Täällä taas!

Kuukauden hiljaiselon jälkeen saan vihdoin kirjoitettua tänne jotain! Halua on ollut kirjoittaa, mutta jaksamista ja aikaa ei yhtään - Instagramin puolella sentään olen enemmän aktiivinen. En kuitenkaan halua, että blogi täysin hiljenee, joten yritän kirjoittaa kuulumisia edes silloin tällöin. Ehkä jopa joku kirja-arviokin tulossa😊

No mitä sitten on tullut kuluneiden kuukausien aikana luettua? Haluaisin tähän sanoa, että paljon ja kaikkea kivaa, mutta esim. tämän kuun saldoksi tulee jäämään vain neljä kirjaa. Tosin sanottakoon, että työnalla on Stephen Kingin tuhatsivuinen Se, jota ei hetkessä lueta. Maltoin viimein lukea pitkäaikaisena haaveena olleen Erin Morgensternin Yösirkuksen, josta en ollut kuullut mitään muuta kuin hehkutuksia ja nuo kannet ovat tosi kivat! Erehdyin lukemaan kirjan takakannen ja odottamaan jotain maagisen kiehtovaa, sillä miljöönä on sirkus, joka toimii kahden nuoren taikurin pelikenttänä, mutta pelin panoksista he eivät itse tiedä. Eikö kuulostakin houkuttelevalta!! Mikä aarreaitta kirjailijalle lähteä kirjoittamaan. Rajattomat mahdollisuudet. Tilanteen kehittely itse pelivaiheeseen kestää kuitenkin reilusti yli puolenvälin eikä taikureiden voimienmittelö ole lainkaan kiinnostavaa, eikä tunnu että sen olisi tarkoituskaan. Yösirkus ei tarjoa mitään uutta vaan toistaa takakannen tekstin, jonka lukija on tietysti etukäteen jo katsonut, joten juoni on tiedossa alusta loppuun. Miten tylsää! Ei ole hetkeen mikään ärsyttänyt näin paljon.

Liv Strömqvistin Kielletty hedelmä sen sijaan oli kaikkea muuta kuin tylsä. Tuossa albumissa tiukkaan syyniin pääsee tällä kertaa naisen sukuelin, jonka merkitys ja siihen suhtautuminen on ihmiskunnan historian aikana ollut hyvinkin erilainen. Jälleen osuvaa pohdintaa ja viiltävää analyysiä ja faktaa Strömqvistiltä. Huutia saavat tabut ja uskomukset. Kielletty hedelmä on teos, joka kaikkien tulisi lukea!

Palasin L. M. Montgomeryn Anna-sarjan pariin ja hyppäsin heti toiseen kirjaan luottaen siihen, että ensimmäisen osan tapahtumat palautuisivat mieleen vähitellen. Sarjan jatkaminen on ollut jonkin aikaa mielessä varsinkin kun sain Runotytöt kokonaan luettua ja viimeisen sysäyksen aikeelle sain Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogissa pyörivästä Montgomery-lukuhaasteesta. Pääsin oikeastaan heti kärryille tapahtumista, mutta en tuntenut samaa lukuintoa mitä minulla on Runotyttöjä lukiessa ollut. Ne ovat aivan ihania kirjoja, mutta Anna-sarjaa en näillä näkymin ole jatkamassa, sillä oli työn takana saada luettua Anna ystävämme loppuun.

Ennätin jo lukemaan pari tämän vuoden uutuutta; Naomi Aldermanin feministinen dystopia Voima oli pitkään odotettu suomennos, joka pisti miettimään monia asioita yhteiskunnassamme, sillä kirjassa nais-mies asetelma on pistetty päälaelleen naisten saadessa itselleen odottamattoman voiman. Ja sitten heistä kaikista tulikin todella koston- ja vallanhaluisia. Kirja on todella kärjistävä, mutta ehkä sen tarkoitus onkin ravistella kunnolla ajattelemaan, koska tasa-arvokysymykset ovat vielä huonossa jamassa maailmalla. Seuraavaksi voitaisiin kuitenkin siirtyä vähän hienovaraisempaan esittämistapaan. Olen enemmän pienten yhteisöjen tarkkailusta kiinnostunut, joten Voiman koko maailman kattava näkökanta tuntui välillä runsaudessaan uuvuttavalta.

