Laitilasta kuoriutui maankuulu kanapitäjä

Markus Rantasen Prenttelin Hessu -kirjassa oli pelimanniasioiden ohessa mielenkiintoinen yksityiskohta. Historiikkien mukaan Laitilan kanatalous olisi saanut sankarillisen lähtölaukauksensa siitä, kun vuonna 1904 kirkonkylässä asunut värjäri Josef Leivo oli käynyt kananhoitokursseilla Köyliössä. Itse ehätin siitä paikasta jo ehdottamaan patsasta Leivolle ja vaurautta luoneelle miljoonien munien laitilalaiselle kanataloudelle! 

(Laitilan Sanomat 6.11.2020)

Eikä maine entinen suinkaan ole mennyttä – tänäkin päivänä kanat ja munat näyttelevät erittäin merkittävää roolia Laitilalle ja laitilalaisille. Äskettäin Munax Oy tiedotti peräti 480 000 kanan yksiköstään Mynämäkeen ja myös Kieku aikoo rakentaa saman suuruusluokan yhteiskanalan Säkylään. Mutta miten se munabisnes on ne kananvarpaiset alkuaskeleensa juuri tälle paikkakunnalle ottanut?

Vaski-kirjastosta löytyy digitaalisenakin ytimekäs ja kieltämättä hieman rehvakaskin teos: Laitilan munanmyyntiosuuskunta I.L. 1914-1939 – 25 vuotta paikallista kananmunakauppaa. 

Sen alussa todetaan, että kanoja laitilalaisilla on ollut iät ja ajat. Ei ole siis tarkkaa tietoa, kumpi on ollut ensin, muna vai laitilalainen. 

Ja kirjanen selvittää, että rahatuloja tuoneen kananhoidon uranuurtajana pidetään edellä mainittua Leivoa. Hän oli Köyliön kursseiltaan tuonut mukanaan myös ruskeita Leghorn-kanoja, joita vallankumouksellisen hyviä rotukanoja alkoi ahkerasti munittaa ja kauppa kävi. Miehen innostus kananhoitoon ja varsinkin hyvät tulokset silloisissa oloissa ja ruokinnalla alkoivat tietenkin kiinnostaa naapureita kirkonkylässä, josta toiminta alkoi levitä sivukyliinkin. 

Rehellinen naapurikateus on aina ollut hyvää polttoainetta omalle yritteliäisyydelle - laitilalaista kuivakkaankitsasta perusnuukuutta unohtamatta.

Kun munatuotanto nousi niin suureksi, ettei oman pitäjän markkinat enää vetäneet, heräsi ajatus yhtymästä, joka huolehtisi munien yhteismyynnistä suurempiin kulutuskeskuksiin.

Kirjan mukaan pyhäiltoina kirkonkylän kananhoitajilla oli tapana kokoontua Leivon luokse, jossa kaikki kananhoitoa ja myyntiä koskevat asiat pohdittiin.

Täten monien kokouskotkotusten jälkeen 20.4.1913 ehkäpä karvalakkeja heiteltiin ilmaan taputusten ja jihuu!-huutojen saattelemina: tuolloin saatiin perustetuksi suurin odotuksin Laitilan munanmyyntiosuuskunta.

 

Voiton kautta vaikeuksien puolelle

No ei ollut näemmä helppoa munanmyyntiosuuskunnan alkutaipaleet. Jäsenmäärä oli aluksi 14, munien vastaanoton järjestäminen oli työlästä, liiketoiminta pientä ja hinta alhainen. Kananhoitajat saivat munista vain 5 penniä kappaleelta. Hevoskuljetukset Turkuun tai Raumalle tekivät rahtikustannukset kovin kalliiksi. 

Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä myös (kuvailun perusteella mafioso-tyyppisiä) yksityisiä munanostajia ja osuuskunnalle tuli vaikeuksia aggressiivisen hintakilpailun takia. Siihen lisukkeeksi alkoi vielä ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut "kulashikausi", joka häiritsi erityisesti munanmyyntiosuuskuntaa. Täten kokkeli oli valmis: osuuskunta lopetettiin toistaiseksi heinäkuussa 1915.

 

Uusi yritys munittaa laadukasta tulosta

Yksityiset munakauppiaat yrittivät toden teolla nujertaa osuuskunnan pois päiviltä. Mutta kananhoitajien sitkeyden ansiosta toiminta alkoi 17.1.1920 käytännössä uudelleen. Merkitystä oli silläkin, että Kodjalan kananhoitajat liittyivät tähän osuuskuntaan eivätkä perustaneetkaan omaa.

