Hanya Yanagihara - Pieni elämä

Yhdennessätoista asunnossa oli vain yksi vaatekomero, mutta toisaalta siellä oli lasiset liukuovet pienelle parvekkeelle, jolle astuttuaan hän huomasi, että vastapäisessä talossa istui mies ulkona tupakalla pelkässä T-paidassa ja sortseissa, vaikka oli lokakuu.

Pieni elämä on - hieman ironista kyllä - tuhatsivuinen tiiliskivi elämän raadollisuudesta, mutta myös sen kauniista puolista. Listasin Hanya Yanagiharan romaanin uudelle #hyllynlämmittäjä-listalle, joka tänä vuonna muodostuu ainostaan mammuttimaisisti opuksista, joihin on pelottanut tarttua niiden ulkomuodon vuoksi. Pientä elämää en pelännyt, pelkästään innolla odotin, sillä se vaikutti omaan makuun juuri sopivalta. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut ehkä hiukan pelätäkin etukäteen.

Takakannesta: Neljä pennitöntä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin. Komea Willem haluaa näyttelijäksi, sukkela JB taidemaalariksi ja turhautunut Malcolm arkkitehdiksi. Nelikon keskiössä on säkenöivä, salaperäinen Jude, jonka traumaattinen menneisyys ei jätä ystävyksiä rauhaan. Siinä missä rakkaus, menestys ja addiktiot osoittautuvat vuosien mittaan ohimeneviksi ilmiöiksi, pysyttelee Jude sitkeästi kaiken avun ulottumattomissa. Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.

Juden koko elämää varjostaa hänen traumaattinen menneisyytensä, jota hän ei missään vaiheessa ole käsitellyt läpi ja näin ollen se ei jätä rauhaa. Hän ei ole pystynyt kertomaan siitä kenellekään ja lapsuudesta saakka kuulluista fraaseista ja syytöksistä on tullut todellisuus. Tapahtunut ei meinaa millään pysyä pinnan alla, vaan kurkottaa jatkuvasti rumaa päätään mielen herpaantuessa. Mutta yöaikaan hän on niin kauhuissaan, niin kadoksissa, ettei ymmärrä sitä. Hänen paniikkinsa on liian totta, liian kaikennielevää. Jude on keksinyt, että fyysinen kipu sumentaa henkisen. Se tekee olon puhtaammaksi ja tuo helpotusta.



Laskeuduin Pienen elämän kanssa pimeää kaivoon ja jossain vaiheessa kansikin läimäistiin kiinni! Joku taisi istuakin sen päälle. Pelotti. Kauhistutti. Suretti. Suurimman osan aikaa yksinkertaisesti raivostutti. Miksei kukaan tee mitään! Ystävät, perhe ja lääkärin (!!) katsovat Juden touhuja läpi sormien, vaikka sokeakin näkee, että nyt on hypätty rajan toiselle puolelle. Ihmiset sietää liikaa epärealistisen, paremman huomisen toivossa. Pelätään toimia toisen reaktion tähden tai siitä seuraavan mahdollisen välirikon takia.

Toki kirjasta löytyy kauniita ja ihaniakin hetkiä, jotka näyttävät ihmiset parhaimmillaan ja elämän kauneuden ja niihin sitä tarttuu kuin hukkuva köyteen. Ehkä Judekin tarttui. Epäilevästi ja itseään lytäten, mutta tarttuipa haparoiden kuitenkin. Pienen elämän voisi sanoa olevan kärsimysnäytelmän ja rakkaustarinan kombo. Se myös vetää täysin pohjan sanonnalta "Mikä ei tapa, vahvistaa."

Mutta samalla hän tajusi, että lääkkeet olivat suojanneet häntä, ja ilman niitä hyeenat palasivat, ja vaikka niitä ei ollut enää yhtä paljon ja ne olivat vekkaisempia, ne kuitenkin kiersivät ja seurasivat häntä yhä edelleen , ja vaikka ne eivät olleet yhtä innostuneita ajamaan häntä takaa, ne kuitenkin olivat yhä edelleen paikalla, nämä hänen ei-toivotut mutta sitkeät seuralaisensa.