Toinen uutuus oli Pierre Lemaitren Tulen varjot, joka on itsenäinen jatko-osa Näkemiin taivaassa kirjalle ja sitähän minä rakastin suuresti! Vielä en ole ehtinyt Lemaitren dekkareihin asti, joten tähän väliin sopi loistavasti lukea Tulen varjot. Mutta mikä pettymys kirja olikaan! Siinä ei ollut ensimmäisen kirjan maagisen mielikuvituksen tuntua ja valloittavaa, jännittävää juonta. Tulen varjot oli täynnä poliittisia kiemuroita ja tylsiä vaikuttajamiehiä. Näiden ja talouskriisin keskellä olivat edellisestä kirjasta tuttu Madeleine ja hänen poikansa Paul. Edes Madeleinen kostoretki ei pitänyt mielenkiintoani yllä vaan luin kirjan pikavauhtia loppuun.

Sarjakuvat eivät ole jääneet vain Strömqvistin albumiin, vaan luin Tylypahkan kirjasto -blogista nappaamani vinkin eli Kanata Konamin Chi's Sweet Home -manga-albumit 1 ja 2. Ne ovat kissaihmisten must-read kamaa ja vaikka itse olenkin etupäässä koiraihminen, pidin albumeista superpaljon. Hellyyttävä Chi-pentu joutuu emosta eroon ja eksyy. Pieni poika löytää kissapennun nuutuneena maasta makaamasta ja pojan perhe ottaa sen hoiviinsa, vaikka eläimet ovat talossa kiellettyjä. Sitten päästääkin seuraamaan kaikkia hauskoja kommelluksia mitä pieni pentu talouteen tuo. Tosi hauska sarja ja täytyy ehdottomasti etsiä käsiin loputkin osat! En yhtään tiedä paljon niitä on, mutta Chi'n ei voi kyllästyä.

Toivottavasti teillä on ollut parempi alkuvuosi!

M. R. Carey - Maailman lahjakkain tyttö

Hänen nimensä on Melanie. Se juontuu "mustaa tyttöä" tarkoittavasta muinaiskreikan sanasta, mutta hänen ihonsa on itse asiassa hyvin vaalea, joten nimi ei oikeastaan sovi hänelle.

Huomaan yllättäen lämmenneeni dystopia kirjoille, sillä lähiaikoina olen lukenut useammankin hyvän kirjan. Päällimmäisenä mielessä on Rick Yanceyn Viides Aalto-trilogia, joka nappasi välittömästi mukaansa huikaisevaan seikkailuun. M. R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö on loistavaa jatkumoa tälle genrelle ja saa pohtimaan, että olenko minä muuttunut vai genre.

Takakannesta: Melanie on hyvin erityinen pikkutyttö. Joka aamu Melanie istuu huoneessaan odottamassa. Kun häntä tullaan hakemaan luokkaan, kersantti osoittaa Melanieta aseellaan samalla kun kaksi muuta sotilasta sitoo tytön pyörätuoliin. Melaniesta tuntuu, etteivät he pidä hänestä. Hän vitsailee, ettei pure, mutta he eivät naura.

Aamuisin Melanie sidotaan kiinni pyörätuoliin ja viedään luokkahuoneeseen muiden lasten kanssa, jossa heille pidetään oppitunteja. Parhaita ovat päivät, jolloin Justineau on opettajana. "-- ja hän näkee Justineaun, pyörryttävä onnentunne valtaa mielen ja hänestä tuntuu kuin hänen sydämensä liihottaisi taivaalla." Muista raakamaisista aikuisista Melanie ei pidä. Melanie ja muut lapset ovat tutkimuskohteita, sillä he kantavat maailmalla raivoavaa virusta, josta todella vähän ihmisiä on selvinnyt tarttumattomina. Melanie on erilainen kuin muut zombit. Hän kykenee ajattelemaan ja hallitsemaan itseään paremmin kuin muut.

