Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ytö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ytö. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. elokuuta 2022

LE-LU

Vuonna 1977 Terhi, Sirpa, Outi, Hannele, Katja, Markku, Jukka ja mää istuttiin Kaariaisten koulun punakeltaisissa paripulpeteissa ja opeteltiin lukemaan Juvalan Jaanan opetuksella. Heti alkuun todettakoon, että kaikki opimme lukemaan ja peräti ihan sujuvasti. Menetelmä oli silloin vielä tavaaminen, ja jostain syystä muistan, että sana LE-LU oli ensimmäinen, josta itselleni se lukemisen oivallus knapsahti päälle: äl ee le, äl uu lu: lelu!

 

Lukemisen kyvystä alkoi ympäröivä maailma aueta. Koulukirjoja luin jossain määrin kyllä, mutta oma ykkössuosikkini oli Aku Ankan, kylmän maidon ja limppuvoileivän pyörryttävän hyvä yhdistelmä. 

 

Ytön korvessa kun asuttiin, niin kirjastoauto tarjoomuksineen oli äärimmäisen tärkeä. Todellinen kulttuuripalvelu. Takaosassa olivat sarjakuvat, ja sieltä suosikkeja olivat Lucky Luke, Asterix, Ahmed Ahne ja Avaruusagentti Valerian. Villin lännen maailmaan sijoittuvat sarjakuvat innostivat, kuten West, Lännentie ja Tex Willer. Korkeajännitykset tulivat tutuiksi tietenkin, suosikkeina agentti ja ilmojen korkkarit. Myöhemmin nuoruuden medialukutaitoa kehittivät jallut ja ratot ja Poliisi kertoo -kirjat. Niissäpä oli sitä aidosti kiinnostavaa ja jännittävää sanakamaa valokuvien kera. Ja mielikuvitus kehittyi niin, että pieni prutina vaan kuului pään ulkopuolellekin.

 

Jos tähän päivään hypätään, niin täällä huushollissa on yksi kirjapesä keittiössä ja toinen sängyn vieressä. Useampaa kirjaa luen samaan aikaan - on ostettuja ja kirjaston kirjoja ja sanomalehtiä. Oma lukemisen lelu on kiitettävästi villiintynyt.

 

Yle uutisoi äskettäin taas kerran, miten huonolla tolalla lukutaito on osalla lapsista. Ja jos sanavarasto on suppea ja sen päälle vielä ei ymmärrä mistä kyse, on suuri vaara, että nykyvaatimusten edessä tipahtaa kelkasta hyvin äkkiä. 

 

Yksi mitä voisi tehdä paremmin, on purkaa ne jonot, jossa tutkimuksiin pääsyä odottavat ne lapset ja nuoret, joilla on myötäsyntyisiä oppimisvaikeuksia. Siellä nepsyjonossa ollaan helposti vuosikin, ja ilman diagnoosia asianmukaisiin palveluihin ja tukimuotoihin ei pääse. Varhain on parhain.

 

Itse olen ottanut lukuvaivoihin haastetta vastaan, ja syksyllä ilmestyy yhteistyössä opettaja Hanna Tähtisen ja kuvittaja Emmi Oksan kanssa selkokielinen nuortenkirja, jonka ykköskohderyhmä ovat yläkouluikäiset pojat, joita ei v****akaan kiinnosta lukeminen. Saas sitten nähdä, miten onnistumme.

 

Kirjoittaja asuu Turussa, ja tietää olevansa onnekas maksuttoman suomalaisen opetus- ja kirjastosysteemien ansiosta.

