Fingerporissa

21.12.2016 Hesarissa Jarla taasen tarttunut ideaani.

Näköjään vielä pieni juhlastrippi, 3000 täynnä. Onnea vaan - alkuunhan tälle sarjakuvalle povattiin, ettei voi noin yksinkertaisella perusidealla pitkälle sätkytellä. Toisin on käynyt.

Voiman Runoilija. -palsta osa 16: Harri Nordell

Harri Nordell (valokuva: Timo Jakonen)

Runon lautturi, uskaltaja

Kuudes itsenäinen runokirjasi Hajo (WSOY) ilmestyi 10 vuoden jälkeen. Mitä vaatii runokokoelman aikaan saaminen?

Edelliseen kirjaan tulee ensinnäkin saada riittävästi etäisyyttä. Tekstien pitää tulla luonnollisesti: silmät kiinni, ja puhetta alkaa tulla, miellekarkuja. Kirjoittaminen on minulle pirullista ja raskasta, koska itsekritiikki on hirveän korkealla. Mitään falskia ei saa olla. En ole uskonnollinen ihminen, mutta minulle runo on pyhä.

Operoit syvällä ja kaukana kielen maailmoissa, samoilla alueilla kuin Scott Walker musiikin puolella. Kolme asiaa mitkä sinua runoilijana suomen kielessä kiinnostaa?

Se on mahdottoman taipuisa runouteen, uudissanojen muodostus on helppoa. Kaunis kieli, ehkä joitakin ääkkösiä lukuun ottamatta. Se on äidinkieleni, se on kotimaani.

Jääkö runoilijalta koskaan sanomatta jotakin kun ei ole kieltä, sanoja?

Runous jää aina kesken, koska se on prosessi. Yksittäinen runo on vain yksi etappi kirjoittajan historiassa. Aina jää jotakin sanomatta, sitä ei kirjoiteta, mutta sen voi lukea rivien välistä. Se ei ole kikkailua, vaan runon luonnollista hengittämistä.

Käytät runoissasi runsaasti luonnon elementtejä. Oma suhteesi luontoon?

Kaikki viittaa kesäpaikkaamme Västanfjärdissä, Kemiön saaristossa. Siellä on horisontti kaukana, kiviä paljon, pilviä. Siksi myös runoissanikin keveys ja raskaus vaihtelevat.

Hajon sivuilla on yllättävän suuressa roolissa Marjaana Virran grafiikka. Miten yhteistyönne on tapahtunut?

En halunnut perinteistä osastojakoa, ja Marjaanaa kiinnosti ehdotukseni. Hänen teoksensa eivät ole runojeni kuvitusta, vaan se on hänen olemistaan mukana runojen teksteissä. Kirjassa on täten kaksi arvoa.

Et tunnetusti pidä julkisuudesta tässä minäminäkulttuurissa. Mikä olisi paras tasapaino kirjailijalle, julkisen ammatin harjoittajalle?

Mun runot kaipaa julkisuutta, minä en kaipaa julkisuutta. Minulla on uskoakseni lukijapiiri, ja siksi runoja pitää vähän tuupata.

Mistä kiinalaisuudet ovat Hajoon kulkeutuneet?

Se on tekstilähtöistä kiinnostusta, alun perin Tuomas Anhavan japanilaisista runoista, ja siitä Pertti Niemisen suomentamiin kiinalaisiin runoihin. Hajossa on haikujakin, se muoto kirjoitusrajoitteena auttoi pääsemään tietystä sumasta yli. Kielirekisterini on iso, mutta eri asia saako sen auki. Valintojen tekeminen on saatanan hankalaa, ja tiiviissä muodossa perusteiden paino on raskas.

Mitä toivoisit suomalaiselle runoudelle?

Julkisuutta. Suomalainen runous on isossa mielessä hyvää, mutta katoamassa kaikkialta. Tekemisen mahdollisuuksia on.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Pystytkö vielä parempaan? Pystyn. (vastattu hybriksen hetkellä.)

(Julkaistu Voima-lehden numerossa 10/2016)

Kallen Kantapöydässä

2.12.2016 Kantapöydässä oli keskustelumme aiheena esitetyt kohtuuttomat yhteysalusmaksut saaristossa asuville ja Varsinais-Suomen positiiviset työllisyysnäkymät. Kalle Talosen lisäksi studiossa Armas Lahoniitty ja Pete Poskiparta.

Ohjelma on kuunneltavissa täältä.

Voiman Runoilija. -palsta osa 15: Sirpa Kyyrönen

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 9/2016

Juuremme kiinni ilman ihossa

Kolmas runoteoksesi Ilmajuuret (Otava) ilmestyi äskettäin. Kirjoitat siinä eri tavoin ihosta, miksi?

Iho ja tuntoaisti ovat kokemisen elin. Iho hengittää, ja sen kautta voi nähdä itsensä maailmassa. Valasteema taas tulee ihon ja nahan, sikiöiden ja vastasyntyneiden samankaltaisuudesta. Nisäkkäinä meitä ei erota kuin karvankasvun vaiheet.