Nyt liiketoiminta alkoi kasvaa nopeasti. Munien vastaanottopaikkoja oli pitäjän eri kulmilla. Rahtaaminen markkinapaikoille halpeni autoliikenteen kehittymisen ja Uudenkaupungin rautatien myötä.

Heinäkuussa 1924 osuuskunta muutti omaan toimitaloon - hulppea rakennus sijaitsi nykyisen Kirkkokodin paikalla. Tällä vuosikymmenellä se Laitilan maankuulu maine kanapitäjänä syntyi.

Kananmunien hinnoissa oli alkuvuosien mittaan suuria vaihteluita. Sodan jälkeen munista maksettiin satumaisen korkeita hintoja, mikä tietenkin innosti uusia kanalayrittäjiä mukaan. Myöhemmin hinnat normaalisoituivat kasvaneen tarjonnan myötä.

Munien hyvän laadun suhteen iso askel tapahtui, kun käytäntöön otettiin valotarkastus. Osuuskunta harjoitti myös kaurojen, näkinkuorien ja kalajauhojen kauppaa jäsenilleen. Kanoja ja toimintaa jalostettiin koko ajan paremmaksi ja tehokkaammaksi. Kananpoikien haudonnassa siirryttiin konehaudontaan. Myöskin kananhoidollisella neuvontatyöllä lienee ollut rikastava vaikutus - siitä saatiin apua mm. poikaskasvatusta vaivanneiden tautien hoidossa. 

Kirjan mukaan parhaimmillaan Laitilassa oli kyliä, jossa melkein joka talossa oli kanala. Ymmärrettävää, koska sen perustaminen ei ollut kallista eikä hoito ei vaatinut suuria työpanoksia. Ehkei liene kaukana todesta sekään vanha juttu, että joskus olisi Laitilan kunnasta saanut köyhäin sosiaaliapuna muutaman kanan.

Vuonna 1938 lopulla osuuskunnalla oli munia tuovia jäseniä jo hulppeasti 486. 

Laitilan munanmyyntiosuuskunta, tuo paikallisen kanatalouden merkittävä taustavoima lopetettiin vuonna 1959. Tuolloin siitä voiton veivät yksiköiden suureneminen, Vientikunta Munan suoran keräilyn järjestäminen sekä kauppaliikkeiden oma vastaanotto. 

Aiheeseen liittyen Poukan talolta löytyy pysyvä ja suositeltava Pali muni -näyttely.  

 

 

Lähteet: Laitilan munanmyyntiosuuskunta I.L. 1914-1939 – 25 vuotta paikallista kananmunakauppaa, Jukka Vehmas ja Kari Alifrosti: Laitila 1900-luvulla, Markus Rantanen: Prenttelin Hessu - värikkään kansanviulistin tarina ja laulut.

Juttu on alunperin julkaistu 6.11.2020 Laitilan Sanomain 95-vuotisjulkaisussa, jonka teemana oli Juuret.

Historialliset rakennustyylit Laitilassa [Walo 2018]

Laitilan Kulttuuriseura Walon neljäs julkaisu on monipuolisesti mielenkiintoinen. Laitilasta kotoisin tai siellä asuvat saavat sen kautta tietoankkurin omaan elinympäristöönsä, ja tietämyksen myötä ne tutut arjen näkymät saavat aikaan toisenlaista tuntua ja merkityskerrostumaa. Rakennukset ovat myös niitä juuria.

Uskon toki myös, että tämä suomalaista maaseutuhistoriaa mukavan jouhevin askelin kulkeva arkkitehtoninen sisältö kiinnostaa muitakin. Samankaltaista kehitystä kun löytyy muualtakin.

70-sivuisen vihkomaisen kirjan on tehnyt kulttuuri- ja kotiseutumies Jukka Vehmas ja se perustuu hänen tästä aihepiiristä 2018 Laitilan Sanomiin kirjoittamiin neljään artikkeliin. 

Kirjaa saa hankittua 15 euron hintaan Laitilan Kirjakaupasta ja Walosta – samalla tuet kulttuuriseuran toimintaa. Teoksen ulkoasun on tehnyt Anne Jacksen.

Merkittävien rakennusten suojeleminen on tullut vasta myöhemmin mukaan päätöksentekoon ja sen johdosta Laitilankin keskustasta on iäksi kadonnut upeita rakennuksia. 

Alla postikorttikuvassa apteekin talo vuodelta 1911. Jugendin tunnusmerkkeinä mm. torni ja parveke. Talo hävisi katukuvasta vuonna 1969 uuden ajan Sokos-tavaratalon tieltä; silloin rakennuksen ulkomuoto oli jonkin verran pelkistetympi kuin allaolevassa kuvassa. 