Lukeminen otti henkisesti todella koville. Se repii vereslihalle. Ei ole toista tällaista. Siinä kulkee ikään kuin toisen ihmisen kanssa läpi hänen elämänsä kurjuudet, mutta myös ilot; pelot ja toiveet. Lopussa en pystynyt enää lukemaan, sillä kyyneleet sumensivat silmäni. Tahtomattaankin kiinnostuin kirjailijasta kirjan takana ja siitä mistä näin järkyttävä tarina oikein kumpuaa. Tässä kuussa olen lukenut todella vähän kirjoja normaaliin tahtiin verrattuna ja se johtuu siitä, että Pieni elämä vei täysin mukanaan, enkä malttanut lukea muita. Nyt kun kirja sitten on loppu, eivät muut kirjat ole tuntuneet tarpeeksi vetäviltä tämän jälkeen.

Mikäli vielä tämänkin jälkeen kaipaa jonnekin pimeään ja toivottomaan kolkkaan suosittelen lukemaan Hubert Selby Jr.:n Unelmien sielunmessun.

★★★★★
Hanya Yanagihara - Pieni elämä

(A Little Life, 2015)

Tammi, 2017

Omasta hyllystä

Chris Riddell - Ottilia menee kouluun

Ottilia asui asunnossa 243 P. V. Puuskulaisen tornissa, jota
sanottiin Pippurimyllytaloksi, koska se näytti sellaiselta.

Ihastuin Ottiliaan jo ensimmäisen kerran tavatessamme, joten olen innoissani, että sarjaa on päätetty suomentaa lisää. Englanniksi osia on ilmestynyt jo neljä. Chris Riddell on kirjoittanut ja kuvittanut myös Ada Gootti -sarjaa.

Ottilia ja Mauri-herra ovat jälleen mysteerien äärellä. He tapaavat puistossa Seela Forström-Lauristo III:n ja tämän patagonianponin Möpön. Ottilia viettää siitä lähtien paljon aikaa Seelan kanssa, kunnes uuden ystävän on mentävä kouluun. Kekseliäs Ottilia kirjoittaa vanhemmilleen ja pyytää päästä myös kouluun. Pian hän on jo koulubussilla matkalla kohti Alli B. Salon koulua.

Sisäoppilaitos on tarkoitettu erilaisesti lahjakkaille oppilaille ja Ottilia pelkää, ettei hänellä ole lahjoja. Muita oppilaita taas pelottaa Seelan kertomat kummitusjutut koulussa vaeltavasta kummituksesta, varsinkin kun kaikenlaista kummaa alkaa tapahtua. Ottilia ja Mauri-herra päättävät napata kummituksen.

 

Mauri-herra on surullinen Ottilian uudesta ystävästä, sillä hän ei haluaisi jakaa Ottiliaa kenenkään kanssa. Ottilian nukkuessa Seelan kanssa samassa ylellisessä makuuhuoneessa joutuu Mauri-herra muiden lemmikkien joukkoon Itäsiiven pilttuisiin. Ei ole ihme, että Mauri-herra kaipaa ystäväänsä, sillä Ottilialla ei näytä olevan kauheasti aikaa hänelle koulun pitäessä tytön kiireisenä. Mauri-herra on tehnyt itsekseen salapoliisitöitä etsiessään Ottilian erilaista lahjaa ja törmännyt mielenkiintoisiin asioihin, mutta Ottilia ei ehdi kuunnella.

Ottilia menee kouluun on suloinen kirja koti-ikävästä, omista vahvuuksista ja ystävyydestä. Yhtä tärkeitä tekstin rinnalla ovat Riddell taidokkaat kuvat, jotka herättävät hauskan tarinan eloon.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★★★★
Chris Riddell - Ottilia menee kouluun

(Ottoline Goes to School, 2008)

Gummerus, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa
Russell Brand & Chris Riddell: Hamelnin pillipiipari
Ada Gootti ja Humisevan karju (#3)
Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (#2)
Ada Gootti ja hiiren haamu (#1)

Sarah Winman - Kani nimeltä jumala

"Jaan elämäni kahteen osaan."

Löysin uuden lempikirjan. Kirjojen lukemisen ihanuutta on se, kun yllättäen törmää johonkin tarinaan ja oli oma arki kuinka stressaavaa ja väsyttävää tahansa, niin se kaikki kaikkoaa. Vaikutuin Sarah Winmanin kerronnasta jo Merenneidon vuotta lukiessa, mutta Kani nimeltä jumala vei koko potin - kansien väliin jäi pala minusta. Harvoin kohtaan kirjailijan, joka vie minut niin erikoiseen ja pyörryttävään maailmaan kuten John Irving. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin saisi elää uuden elämän.