"Viattomat arkiset esineet hämmentävät häntä hieman ja palauttavat mieleen kaukaisen ajan, jolloin riitti kun huolehti turvaseksistä ja siitä, mihin oli pysäköinyt autonsa."

Maailman lahjakkain tyttö ei ole mitään Walking Dead toisintoa (vaikka kyseisestä sarjasta tykkäsinkin), vaan siinä on ajatusta ja todella syvällisiäkin tasoja. Toki löytyy myös raakuuksia ja verta, mutta ne ovat enemmänkin sivuseikka. Henkilöt ovat hienosti rakennettuja ja zombi Melanien voisin sanoa jopa olevan inhimillinen. Jep, outo yhdistelmä. Vaikka en voi väittää tuntevani zombi-kirjoja kauheasti, uskallan todeta, että Maailman lahjakkain tyttö on niiden joukossa aivan omalla tasollaan. Tarina ja henkilöt herättävät tunteita ja kirjaa ei voi päästää hyppysistä.

Maailman lahjakkain tyttö on zombitarina jollaista ei ole ennen kirjoitettu. Se sopii mainiosti genreen sen enempää vihkiytymättömälle - tosin elokuvakannet tekevät hallaa hienolle sisällykselle. Seuraavaan dystopia nälkään taidan lukea Hävityksen tai Siilon.

★★★★½
M. R. Carey - Maailman lahjakkain tyttö

(The Girll with all the Gifts, 20)

Like, 2017

Omasta hyllystä

Hannele Mikaela Taivassalo - Scandorama

Scandorama. Tervetuloa Neoscandiaan.
Tänne ei ole helppo päästä, mutta täältä karkotetaan herkästi.

Ihastukseni Hannele Mikaela Taivassalon dystopiseen sarjakuvaromaaniin Scandorama lähtee jo hämmentävästä kannesta, jota voi katsoa kahdella eri tavalla - tai minun aivoni taipuvat jatkuvasti siihen epäloogisempaan kuvaan.

Takannesta: Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas, kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen, siellä asuu Miskatt. Kaupungin pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, samalla hän ajautuu yhä kauemmas erään tietyn golden boyn, unelman, luota.

Esittelyteksti tiivistää hyvin albumin. Kauniiseen ja puhtaaseen Scandoramaan, unelmakotiin, haluaa moni, mutta hyödyttömät käännytetään takaisin Neuropaan. Scandoraman toisella puolella on rauniokaupunki Helsingy City, jossa ihmiskokeena syntynyt Miskatt asuu, sillä hän on sopeutumaton. "Minut tehtiin, minulta ei kysytty." Scandorama käy kauppaa koeihmisillä, jotka ovat pudonneet turvaverkkojen läpi.

"Mutta. On myös Scunderground.
Sinne päädymme me jotka putosimme mutta jäimme.
Kaiken ulkopuolelle.
Tänne voi kyllä jäädä vaikka ei pitäisi."

Albumi on suora peilaus nykyisestä hyvinvointiyhteiskunnastamme, jossa osa jää avun ulkopuolelle eikä kaikkia haluta edes auttaa, vaan heidät käännytetään pois. Ihmisiä ajatellaan paljon hyötynäkökulmasta. Harmaan sinisävyinen kuvamaailma on Catherine Anyango Grunewaldin kaunista, omaleimaista käsialaa. Hänen kuvaratkaisunsa ovat toisinaan kiehtovia ja ne sopivat tarinan pessimistiseen, synkkään maailmaan.




Scandorama jättää lopussa paljon avoimeksi ja sen on sen verran taiteellisempi teos, että uskon albumin jakavan mielipiteitä. Minä olin tapani mukaan innoissani tästä erikoisesta ja häilyvästä teoksesta. Se on jälleen niitä ihania kirjoja, jotka jäävät kutkuttamaan mieleen ja lukijana saa itse ajatella ja pohtia merkityksiä. Ei todellakaan valmiiksi pureskeltua kamaa! Toinenkaan lukukerta ei tee yhtään hallaa.