Kuvaat kirjassasi äitiyttä rehellisesti, sokeroimatta. Millaisen polttopisteen neljän lapsen äitinä oleminen tarjoaa?

Se on materiaalin loputon lähde – ilon, ihmettelyn ja raivon paikka. Kaikki tunteet rehellisimmillään ja raadollisimmillaan. Este ja rasite kirjoittamiselle – samalla koen olevani etuoikeutettu, että saan olla siinä polttopisteessä.

Miten arkinen perhe-elämä ja kirjallisuustyö yhdistetään?

Tukiverkosto, huumori ja armollisuus arjessa kannattelevat. Edellinen kirja on kirjoitettu todellisuudessa, jossa joku pyöri koko ajan helmoissa. Viimeistelyn loppuvaiheessa tarvitsen päiväkausien itsekkyyden tekstin pöyhimiseen.

”Odota hetki, äidillä on lause kesken”, ei ole harvinainen. Tarvitsen hiljaisuutta myös joka päivä.

Runoissasi vallitsee rajattomuus luonnon ja ihmisenä olemisen välillä. Onko niiden välissä mitään ihoa?

Runomaailmassani ei ole eroa, kirjoitan liukuvasti. Pointti ei ole erot, vaan samankaltaisuudet. Kirjassa ei ole käytetty pistettä kertaakaan, ja koin nautinnollisena ja vapauttavana, että on se liuku tai kierto, joka vain jatkuu. Kirjoittaminen tuntui omalle iholle lämpimänä.

Mitkä ovat runokirjasi ilmajuuret?

Minulle ilmajuuret ovat valtava peikonlehti lapsuudenkodissa. Toisaalta ilmastokeskustelu tuli mukaan niin vahvasti; juurrummeko ilmaan, katkaisemmeko juuret, jotka pitävät meidät hengissä. Ilmajuuria tekevät ovat yleensä oheiseläjiä, loisia.

Olet ollut eri rooleissa lukuisissa runotilaisuuksissa vuodesta 2005. Minkä tärkeiden asioiden pilareina runous toimii?

Uskon runouden hyvää tekevään voimaan – kun runokuvat oikein kolahtavat, ne ovat fyysisiä kokemuksia. Runoudella on itseisarvonsa. Tilaisuudet taas ovat yhdessätekemisen muotoa, pidän erityyppisistä haasteista. Minun helppo olla sosiaalinen jossain roolissa.

Runoissasi ollaan paljon metsän huomassa, miten tärkeä metsä sinulle on?

Metsä on rauhoittumisen paikka. Olen kotoisin Hämeenkyröstä, maalta, jossa  kotikuusi näkyi ikkunasta. Metsä sitoo sisälleen kosteutta, puhtautta. Onneksi nykyisenkin asuinpaikan lähistöltä löytyy kaupunkimetsiä. Mene metsään ihminen!

Olet kertonut, että ajattelet kirjoittamalla, miten se tapahtuu?

Kirjoittaminen on väistämättä keskustelua. En kirjoita tyhjiössä, vaan vasten muiden kirjoituksia. Lukukokemuksista syntyy lauseita, jotka hakeutuvat runoiksi.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi kirjoitamme soista ja valaista? Siksi koska ne ovat välitiloja, ja soveltuvat uhkaavien asioiden käsittelyyn. Suo ei ole kiinteää metsää, eikä vesistöäkään, ja myös valas on eräänlainen välitilan nisäkäs.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016)

Arvio julkaistu Voima-lehdessä 9/2016

Tilaa kirja Sammakon kirjakaupasta.

Dopingkilpailujen MM-kisat

(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 28.10.2016)

Ensi helmikuussa koittavat jälleen Lahdessa hiihdon MM-kisat.  Hienoa, saas nähdä miten maailman salskeilla karpaaseilla ja rotevilla mirkuilla se jalka potkee ja suksi sujuilevi sukkelaan! Tai no, toivottavasti Lahdessa on edes lunta, ja puuskittaisessa vaakatuulessa sen verran taukoa, että joku mäkihyppykilpakin saadaan käytyä.

Vuonna 2001 Suomen maajoukkueella menikin MM-Lahdessa hiukan onnettomasti. Tuli kuusi dopingkäryä hemohesin käytöstä. Norjalaiskatsojilla oli kivoja kannustuskylttejä, kuten: ”EPO=SISU”.  Suomalaista vahvaa asiaosaamista edusti, että hups, Ala-Tikkurilan Shellille unohtui Hiihtoliiton lääkärilaukku, jossa oli ruiskuja ja infuusionestepusseja. Laukku on nykyään muuten Urheilumuseossa. Valehtelua, jälkipuintia ja keskinäistä syyttelyä kesti vuosikaudet. Kaikki käryt eivät ole toki vieläkään hälvenneet.

Vaan nyt on vahingoniloa ilmassa, kun ylivoimaisena miesten ja naisten laduilla jyllännyt Norjakin on saanut dopingosumaa puhtoiseen kilpeensä. On ollut oudon pitkiä testaustaukoja, huoltobussin vintissä puuhaillaan kummallisia, Terese Johaugia kärventää italialainen huulirasva ja Martin Johsrud Sundby köhii palkintopallien takana tujujen astmalääkkeidensä kanssa.