Veli ja sisko.

Tarina lapsuudesta ja varttumisesta,
ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta
ja tragediasta ja kaikesta siltä välillä.
Tarina uusista aluista.

Kani nimeltä jumala on kirja Ellystä ja hänen perheestään. Alkupuolisko kertoo Ellyn lapsuudesta 70-luvun Englannissa. Sieltä voi nostaa esiin kolme asiaa, jotka eniten vaikuttivat hänen myöhempään elämään: samalla kadulla asuva Jenny Penny, jonka äidillä on paljon poikaystäviä, naapurin Golan, joka on kova kertomaan juttuja sekä tärkeimpänä kaikista veli. Ellyn veli on viisi vuotta vanhempi ja erilainen kuin muut ikäisensä, eksoottinen olento, joka pani yöllä salaa äidin huulipunaa ja suukotteli kasvoni täyteen märkäruven näköisiä laikkuja. Hän vastusti sillä tavalla konservatiivista maailmaa. Isoveli on kenties tärkein osa Ellyn elämää, yhdessä he ovat kokonaisia. Veli on kuin tukeva graniitti, johon nojautua. Toisilleen he kertovat melkein kaiken.

Elly on aivan ihana päähenkilö eikä hänestä voi olla pitämättä. Hellyyttäviä olivat hänen lapsuudenaikaiset pohdinnat kuten se rakastaako Jumala häntä sekä ymmärtämättömyys siitä mitä rienaamista siinä on, jos kanin nimi onkin jumala. Elly on uskottavimpia lapsikertojia mitä tähän ikään mennessä tiedän. Kirjan alkupuoliskon maaginen realismi vähitellen katoaa ja toisessa puoliskossa Elly on jo aikuinen. Hänen kasvamisensa kirjan edetessä tuntuu todelta. Se on välillä raastavaa, tuntematon edessä pelottaa, mutta aina on myös jotain hyvää ja toisten ihmisten avulla selviämme eteenpäin.

"Mutta sinulla on ollut vaikeaa."

"Minusta tuli ihan kelpo ihminen. Ei nyt palata vanhoihin."

"Minusta meidän on pakko palata", äiti sanoi ja otti minusta
kiinni suojavarastukseni alla ja veti vuodet sivuun. Hän pani
kätensä ympärilleni ja veti minut pois pimeydestä, ja kun olin
sen pienen hetken hänen sylissään ja aika lakkasi olemasta ja
muisto häipyi, annoin periksi ja palasimme entiseen. Ja hyvä niin.

Henkilögalleriasta löytyy monenkirjavaa tallaajaa ja värikkäitä persoonia. Pakko ottaa esiin vielä tuo belgianjänis (jolle veli antoi nimeksi jumala), jolla on hänelläkin oma äänensä - varsin suorapuheinen sellainen. Kirjan loppu herkisti, enkä todellakaan odottanut näin vaikuttavaa lukukokemusta kansien välistä, jotka toivat mieleeni lähinnä Ihmemaa Ozin ja Dorothyn.

Kani nimeltä jumala on ihana, sydäntäsärkevä, kupliva, räiskyvä. Se kuvaa niin kauniisti sisaruutta parhaimmillaan sekä ystävyyttä, perhettä ja kasvamista. Mukana on vaikeita aiheita, jotka Winman  käsittelee lempeästi. Koko kirja on todella taitavasti kerrottu ja se jättää mahdollisuuden lukijan omille ajatuksille ja oivalluksille. Kaikkea ei selitetä auki, mutta merkityksiä on helppo löytää. Teksti on kuvailevaa ja raikkaan oloista. Halusin selvittää päätäni, päästä eroon katkerasta roinasta, jota oli kasaantunut sanojeni taakse. Olin jo ensimmäisistä sivuista lähtien tarinan ja sanojen lumoissa.

______________________________________

★★★★★
Sarah Winman - Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit, 2011)

Tammi, 2012

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Elena Ferrante - Uuden nimen tarina

"Keväällä 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon,
jossa oli kahdeksan muistivihkoa."

Oikeastaan heti kun sain Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, luettua, aloin odottamaan kuumeisesti jatkoa. Alkuun iski pieni paniikki, kun ensimmäiseksi näki pitkän henkilöluottelon, mutta kun kirjaa alkoi lukemaan, niin kyllähän ne asiat samantien muistuivat mieleen. Tämän pidemmälle ei kannata lukea, jos tuo Loistava ystäväni on lukematta.

