja pilaantumattomuus – on se kohta, jossa toivo asuu. Laihinen
kirjoittaa: lapsi opettaa minulle, kun
silmät laittaa kiinni / tämän auton kulkusuunta vaihtuu, ruskeasta / pölyisästä
metallista / kimpoilee / kikatus / kikatus. Helinä irtoilee leijumaan.
Halokehrien maailma on laaja, kuin korkealla
leijuvan kiteen perspektiivistä nähty. Runoon mahtuvat niin
pitkänmatkanjuoksija kalaharissa, herra luther ja herra weber, hommaforumissa
haukutut vihervasurihyysääjät kuin pikkutyttöjen prinsessaleikitkin. Ihmisen
osa on nähdä oma kuvansa paljaaksi ajellussa orangissa, jota käytetään
bordellissa seksiorjana. Ihmisen outous on ääretön, (epä)inhimillisen
käyttäytymisen muodot loputtomat.
Laihinen
luo kirjaansa tarpeellisia, virkistävänherättäviä uudissanoja saadakseen
kuvattua maailman monenkirjavuutta. Toisinaan lauseiden yhteys toisiinsa on
niin himmeä, että halo juuri ja juuri erottuu kaikessa valtavuudessaan.
Lukijan,
aamukahvipöydässä uutismyrsky edessään, on pystyttävä säilyttämään elämisen
mielekkyys löytämällä yhteydet asioitten välillä. Jokin pitää meidät koossa ja
kiinni tässä maailmassa.
Halokehrät etsii taidokkaasti runoissaan tätä
jotakin. Se etsii mieltä, syytä, toivon rautalankaa pitämään ilmiöitten
yhteydet koossa; välistä lanka on melkein näkymättömän ohut.
Johanna Venho
 |
| Julkaistu Parnasson numerossa 6-7/2015 |