Tällä paikalla on nykyisin Sale ja Ykkösapteekki.  

Kirja esittelee tekstein ja runsain valokuvin, miten eri historialliset rakennustyylit ovat eri aikakausina, luonnollisesti pienellä viiveellä ulottaneet vaikutuksensa myös Laitilan kirkonkylään. Edelleen sieltä keskustan rakennuksista löytyy muotisuuntauksia mm. empirestä, jugendista, klassismista sekä funktionalismista.

Esimerkiksi tämä keltatiilien alle kadonnut "Saarisen funkkisautokorjaamo" oli itselleni kokonaan uusi juttu ja löytö.

Kirja esittelee luonnollisesti talojen takaa niiden piirustusten tekijöitä. Laitilan kunnan vuonna 1923 palkkaama rakennusmestari Heikki Enko on jättänyt Laitilaan kauniin rakennusperinnön ja suunnitteli eri puolille pitäjää satoja rakennuksia eri käyttötarkoituksiin. Enko toi klassismin Laitilaan, mutta oli eri tyylien suhteen harvinaisen osaava.

Sotien jälkeen Laitilan rakennuksia ovat suunnitelleet alueellisesti merkittävät arkkitehdit kuten Lauri Sipilä, Aarne Ehojoki, Veijo Martikainen ja Heikki Sysimetsä.   

Eräs Laitilan keskustan tunnetuista maamerkeistä on edelleen noin 1860-luvulta oleva Lundholmin leipomo, joka muuttui Talan kahvilaksi 1910-luvulla ja Tiihoseksi 2000-luvun alussa. Toinen kerros on rakennettu 1896 ja viereinen talo on rakennettu apteekiksi vuonna 1903. Viktor H. Auerin kuva vuodelta 1906.

Louhi, Pohjan noita sai ensi-iltansa

Tietosuus-osuuskunnan ja Laitilan Kulttuurin Tuki ry:n tuottama elokuva Louhi, Pohjan noita esitettiin ensimmäistä kertaa yleisölle huhtikuun alussa Laitilan Kinossa.

Projekti sai alkunsa, kun ensimmäisen Kivellä soutajat -näytelmän jälkeen ryhdyttiin tekemään videojaksoja tulevaan näytelmään. Näin myös toteutui, sillä viime syksynä Louhenlinnassa esitetyssä Louhen neito -esityksessä oli musiikin ja teatterin lisäksi mukana myös elokuvassakin siellä täällä näkyviä leffakohtauksia. Teatteri oli myös eräs syy, miksi jo alun perin päädyttiin säestettyyn mykkäelokuvaan. Lopputuloksen syntyyn osallistui myös työvoimatoimisto ja palkkatukimalli.

– Sieltä sanottiin, että mene Laitilaan, tuota teatteria. Ensimmäisen työviikon lopussa päätimme, että videojaksojen lisäksi tehdään myös erillinen elokuva, kertoi Louhi, Pohjan noita -elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Lauri Löytökoski.

– Siitä sukeutuikin kaikille hyvä diili. Tätä nykyä palkkatuella työllistytään pääosin yritysmaailmaan. Mene ja tiedä, olisinko siellä kyennyt tämmöistä tekemään.

Vaikka koko ajan oli kiire ja rahat olivat kortilla, Löytökoski osoitti työryhmän puolesta kiitossanat tuesta Laitilan ja erityisesti Jukka Vehmaksen suuntaan.  

- Vehmas uskoi projektiin vaikeinakin hetkinä ja soi tekemisen vapautta. Myös näyttelijät ja koko työryhmä tekivät paljon töitä haastavissa olosuhteissa. Aihe auttoi kaikkia osaltaan jaksamaan, kerrankos elämässä tämmöisen saa tehdä. Elokuvaa tullaan tarjoamaan erilaisille festivaaleille, mutta se tulee myös vapaasti katsottavaksi nettiin huhtikuun aikana Vimeo-videopalvelimella osoitteessa http://tietosuus.fi.

– Ilman Ylen tai Elokuvasäätiön tukea tehdyille elokuville ei ole olemassa maksullisia markkinoita, joten tärkeintä on, että se tulee nähtäville ja ihmisten ulottuville. Itse elokuvan arvo ratkeaa sitten vasta ajan kanssa.

Katso elokuva täältä.

22 kuukauden urakka

Elokuvassa on paljon Laitilassa kuvattuja osia: Louhenlinnan ympäristö, Hautvuoren ns. kellari ja Lukujärvi, jossa kuvausryhmällä haasteita piisasi.