Takakannesta: Napolin laitamilla varttuneet ystävykset Elena ja Lila pyristelevät irti lapsuutensa köyhyydestä, väkivallasta, näköalattomuudesta ja miesten määräysvallasta. Aikuisuuden kynnyksellä he viskautuvat eri suuntiin: Lila päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, mutta Elena onnistuu pääsemään yliopistoon. Lila nousee älynsä ja tarmonsa ansiosta lähiympäristönsä vaikuttajaksi sillä aikaa, kun Elena luovii 1960-luvun Italian opiskelijaliikkeen poliittisissa tuulissa. Kun tytöt hullaantuvat samaan mieheen, mustasukkaisuus ja kateus happamoittavat välejä. Toisaalta mutkikas ystävyys ja hiljainen keskinäinen kilpailu antaa kummallekin uhmakasta, eteenpäin ajavaa voimaa, eikä yhteenkuuluvuuden tunne häviä.

Uuden nimen tarina jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi päästiin. Elenalla ja Lilalla on edelleen mutkikkaat välit heidän astellessa kohti aikuisuutta. Lila on mennyt nuorena naimisiin ja Elena jatkaa sinnikkäästi opiskeluja. Lilalla on yhä läpitunkeva vaikutus Elenaan vaikka heidän tiensä eroaa pidemmäksikin aikaa Elenan ottaessa Napoliin ja kaikkeen siihen liittyvään etäisyyttä opiskelemalla muualla. Lilan tiukka ote pitää.

"Lilan jokainen sana kutisti minua. Tuntui kuin kaikki hänen lauseensa,
jopa pikkutyttönä kirjoittamansa, olisivat tehneet tyhjiksi minun ajatukseni - nykypäiväiset, ei lapsuudenaikaiset. Samalla jokainen sivu herätti minussa
omia ajatuksia, ideoita, kirjoitusaiheita, aivan kuin olisin siihen asti elänyt
ahkerassa mutta aikaansaamattomassa tylsyyden tilassa."

Elena Ferrante onnistuu kuvaamaan taitavasti italialaista elämäntyyliä, niin että minäkin, joka en sitä kovin tunne, uskon käsittäväni jotain. Elenan sisäinen maailma tulee lukijalle näkyväksi ja hänen kauttaan myös Lilan, joka on tosin oikukkampi tapaus. Lilasta ja hänen aikeistaan ei aina voi olla varma. Hän tekee mielensä mukaan ja määräilee. Jossain kohti hänen uhmansa kauhistutti ja sai pelkäämään tarinan jatkoa. Naisilla ei määräämisvaltaa miehiin verrattuna juuri ole, mutta Lila ei sovi hiljaisen ja myötäilevän vaimon muottiin.

Uuden nimen tarina onnistuu siinä, minkä luulin olevan mahdotonta; se on vähintään yhtä hyvä kuin Loistava ystäväni ja armottomasti se ottaa lukijan taas matkaansa Napolin korttelien myllerrykseen. On niin ihanaa olla näin hurmiossa jostain kirjasarjasta, vaikka tässä tapauksessa se tarkoittaa tuskaista odottamista sarjan kolmatta osaa ajatellen. Kaksi osaa siis odottaa vielä suomentamista, enkä malta odottaa❣ 😍

_____________________________________

★★★★★
Elena Ferrante - Uuden nimen tarina

(Storia del nuovo cognome, 2012)

Wsoy, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat

"Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi. Mikrofoni voimisti ja
silotti hänen äänensä, teki sen arvovaltaisemmaksi, aivan kuin sitä olisi
jotenkin käsitelty. "Tavallisten naapurusten pihajuhlista tavallisella pihalla."

kirjan alku

Olen pitänyt hurjan paljon lukemistani Liane Moriartyn kirjoista, joista ihan lemppareiden joukkoon päätyi Mustat valkeat valheet. Näennäisen kepeän kerronnan taakse kätkeytyy todella rankkoja juttuja, mutta kirjailija ei päästä lukijaa ahdistumaan liikaa. Järkyttäviin ja kipeisiin asioihin tullaan Tavallisissa pikku pihajuhlissakin törmäämään.

Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään ei voi mennä vikaan? Juhlailoa ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi heittää hetkeksi mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erika kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä. Takakansi

Tuota tapahtumaa ei tietenkään paljasteta, vaan koko kirjan idea on sen selviäminen hiljakseen. Kirjassa keskitytään tapahtumaa edeltäneeseen aikaan sekä siihen miten asiat muuttuvat tapahtuman jälkeen. Ihmis- ja parisuhteet muuttuvat, jollain nousee syyllisyys pintaan. Käydään läpi tapahtuma, joka voisi sattua oikeastaan kenelle vain. Tapahtuman kertomista pitkitettiin liian kauan, koska siihen mennessä odotukset olivat kasvaneet todella isoiksi, eikä kirja pystynyt niitä lunastamaan. Parisataa sivua kun odottaa, niin lopputuleman pitäisi olla jotain hurjaa ja mullistavaa. Kirjan paras ja mielenkiintoisin osuus alkoi vasta tuon paljastuksen jälkeen ja sitä olisin jaksanut pidempäänkin lukea!

Alussa oli sen verran käynnistymisvaikeuksia, että välillä oli hankala palauttaa mieleen kuka on kenenkin puoliso; ongelma, johon en ole törmännyt muissa Moriartyn kirjoissa. Naishahmot olivat mieleenpainuvia ja omia persooniaan, mutta miehet jäivät värittömiksi. Tavalliset pikku pihajuhlat on kirja vanhemmuudesta ja ystävyydestä sekä niistä ihan arkisista pikku asioista. Luotettavaan tyyliinsä Moriarty kuljettaa lukijansa monen erilaisen suhteen läpi näyttäen elämän värikästä kirjoa.

Lopputulema: Mustat valkeat valheet on edelleen minulle The Kirja, mutta Moriartysta tykkääville voin huoletta suositella tätäkin. Itse tykkään kovasti Moriartyn tyylistä, mutta tarina ei yllä edellisten kirjojen tasolle. Kirjan luettua selkiytyy kansikuvankin tarkoitus, joka totta puhuen ennen sitä näytti pelkästään ihan kivalta. Nyt pidän siitä jo paljon enemmän, kun tiedän kannen välittämän tarinan.

________________________________________________

★★★★
Liane Moriarty - Tavalliset pikku pihajuhlat

(Truly Madly Guilty, 2016)

Wsoy, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Seita Parkkola - Viima

"Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä.
Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu."

kirjan alku

Kannatan heräteostoksia, varsinkin sen jälkeen, kun pari Seita (ent. Parkkolan) Vuorelan kirjaa ostin ihan vain hienojen kansikuvien perusteella. En ole katunut pätkääkään. Finlandia Junior -palkintoehdokkaana ollut Viima on Usvaa paljon synkempi kuvaus koulujärjestelmästä, kurinpidosta ja ystävyydestä. Tuleekohan tästä mitään järkevää sanottavaa, kun mielessä pyörii vain "mahtava, tosi mahtava kirja!" Yritetään kuitenkin.

Karkailusta syytetty kaksitoistavuotias Viima saa viimeisen tilaisuuden selvitä koulusta Mahdollisuuksien talossa, joka antaa vuosittain muutamalle toivottomalle lapselle mahdollisuuden. Vankilaa muistuttava koulu vaatii Viimaa jättämään vanhan taakseen eli katkaisemaan välit vanhoihin kavereihinsa ja luopumaan rakkaasta skeittilaudastaan, voidakseen päästä parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. "Vankeuteni oli alkanut." Viiman on yritettävä tosissaan pärjätä sillä ulos potkiminen tarkoittaa joutumista menetettyjen lasten kouluun, josta puhutaan vain kuiskaten.

"Ilma ulkona oli kirkas ja terävä. Katulamppujen valo värisi. Kun näin ihmisiä,
vetäydyin aina varjoihin. Sitten ohitseni lenkkeili mies ja koira. Koira katsoi
minua ja heilutti korviaan. Mies ei katsonut. Mietin olinko jo muuttumassa
näkymättömäksi. Se oli aika vavahduttava ajatus."

Koulussa on tiukat kurinpitojärjestelmät, jossa huonoista koulutuloksista tai käytöksestä piirretään viivoja teloituskukkulaan, ja jonka kokonaan valmistuttua seuraa rangaistus. Mahdollisuuksien talon valta ei ulotu pelkästään koulupäivän ajalle, vaan lasten vapaa-aikaakin kontrolloidaan. Harrastuslistalta saa (on pakko) valita mieleisensä aktiviteetit. Koulu valitsee parhaan kaverinkin, jonka kanssa kuljetaan koulumatkat ettei Viima vain sorru niiden aikana rikoksiin.