No, syvästi inhimillistä tämä toki vain on. Jo muinaiset kreikkalaiset, eli Olympian kisoissa (776 eaa. alkaen) oli yleistä, että urheilijoita kiristettiin ja lahjottiin, raha liikkui ja suorituksia parannettiin yrteillä, oopiummehulla, sienten muskariinilla ja muilla sen ajan tropeilla.

Itselläni kyllä kiinnostus hiihtoa kohtaan lopahti Lahteen 2001 kuin vesikelkalla olisi lasketellut mäestä sepeliosuudelle. Toki tämän yltyneen doping-kuurupiilon takia on muutoinkin jännittely urheiluviihdebisneksen tuotteiden avulla laantunut. On vaan typerää, että ensin liputetaan kilpailu, sitten jännätään testit, ja lopuksi arvuutellaan, kuinka moneen kertaan ne mitalit jaetaan ja milloin. Auttaisiko selvästä tapauksesta elinikäinen kilpailukielto aina ja saman tein? Tai se, että maat saisivat vapauden testata toistensa urheilijoita milloin vain?

Mitäpä jos taas otettaisiin aivan toinen linja, mitä joskus ehdotellaan, että vapautettaisiin kielletyt aineet? Oman ihmiskäsitykseni perusteella uskoisin, että hyvin lyhyen ajan päästä kaikki suorituspaikat olisivat täynnä lähinnä teinimutanttikilpikonnia, he-maneja ja hulkkeja. Ja raatoja.

Muutoksia tullee sitten kun dopingia ympäröivä bisnes kärsii riittävästi. Kilpailukyvyn maksimointi tarvitsee yhdessä sovitut sääntelynsä – näin se on mm. urheilussa, politiikassa ja muualla markkinataloudessa. Boostattu inhimillinen ahneus kun on itsensä lopulta vaikka kuoliaaksi syövä petoloinen. Se ominaisuus asuu tietenkin meissä jokaisessa, ja herää henkiin tilaisuuden osuessa kohdalle. Mikä se laji sitten on kenelläkin on.

Kirjoittaja on Turussa asuva penkkiurheilun kohtuukyttääjä

Syrjäkarein

Kuva: Jussi Virkkumaa

Olen ollut mukana tekemässä Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa ja Turun Sanataideyhdistyksen toteuttamaa Syrjäkarein-projektia. Työryhmän muut jäsenet ovat Veera Vähämaa, Jasmine Westerlund, Veera Lehtola sekä valokuvaaja Jussi Virkkumaa.

Korvarunoista, muotokuvarunoista ja valokuvista koottu ensimmäinen näyttely Syrjäkarein - lauseita kaupungin laitamilta on avoinna 4.10.–30.10.2016 Turun pääkirjastossa. (Tieto-osasto, 2. kerros).
Myöhemmin näyttely lähtee kiertämään.

Näyttelyn avajaisia vietettiin 17.10.2016, jolloin vietettiin myös valtakunnallista Asunnottomien yötä.

Näyttelyn esittelyteksti:
Syrjäkarein-näyttely syntyi kesällä 2016 kymmenissä kohtaamisissa, joissa sanataiteilijat kirjoittivat  runomuotokuvia ja korvarunoja. Projektissa työskenteli myös valokuvaaja, joka kuvasi kohtaamisten paikkoja ja muotokuvasi ihmisiä. Yhteistyötahoina ovat olleet mm. Turun Elokolo, Sirkkalan päiväkeskus ja Varsinais-Suomen Sininauha ry:n nuorten työpaja Jokipaja. Valokuvista, korvarunoista ja muista projektin aikana kirjoitetuista teksteistä osa on koottu mukaan Syrjäkarein – lauseita kaupungin laitamilta -näyttelyyn.

Korvarunojen tai runomuotokuvien ei ole tarkoitus tehdä hyvää tai pahaa. Niiden on tarkoitus kommunikoida ja koskettaa. Syrjässä elävien ihmisten ääni tulee kuulluksi runossa. Ketkä ovat syrjäytyneitä, ketkä syrjäytettyjä? Millaista on elää marginaalissa? Miten “syrjä” määritellään?

Runomuotokuvassa sanataiteilija katselee runon kohdetta ja kirjoittaa tälle runon. Teksti on nähdyksi tulemisen lahja kohteelleen. Näin syntyneet runot ovat yhteisiä. Menetelmän on kehittänyt kirjoittajaryhmä Tapiiri.

Korvarunossa ihminen kertoo itse omaa tarinaansa. Sanataiteilija kirjaa puhetta ja koostaa siitä runon. Tämä ns. “korvaruno” perustuu täysin kohteensa puheeseen. Menetelmän on luonut ja kehittänyt Turun Sanataideyhdistys.

Median uutisointeja:

Åbo Underrättelser 18.10.2016

Turun Sanomat 4.10.2016

Turun Sanomat 4.10.2016

Aamuset uutisoi 26.9.2016, luettavissa myös täältä.