 – Kuvasimme Väinö-jaksoa rannassa ja vedessä läpi marraskuisen yön, ja aamulla minulla oli hypotermiaa, kertoi elokuvan tuotannosta vastannut Olli Jalkanen.

Myös tyylikkään mystisessä kohtauksessa esiintyvä iso vene oli murheenkryyni.

– Ensin etsimme sopivaa venettä, ja viimein Kuralan Kylämäestä löytyi malliin perustava, 9-metrinen ”Mekrijärven vene”. Matkalla jäimme sen kanssa vielä jumiin keskelle metsätietä.

– Vene teki elokuvassa neitsytmatkansa, ja se ei ole vesikelpoinen, todistaa sillä kiikkeröimään joutunut näyttelijä Jouko Mäenpää.

Elokuvan valmistuminen vei alkuideasta lopputulokseen 22 kuukautta, ja työryhmässä oli mukana 25 eri tekijää. Elokuvan lopullinen pituus on 28 minuuttia.

Käsikirjoittaja/ohjaaja Lauri Löytökoski ja tuotannosta vastannut Olli Jalkanen.

Psykologinen katseluavain

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Lauri Löytökoski oli tietoisesti halunnut ottaa etäisyyttä Lönnrotin luomaan kaunokirjalliseen luomukseen Kalevalaan.

– Siitä olisi tullut helposti tönkköä ja pömpöösiä, enemmän liikuttiin Haavikon ja Holmbergin Rauta-ajan sekä Sergei Paradžanovin elokuvien suuntaan. Toivoisin että enemmänkin perinteestämme tehtäisiin tällaisia vapaampia tulkintoja. Kalevalaa muokattiin paljon jo runolaulajien keskuudessa, joten se kestää kyllä nykymaailmankin menon.

Louhi, Pohjan noidan ainekset on koottu monesta eri lähteestä. Itse tarinassa nuori noita, Runoi, lähtee pelottavalle matkalle muinaissuomalaiseen alamaailmaan Louhen, Tuonen valtiattaren, hakemana.

Ikivanhoihin elementteihin kuuluvat elokuvassa mm. kultaneito sekä puinen patsas, joiden jäljet ulottuvat länsisiperialaiseen tarina- ja uskomusperinteeseen. Mutta silti katsoja havaitsee myös ne selkeät kytkökset itämerensuomalaiseen ja kalevalaiseen mytologiaan. Tutuilla hahmoilla on kuitenkin elokuvassa erilaiset roolitarkoituksensa.

– Tarinan keskiössä on Carl G. Jungin psykologinen teoria animasta ja animuksesta, eli miten miehessä on piilevänä vastakkainen naispuolensa, ja naisella taas miespuolensa. Näillä on kolme rakentumisvaihettaan, ja niitä vastaavat hahmot Kalevalassa: sodankävijä on Lemminkäinen, rakentaja Ilmarinen ja tietäjä Väinämöinen.

Näiden kanavien läpi pitää myös elokuvan nuoren Runoin kulkea elokuvassa saapuakseen pelottavalta matkallaan perille.

Löytökosken mukaan näin on pyritty luomaan universaalia tarttumapintaa tarinaan, johon suomalaisilla on luonnollisesti oma erityisymmärryksensä.

– Tietääkseni Jung ei koskaan liiemmin lukenut Lönnrotia. Mietin kuitenkin, että jos hänen teoriansa kaikkien muinaiskulttuurien yhtenevistä symboleista pitää kutinsa, sitä voitaisiin soveltaa myös Kalevalaan.

Tuttuja kasvoja valkokankaalla

Elokuvan ensi-iltaa olivat katsomassa myös siinä molemmat tärkeää osaa näytelleet Lea Koskinen ja Jouko Mäenpää. Itsensä näkeminen valkokankaalla ja osana elokuvan lopullista kerrontaa oli molemmille vaikuttava kokemus.

– Mukavalta se tuntui, mutta samalla jotenkin oudolta, kuvaili ristiriitaisia tuntemuksiaan Koskinen.

– Minulle taas tuli ensimmäisenä mieleen, että onpas siinä ihan hyvännäköinen Väinämöinen, velmuili Mäenpää omaa roolisuoritustaan. Hänellä on  aikaisempaa kokemusta useista eri elokuvaprojekteista.

– Molbergin leffassa olin joskus mukana pienessä kohtauksessa, ja sitä kuvattiin koko päivä. Se jääkin monesti katsojilta hämärän peittoon, miten iso ryhmä tekijöitä tarvitaan ja kuinka paljon aikaa tekemiseen saattaa mennä.