Viiman vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu isänsä, tämän puolison Virve Avannon ja tämän tyttären kanssa. Avantoa on "kiittäminen" Viiman viimeisestä mahdollisuudesta, sillä hän Mahdollisuuksien talon koulukuraattori. Kotonakaan ei siis saa olla rauhassa, kun Avanto pitää kuria ja rajoittaa elämää. Isä antaa vastentahtoisesti Avannolle siihen vapaat kädet.

Sattumalta Viima löytää omilla retkillään hylätyn tehtaan ja tutustuu siellä muutamiin lapsiin ja heidän johtajahahmoon Intiaan, joka on kirjan yksi kiehtovimmista hahmoista. Intia jää lukijalle mysteeriksi, mutta minulle hän on ainakin nimenä tuttu Usvasta. "Minua ei saatu kiinni, tietenkään. Minä olen näkymätön--" Hän on lapsi, jonka teloituskukkula näyttää joukkoteurastukselta ja josta muut lapset puhuvat kaikkien aikojen mahdottomimpana lapsena. "Hänestä ei puhuta eikä hän palaa."

Vuorela on rakentanut puistattavan vision, jossa koulun aikuiset näyttäytyvät pahoina, koulusysteemi on kammottava joka liikettä vahtiva ja mielivaltainen. Heikot vanhemmat joutuvat taipumaan koulun tahtoon, jottei lapsi syrjäydy ja joudun väärälle polulle. Viimassa on maagista realismia sekä dystopiaa ainakin kamala koulujärjestelmän kohdalla. Kirjaa on vaikea lokeroida mihinkään muottiin enkä haluakaan. Se on täydellinen sellaisenaan, monimuotoisena ja kiehtovana teoksena.

"Aikuisia tietysti kannattaakin pelätä. Aika moni heistä on vähän kuin
viisi metriä korkea kolmevuotias lumikolan kokoinen hiekkalapio
kädessä. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku", he sanovat ja iskevät
lapiolla päähän kaikkia kakkuja. "Älä tule tuhma poika, tule hyvä
poika." Sellaisessa touhussa voi saada monta tainnuttavaa iskua.
Sellaisessa voi käydä tosi huonosti. Usko tai älä."

Kolme kirjaa lukeneena voin sanoa, että Vuorela kirjoittaa omalaatuisia, huikeita tarinoita, joihin uppoudun joka ikinen kerta suurella intensiteetillä. Tätäkin kirjaa (ja kantta) komistaa Jani Ikosen upeat mustavalkoiset kuvat, joissa on samaa villeyttä kuin tarinassa.

_________________________

★★★★★
Seita Parkkola - Viima
Kuvitus: Jani Ikonen

Wsoy, 2006

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Seita Parkkola: Usva
Seita Parkkola: Lumi

Elena Ferrante - Loistava ystäväni

"Rino soitti minulle aamulla, luulin että hän pyytäisi taas 
rahaa ja valmistauduin sanomaan ei. Mutta hänellä olikin 
toisenlaista asiaa: hänen äitinsä oli kadonnut."

kirjan alku

Paljon hehkutettu Loistava ystäväni löysi tiensä myös minun yöpöydälle ja jo tässä vaiheessa voin sanoa, että varmasti yksi tämän vuoden parhaita käännöskirjoja! Väärään osoitteeseen eivät ylistykset ole menneet. Elena Ferrante salanimen takana on julkisuutta välttelevä kirjailija.

Lila on jo pikkutyttönä peloton, uhmakas ja huippuälykäs, Elena taas epävarma tarkkailija. Mutta yhdessä tytöissä on voimaa selvitä miesten hallitsemassa yhteisössä, jossa naiset taistelevat tilastaan ja jossa väkivalta on jokapäiväistä. Tyttöjen keskinäinen kilpailu ja kateus potkii heitä eteenpäin, mutta luja yhteenkuuluvuus ei horju koskaan. Takakansi

Kirjaan humpsahtaa sisälle samantien. Se on intiimi, kiehtova ja elämännälkäinen. Napoli toisen maailmansodan jälkeen on rankka paikka. Ihmiset ovat suurelta osin köyhiä, lapset tekevät töitä, eivätkä juuri haaveile pitkälle kouluttautumisesta, sillä siihen vaaditaan rahaa. Kaduilla on väkivaltaa.

