Napitusta

Muutaman päivän jälkeenkin Benjamin Buttonin

ihmeellinen elämä mietityttää.

Ensinnäkin loistoesimerkki elokuva-taiteen mahdollisuuksista.

Mahdottomia esitetään kuin mukamas olisi oikeasta elämästä kuvattu.

Sitten ne kohdat joista se itse taide katsoi takaisin – mitä sillä itse kukin rajaa –

sokea mies, joka valmisti kellon joka kulki taaksepäin, että sodassa

kaatuneet miehet tulisivat takaisin kotiin, viljelemään maata ja

elämään perheidensä kanssa.

Miehen oma poika tuli puulaatikkoon

paketoituna sodasta kotiin.

Kuva kulki kuin muistikuvaksi rakennettuna taaksepäin, räjähteisiin pamahtaneet miehet tulivat ehjiksi, kuolleet nousivat tantereilta kun kiväärinkuula lähtikin kehosta takaisin jonkun toisen pyssynpiippuun jossa sormi ei koukistanutkaan liipaisinta.

Elokuvan kohta, jossa kuvatapahtumilla kerrottiin mitkä kaikki asiat

edelsivät sitä ajan kohtaa, jossa taksi törmäsi murtaen tanssijan uran loppuun.

Jos pienikin asia olisi mennyt toisin, tätä traagista kohtaamista ei olisi tullut.

Ehkä.

Mitä tällaisia elämänpisteitä meillä onkaan jokaisella?

Montako kertaa esimerkiksi kuolema on käynyt lähellä

harjan ja kihvelin kanssa?

Viimeinen kohtaus, jossa Benjamin oli elämänsä suuren rakkauden sylissä.

Nainen oli vanha, Benjamin oli keholtaan vauva, mutta sisältään dementoitunut vanhus.

Katsoi vielä kerran naista, ja nainen koki että se Toinen tunnisti hänet, muisti hänet.

Ja sitten Benjamin sulki silmänsä.

Elokuvat ovat parhaimmillaan upeita, ne kertovat asioita joihin emme

useinkaan osaa itse elämässämme tarkentaa. Paikoin elokuvat ovat

enemmän totta kuin elämä itse, kenties?

Kehittävät meidän herkkyyttämme kokea, aistia, nähdä, tuntea.

Itkettävät meidän todellista itseämme esille, ja näyttävät

elävän elämän voiman, johon jokaisen tulee suostua.

Tai kannattaa suostua.

Ettei jää pelkästään lupaavaksi ja lahjakkaaksi käsikirjoitukseksi.

Murrosikäinen ripottelee kirjaimiaan

Heidi Hautala on todennut Annassa 6.8:

"On niin paljon ihmisiä, joita maailma eri millään tavalla palkitse, päinvastoin.

Monelle meistä oraansuojelijoista kävi hyvin, mutta sitten oli heitä, joiden idealismi oli

niin korkealentoista, etteivät he jaksaneet tässä maailmassa.

Idealismi voi olla hirvittävän raskasta."

Minä olen varmasti monenlaista palkintoa saanut, kitise en, mutta ymmärrän tuon idealismin raskauden. Tiedän että Idealistinen Sinisilmä kykenee ajattelemaan itsensä ulos inhimillisestä maailmasta ja esimerkiksi kroonisesti masentuneeksi. Kun maailma ja ihmiset eivät millään muutu sellaisiksi kuin heidän pitäisi muuttua.

Päivän oivallukseen, jonka minä murrosikäinen 39 vee olen itselleni pyydystänyt.

Kun ihminen vanhenee, ikääntyy; tietää omat mahdollisuutensa, tietää kadotetut mahdollisuudet. Sanovat sitä realismiksi.

Tietää ytimiään myöten, että kulkee sitä päivää kohti jolloin puhaltuu se hento viimeinen ulospuhallus ja elämä on tullut valmiiksi.

Monella nuorella peruskokemustila itsestään on kuolematon, ja että maailma on lukemattomia tarinoita täynnä. Tämä on totta nuorten ihmisten maailmassa, ja niin kuuluukin olla. Muuten ei olisi eteenpäin vievää idealismia ja tervettä kapinaa joka synnyttää muutosta.

Mutta kun ihminen ikääntyy, tuntee itseään paremmin ja ennen kaikkea näkee yhä selvemmin rajansa, ääriviivansa, asiat alkavat saada toisenlaista mittakaavaa, ja kaikesta maailmanpahuudesta ja huonoudesta ei olekaan enää valmis ryntäämään barrikadeille tai kärventämään hermonsa. Alkaa valkata minkä puolesta tappelee, mitä säilyttää, mistä luopuu koska aika ja elämä on muuttunut käsinkosketeltavan rajalliseksi.

Rajallinen aika muuttaa moraalia.