Lähtiessä eräs Turusta tullut katsoja haluaa huikata vielä omat terveisensä.

– Lisää tällaista kulttuuria Laitilaan, tarvitsette muutakin kuin ne Munamarkkinat.

Näyttelijät Jouko Mäenpää ja Lea Koskinen ensi-illan tunnelmissa.

Ammattilaiset asialla

Louhi, Pohjan neito -elokuvassa on alusta asti mukavan mahtipontinen ote. Musiikin rooli ja luonne on voimakasta ja kiinni kuvallisessa ilmaisussa. Koska puhetta ei ole, kuvan ja musiikin yhteys on totuttua suurempi.

Lavastuksista, käytetyistä rekvisiitoista, upeista valaisuratkaisuista ja laadukkaasta kuvauksesta jää suora tuntu ammattimaisesta jäljestä ja elokuvataiteen osaamisesta.

Itselleni kiehtovinta oli se kuvitteellinen vanha maailmanaika, jonka elokuva kykenee uskottavasti luomaan ja josta se purkaa myyttistä kuvakerrontaansa. Tarinassa on juonen suhteen tiettyä hämäryyttä, jännitteitä ja paljon symboliikkaa, mutta sekin on kammatussa linjassa oman tarinaperinteemme kanssa. Valinnat tarjoavat katsojalle tilaa tulkita ja luoda uusia mielleyhtymiä.

Tyylikäästi elokuvaa on luonnehdittu, että kyseessä Louhen runolaulu, jonka sanat ovat kadonneet ajan tuuliin. Mikä ettei, ja katsoja saa ne sanoittaa.

Louhi, Pohjan noita

Pääosissa Thomas Dellinger ja Sinikka Strömmer. Ohjaus ja käsikirjoitus: Lauri Löytökoski, kuvaus: Aapo Lettinen, tuotanto: Olli Jalkanen, leikkaus: Petri Erkkilä, musiikki: Keppa & työryhmä. Tietosuus ja Laitilan Kulttuurin Tuki ry, 2017.


Marko Laihinen


Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 13.4.2017

Monimediajuttua Kivellä soutajat -musiikkinäytelmästä

Eilen saatiin Taidejournalismi-koulutuksessa ripustettua nettinarulle työn alla pitkään olleet monimediajutut. Itse tein sen Laitilassa elokuussa pyörineestä Kivellä soutajat -musiikkinäytelmästä.

Laitilan omassa tarinaperinteessä eläneistä jättiläisistä tietää paremmin kertoa Laitilan kulttuurisihteeri Jukka Vehmas tässä tekstissään.

Opettavaista oli kokonaisuudessaan - omien kokemusten myötä nousi arvostus niitä media-alan ammattilaisia kohtaan, jotka tiukoissa aikatauluissa pakkaavat aamulla vehkeistön autoon, menevät yksin tekemään kentälle jutun, leikkaavat ja säätävät äänet kohdalleen ja vielä samana päivänä se tulee eetteristä ulos.

Erityisesti audiojutut kiinnostavat, itselle sittenkin vähän uutena juttuna. Korva-aistin kautta kun ulkoa tuleva informaatio poikkelehtii aivan eri lokeroita pitkin tajuntaan kuin silmien kautta. Kuulon kautta on tutkitusti suorempaa rööriä tunteisiin ja alitajunnan maille. Tämän tietävät taidokkaiden kuunnelmien kanssa tekemisissä olleet.

Liikkuvan kuvan osuus tulee kasvamaan verkossa lähivuosina todella paljon. Mobiililaitteiden kehitys - näytöt suurenevat, akut kehittyvät, linjat paranevat yms. tukee osaltaan sitä kehityskulkua varmasti paljon. Kohti silmän maailmaa.

Videosiivun katsominen on kaikkein helpointa - aktiivinen kuunteleminen on eri asia kuin kuuleminen, ja lukeminen se vasta työlästä puuhaa on - pitää lukea rivi kerrallaan, käännellä sivuja, imeyttää tekstit sisäiseen projektoriin, joka sitten heijastaa ne suodatuksen jälkeen oman kuuppan sisällä mielikuvitusvalkokankaalle nähtäväksi, tunnettavaksi.

Toki tämän subjektiivisen kokemisen takia monen mielestä lukeminen on kaikkein suurinta taidenautintoa.


Oman juttuni nähtäville ja kuultaville saa tästä KLIKS!

Tutustu myös muihin Taideakatemian juttuihin osoitteessa Tutka.pro.