Elenalla ja Lillalla on erikoinen ystävyys, heillä ei ole montaa yhdistävää tekijää (kirjat tietenkin), mutta silti he vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit ja viihtyvät yhdessä. Lila on räväkkä ja Elena hiljaisempi. Molemmat koulussa nopeita oppijoita, mutta Lila on ihan omaa luokkaansa; Hän omaksuu asioita huikeen tahtiin, vaivattomasti ja Elena yrittää pysyä hänen perässään, nousta jopa ohi, mutta se on turha kilpailu. Lapsuudesta saakka Lila haastaa Elenaa ja tämähän seuraa perässä.

"Vähän ennen neljättä kerrosta Lila teki jotakin yllättävää. Hän pysähtyi odottamaan minua, ja kun olin päässyt hänen rinnalleen, hän tarttui käteeni. Se ele muutti kaiken välillämme ainiaaksi"

Eletään miesten hallitsemassa maailmassa, jossa miehen kunnianloukkauksesta seuraa välittömästi selkkaus. Lila kapinoi raivokkaasti ja tekee asiat miten haluaa muiden seuratessa pelokkaina vieressä. Hän on kiehtova henkilö kaikessa mystisyydessään ja hänen tekemisiään osaa kaikista vähiten ennustaa. Muutenkin Loistava ystäväni on täynnä yllättäviä käänteitä, eikä mitenkään voi tietää mitä seuraavaksi on luvassa. Ferrante taiturimaisesti kuljettaa lukijan halki tapahtumien. Loistava ystäväni on raikas tuulahdus kirjamaailmaan.

Lila ei kuitenkaan täysin yksipuoleinen henkilö ole, hänestä löytyy muitakin kuin uhkarohkea puoli. Hänellä on omat pelkonsa, maailma Napolin ulkopuolella mietityttää ja pelottaa. Elena taas kamppailee jatkuvasti itsensä kanssa, yhdessä hetkessä hän pitää itseään lahjakkaana ja seuraavassa Lilan kopioijana, joka ei osaa tehdä mitään omaa. Vaikka Elena ja Lila eivät aina yhdessä ole ja he menevät omia polkujaan, on heidän välinen side luja. Kirja pursuaa muutenkin mielenkiintosia henkilöitä. Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että että kirjailijan etunimi on sama kuin pähenkilöllä. Onkohan sillä joku merkitys?

Kirjassa päästään tyttöjen nuoruuteen asti ja Loistava ystäväni onkin napolilaissarjan ensimmäinen osa neljästä ja jos ei jaksa odottaa seuraavaa osaa, voi sillä aikaa lukea Ferrantelta muut suomennetut kirjat: Amalian rakkaus (1992) ja Hylkäämisen päivät (2002). Täällä ruudun takana ainakin yksi kiinnostunut ilmoittautuu!

_______

Elena Ferrante - Loistava ystäväni

( L'amica geniale, 2011)

WSOY, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★★

Satu Mattila-Laine - Parantola

"Askeleet lähestyivät."

kirjan alku

Parantola on nuortenkirja ja sopivan lyhyt sellainen. Vähän lukenut voi tähän huoletta tarttua, sillä tunnelmallisten kansien välissä oleva tarina vie mukaan aikamatkalle keskeisimpinä teemoina ystävyys ja oman sairauden hyväksyminen.

15-vuotias Elisa on kiinnostunut historiasta ja harrastaa vintagevaatteita. Lisäksi hänellä on salaisuus: epilepsia. Voimakkaan kohtauksen jälkeen Elisa huomaa päätyneensä aikamatkalle 1930-luvun kaatumatautiparantolaan, jossa hoitomuotoina ovat suolaton ja kahviton ruokavalio sekä eristys.

Parantolan arki mankelointeineen ja lypsämisineen on rankempaa kuin mihin Elisa on tottunut, mutta onneksi Elisa saa ystävän toisesta laitoksen asukista, Annasta. Molemmat tytöt rakastavat 30-luvun filmitähtiä! Parantolan lääkärillä Gromanilla on kuitenkin pahaenteinen suunnitelma Elisan ja Annan varalle... Takakansi

Kirjan lukee hujauksessa, sillä Satu Mattila-Laine on kirjoitettu tarinan sutjakkaasti eteneväksi, eikä kiinnostus voi varmastikaan lopahtaa kesken! Päinvastoin on korviini kantautunut enemmän kommentteja siitä, että kirja voisi pidempikin olla. Varsinkin vanhat epilepsian hoitomuodot ovat erittäin hurjan kuuloisia ja samalla myös ehdottomasti kirjan parasta antia sekä aikamatkustus-aspeksti oli hyvin toteutettu.