Eettisyyden sydämenlyönnit tarkentuvat, sillä omalla tavallaan idealismi ja realismi tekevät

parhaimmillaan oman synteesinsä, liittonsa.

Tästä pohdinnasta voi ahdistua, kokea kuolemanpelkoa, tai sitten ottaa se unilukkariksi mukaan elämänsä valintoihin.

Tämä on minulta sellaista elokuun kirjoitusta. 

Meillä on kesä vielä vieraana, se istuu huvimajassa hyväntuulisena ja on onnellinen, 

mutta illalla jo syksyn läsnäolo vaatii shaalin laittoa olkapäille, ja

taivaalle ovat tulleet tähdet takaisin pimenevään mereensä.

Ei meillä ole aikaa hukattavaksi turhanpäiväisyyksiin.

Elokuun yö valvottaa

Matkalle lähtevän ikävää, stressaavia asioita, venkurat rytmit juhlien takia.

Uni on vielä jossakin bilettämässä, sitä ei vielä huvita tulla luokseni.

Silmät auki sunnuntaille hän makaa vuoteessaan, ja miettii avioliitosta syntyneiden asioiden kuten uskonnon, kuoleman ja jälleensyntymisen symboliikkaa.

:-)

Lyhyimmin iskuin uskonto on niitattu sillä, että se on syntynyt ihmisen kuoleman pelon voimasta. Saa lohtua ja turvaa, kun uskoo että elämä ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu.

Tästä on syntynyt mm. kristillinen uskonto ja kulttuuri, jossa uskotaan että ihmisellä on kuolematon sielu, hän on alkuperältään henki ja se olennainen: vaikka kuinka suoranainen pahuuden lähettiläs ja todellinen helvetillisyyden siementäjä olisi eläessään maan päällä, niin hopladii, Jeesus hänen faijansa isä-Jumalan ja pyhän hengen kanssa voi antaa armon, ja sitten taivasten ovet aukeavat ja bileet ihanaiset, murheettomat ja loppumattomat alkakoot! 

Kristillinen symboliikka on hyvin vaikeaa. Ymmärtääkseni suurin osa papeistakaan ei ole ollenkaan hajulla mistä saarnaavat tai minkä todellisten asioiden viitteellistä puhetta alitajunnoille he puhuvat. Ohjeita ne on hyvään ja onnelliseen yksityiseen ja yhteiseen elämään muiden kanssa, mutta nykyajassa täysin kadottaneet tienviittansa.

Buddhalaisuudessa ollaan sentään hiukan loogisemmalla linjalla ja uskotaan syyn ja seurauksen lakiin, ja ollaan muutoinkin aina tuuppaamassa se elmukelmuinen eksistentiaalinen vastuunpaketti omista teoistaan aina ihmiselle itselleen. 

Mutta sitten sielläkin on se jälleensyntymisoppi, jota toki on tulkittu sitten tuhannella eri tavalla. Viisain löytämäni selityslause on, että ok, jotakin siirtyy, samoin kuin kynttilän tulella toinen kynttilä sytytettäisiin, mutta ei mitään persoonallista minää, johon ah niin rakastuneita olemme, ja jonka kuolemista alati peljätä saamme.

Ihmisen eläimellisyyttä ja biologista pohjaa tuoreeltaan lukeneena mietin, että tuo voisi tarkoittaa ihan yksinkertaisesti sukupolvien ketjua. Kasvatuksen karmaa, geenipakettia jonka tyyttäämme lapsissamme eteenpäin. Sillä lailla mekin jatkamme elämistämme, ilman sitä minää, "markolaihista" tässä tapauksessa. 

Esimerkkinä vaikkapa tavat ja puheenparret ja sanonnat, jotka joku on joskus suutaan päästänyt ja sitten ne ovatkin siirtyneet elämään omaa elämäänsä.

Toisiaan seuraavat elämät; viittilöikö se karmauhkauksillaan tai houkutuksillaan sitä miten päivä toistaan seuraa, ja joka päivä me teemme valintoja ja tekoja, jotka kantavat myös eteen päin. Huomiseen, viikon päähän, vuosien päähän tai sitten sinne oman elämän rajojenkin ulkopuolelle. 

Tässä päättelyssä on myös uskottomalle moraalin pohja ja erityisesti kohde jolle olla moraalinen; elämä itse, ihmisten suku, omat ja toisten lapset, elämän edellytykset; Huomispäivät.

Lauri Viidan runo Onni sikermästä Onni (1965) :

Onni

Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.

2.

Suvimaisema: lahdentyven,

saunaranta ja vene

ja helle, männiköntuoksu,

kukat, välkkyvät kalat,

lapsi, lapsia, lapset

ja vanha onnellinen kaiku:

Isä, hei!

3.

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.

Ikkunan edessä

pystyyn kuivunut omenapuu. 

Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä.

Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

Kesä jatkuu. Kesä.