Tämä juttuni löytyy uusimmasta Nuorisotyö-lehdestä. (8/2014)
Luvalliset maalauseinät valtaavat alaa, ja graffittien tekeminen suhistelee yhä kirkkaammin kohti valtakulttuuria. Nollatoleranssia kokeiltiin taannoin Helsingissä, Stop töhryille ei toiminut, mutta vuosina 1998-2009 käynnissä pidetty hanke maksoi 23 500 000 euroa. Vartiointiliikkeet ja puhdistajat tienasivat ilmeisen hyvin. Yhteenottojen takia Stop töhryille aiheutti paljon erilaisia sukupolviarpia.
Turku on ollut tässä nykyisessä kehityskulussa poikkeuksellisen hyvin mukana - on julkisia teoksia, kiinteä maalauseinä Kupittaalla ja väliaikaisia maalauspaikkoja eri puolilla kaupunkia.
Tärkeä tekijä ja edistäjä positiiviselle kehitykselle on ollut Turun Nuorten Palvelujen toiminnanjohtajiin kuuluva Tatu Moisio, "graffittimaisteri", jonka tutkimustyö koski toiminnan motiiveja graffittikulttuurissa. (Turun yliopisto 2013)
Tatu oli myös artikkelini päähaastateltava ja avasi ovia ja kurkistusluukkuja mielenkiintoiseen graffittikulttuuriin, josta etukäteen tiesin loppujen lopuksi varsin vähän.
Luvattomat graffitit eivät tule todennäisesti koskaan katoamaan, koska siinä on pohjimmiltaan kyse punk-tyyppisestä kapinasta, joka painaa tekijälleen takaisin adrenaliinin erityksen nappulaa.
Luvattomat maalaukset tarjoavat omalla tavallaan myös mittausvälineen, jonka kautta nuoret (ja vanhemmatkin tekijät; ikäskaala maalareilla menee n.10 - 40+) kykenevät sankaroitumaan omassa piirissään - tehdään maalausteoilla selväksi kuka on rohkea, kuka uskaltaa, kuka on se kovin kaveri.
Parhaimmillaan graffiteissa on kyse luovasta ja yksilöllisestä, korkeatasoisesta ilmaisusta. Sen johdolla Suomessakin lajimuoto on siirtynyt ns. virallisten taidepiirien hyväksymäksi.
Kasvavassa määrin maalareilta ostetaan tilaustöitä erilaisiin kohteisiin.