Kirja ei tyrkytä mitenkään erityisesti tietoa epilepsiasta, mutta huomaamattakin ja asiaan sen erityisemmin kiinnittämättä huomiota kirjasta kyllä tarttuu tietoa mukaan. Aina on erityistä lukea jonkun tietyn ihmisen tuntemuksia sairaudesta, vaikka tuo kyseinen henkilö fiktiivinen olisikin. Aivan hyvin Elisa voisi oikeakin ihminen olla tuntemustensa kanssa. Ihan erilainen tuntuma tulee tässä tapauksessa epilepsiaan kuin lukisi vaikka jotain tieto-opusta samasta aiheesta. Ei sekään tietysti ole huono, vaan erilainen tapa saada tietoa.

Sanomattakin on selvää, että Parantola sopii epileptikoille, mutta myös jostain muusta sairaudesta kärsiville oivallista lukemista. Elisa ei ole uskaltanut kertoa muille sairaudestaan, etteivät ihmiset ala suhtautumaan häneen eri tavalla, mikä varmasti voi olla monen sairastavan lapsen pelko. Pelko, että ihmiset pitävät heikkona, eriarvoisena. Ja vaikka ei mitään sairautta lapsella olisikaan, saa hän tästä hyvän lukukokemuksen lisäksi arvokasta tietoa.

_______

Satu Mattila-Laine - Parantola

Karisto, 2015
Kansi: Satu Ketola

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★

John Green - Arvoitus nimeltä Margo

"Minä uskon, että jokaisen ihmisen kohdalle osuu ihme."

John Greenin esikoiskirja Kaikki viimeiset sanat sai minulta erittäinkin positiivisen vastaanoton ja sen tähden olin kovasti odottanut tätä kolmatta suomennosta. Arvoitus nimeltä Margo ei napannut samalla tavalla.

Takakannesta: Quentin Jacobsen on aina ollu rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeen hän ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Quentin marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraava aamuna Quentin palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käy ilmi, että tyttö on kadonnut. 

 "Ei kuulosta yhtään siltä Margolta, jonka minä tunnen", Lacey sanoi, ja ajattelin Margoa, jonka minä tunsin, Margoa jonka Lacey tunti, Margoa jonka hänen äitinsä tunsi, me kaikki katsoimme häneen kuvaansa naurutalon eri peileistä."

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä, mutta kirjan ihan alkua ja loppua lukuunottamatta hoettiin lähinnä, että "Missä Margo?". 200 sivua 'missä margoa' alkaa aikalailla ottaa päähän. Kavereidenkin puheet menevät Quentinilta täysin ohi, kun hänen pieniin aivoihinsa ei mahdu kuin Margo, varsinainen pakkomielle. Suoraan sanottuna alkoi tympimään koko Margo. Eniten kuitenkin pidin hänen hahmostaan, joten sääli, että hän oli juuri se ketä etsitään. Ennemmin vähä-älyinen Ben olisi kadonnut. Paitsi kuka nyt häntä olisi lähtenyt etsimään.

"Tarkoitan vain, että sinun täytyy lakata tähyilemästä taivaalle, koska jossain vaiheessa vilkaiset alas ja huomaat itsekin leijuneesi pois."

Pidin kirjan alusta niin kovasti! Margo ja Quentin tekemässä jäyniä, Margo ninjapukuisena. Ah, olisinpa yhtä nuori jälleen. Arvoitus nimeltä Margo on kirja rakkaudenkaipuusta, ystävyydestä ja siitä, että emme tiedä ikinä toisistamme kaikkea. Kirjan lukemisen jälkeen uskon, että tarina toimii paremmin elokuvana. Ainakin Cara Delevingne on ihana. Tsekatkaa myös Greenin veljesten youtube-kanava vlogbrothers.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

★★½
John Green - Arvoitus nimeltä Margo

(Paper Towns, 2008)

WSOY, 2015

Kirjastosta lainattu

Kirjankansibingo: Kasvokuva (Kolmas bingo!)

Muita postauksia
John Green: Kaikki viimeiset sanat