 

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 16.8.2022

 


torstai 23. kesäkuuta 2016

Ytö, 22.6.2016


menossa katsomaan näytelmää joka roolisilmin
katsoo kohti muistamista, rapistumista, sitä
miten suhtaudumme toisiimme, lyhyeen aikaan
johon väistämättä jäämme
siihen mitä olemme, miksi olemme sitä mitä olemme

onko muistaminen sairastumista

kaikessa on tasonsa, kerroksisuutensa
persoonan vuosirenkaat

teatterimäkeä päin, lyhyen lisämatkan varrella
ajan talolle jossa asuin ensimmäiset 19 vuotta
1989 sanoin hei

Ytö, vanhoissa tiedoissa täällä ollut yksi verotettava talo

mäelle keskellä kylää

unenomaisuus
kaikki mihin katsoo on häkellyttävän tuttua,
tunnistettavaa, paljon on poissa, puita, kivitolpat
osa puista ja sireeniaidoista kasvaneet suuriksi

ovi lukoton, astuin sisälle selvästi jo
katoavaan vanhuuteensa vajonneeseen taloon

joskus lapsuudessa olin yksin kotona, tuli
vieras nainen katsomaan paikkoja
hänkin oli asunut täällä

jos ei omien askeleideni ratsahduksia olisi puulattialla
täällä ei olisi nyt mitään muuta ääntä

roikkuvia sähköjohtoja, varon niiden mahdollista virtaa
pelkät hirret näkyvissä, halpoja
pölyttyneitä huonekaluja
kerättyinä huoneisiin, jotkut ihmiset ovat täällä olleet
jossain vuodessa, en tiedä, en tunne heitä

vuokralaisuutta ensimmäisen omistajan jälkeen

ihmettelen huoneiden kokoa
pystyn muististani päällystämään seinät tupakka-askeilla
tuomaan helposti tänne asujien ääniä, puheita, arjen kolinoita
ovien paukahduksia, hajuja

vintissä tunnistin heti sen kuivan sammaltilkkeen tuoksun
vaikka sekin viety pois jonkun keskenjääneiden
suunnitelmien tieltä

tuon lisää vieraita jotka kävivät täällä melko usein
sorinat, metelit
haamumaisia mielikuvia, jos sillä lailla haluaisi ajatella

ne mitkä ovat tapahtuneet, ne ovat totta
vaikka ovatkin liuentuneet, riisuneet värejään,
äänistään laimenneet elettyyn aikaan

muistikuvat ovat aina tärähtäneitä – se on totta, jokaisesta
tapahtumakuvasta tulee uusi otos kun
ihminen ajattelee sitä, eri ikäisenä ehkä
toisenlaisella asenteella, joka voi kaataa
umpikujat päällystetyksi tieksi eteenpäin

täällä on paljon eri vuosia, lapsuutta, nuoruutta

onnellisiakin, hauskoja tuokioita tulee luokse, vai
tuleeko niitä vasta nyt näkyville kun kirjoitan tätä
ottamaani kuvaa katsoen?

muistaminen, kuin kaukaa säröytyviä valoja

jos osaa, ja pystyy ottamaan etäisyyden, saa
vallan valikoida, muuttaa

pystymuurit huoneissa luukut auki, ruostunut hella
se lämmityksen kaikki vaiva,
se talvi joka kävi lähellä -40 astetta

me olemme hyvin paljon vain sitä
mitä me muistamme, pelkkä muistin kapasiteetti
asettaa meidät tiettyyn järjestykseen

ominaisuus, omaisuus

piha, ollut ihmisetön sekin jo pitkään
tuo traktorinrengas joka oli maalattuna kukkapenkkinä
se mustavalkoinen valokuva -73 jossa nousen itkien
kun en tahtonut isän valokuvamalliksi, muistan
kuvanottohetkenkin

suuli, sen tapahtumat
peltotilkut
lähimetsät, leikkipaikkani
seikkailutkin ovat edelleen siellä

olo, että jos sinne huutaisin, jotakin
sieltä minulle vastaisi






Laajempaa omaa muistelua Ytön kylästä olen kirjoittanut Ytönkorven kulttuuriseura ry:n 2014 ilmestyneeseen kotikirjaan Kiakauksi, kököi ja kurklavoi.

Ytöstä ja muista Laitilan kylistä historiatietoa täältä.