#sarjakuvahaaste

★★★★
Hannele Mikaela Taivassalo - Scandorama
Kuvat: Catherine Anyango Grunewald

(Scandorama, 2018)

Teos & Förlaget, 2018

Kirjastosta

Cecelia Ahern - Viallinen (#1)

Minä olen tyttö, joka rakastaa määritelmiä, 
logiikkaa ja mustavalkoisuutta. Muistakaa se.

En olisi ihan heti arvannut, että Cecelia Ahernin kirja tulee päätymään blogiini, mutta niin siinä kuulkas vaan kävi! Aiemmin Ahern on kirjoittanut vaaleapunaista romantiikkaa, jonka olen kiertänyt kaukaa, mutta nyt saatiin suomeksi kirjailijan uusi aluevaltaus eli YA-dystopia. Sen tiesin heti kuvauksen luettuani haluavani lukea. Viallinen on kirjasarjan ensimmäinen osa.

Celestine North on kansalaisia vahtivan Killan määritelmien mukaan täydellinen mallikansalainen:
hän on omistautunut koululle ja tähtää hyvin korkealle matematiikassa, hänen poikaystävänsä Artin isä on Killan ylin tuomari ja heidän yhteinen tulevaisuutensakin Artin kanssa on valmiiksi suunniteltu. Täydellistä. Kunnes Celestine tietoisesti rikkoo sääntöjä ja häntä uhkaa tutkintavankeus ja viallisen leima.

Ahernin kirjoittama maailma on toimiva ja hyvin selitetty. Talouskriisin jälkeen perustettu Kilta tuomitsee viallisia kansalaisia, jotka ovat tehneet moraalisia tai eettisiä virheitä, jotta maan johtoon ei enää pääse ihmisiä, jotka tekisivät huonoja päätöksiä. Viallisten kroppaan poltetaan V-kirjain johonkin kohtaan riippuen virheen laadusta. Mielleyhtymä juutalaisvainoihin tulee välittömästi viallisten käyttämistä käsivarsinauhoista, joita heidän on pakko pitää erottautuakseen muista ihmisistä. He saavat elää täydellisten ihmisten joukossa, mutta hyvin erilaisilla, tiukilla säännöillä ja heitä vahditaan jatkuvasti. Hyvin samanhenkinen Isoveli valvoo -meininki kuin George Orwellin Vuonna 1984 -kirjassa (kannattaa muuten sekin lukea).

Kilta pitää meitä silmällä, ja mikä vielä
tärkeämpää, se haluaa tehdä meille sen selväksi.

Olisin halunnut tutustua Celestineen paremmin ennen tuota radikaalia heräämistä, sillä 60 sivun jälkeen hänen toimintansa ei tuntunut mitenkään yllättävältä, sillä en ollut ehtinyt tutustua tuohon besserwissermäiseen neiti Täydellisyyteen. Hänessä on myöhemmin paljon yhtymäkohtia Nälkäpelin Katnikseen, sillä molemmat antavat kapinalle kasvot. Kirja etenee nopealla sykkeellä ja jatkuvasti on jotain tapahtumassa. Jotta Celestinen ja Artin happily ever after -loppu ei olisi niin selvä, tuodaan kuvioihin Carrick, joka tulee Celestinelle hyvin tärkeäksi heidän yhteisten kokemusten vuoksi, joita muut kuin saman kokeneet eivät voi täysin ymmärtää.

Loppupeleissä Viallisen kaltaisen yhteiskunnan olomassaolo olisi hyvin hataralla pohjalla, sillä virheistä oppii ja niiden kautta tulee paremmaksi. On suorastaan mahdotonta olla ikinä tekemättä virheitä. Nyt kenellekään ei suoda toista tilaisuutta tai oppimismahdollisuutta. Celestine saa huomata, että moniakaan asioita ei tule ajatelleeksi ennen kuin ne sattuvat omalle kohdalle ja silloin ne saavat ajattelemaan.

PS. Olisi ollut kauhean kiva, jos kannen elottomalle ihmiselle olisi saanut myös silmät. Kiitos.

★★★½
Cecelia Ahern - Viallinen

(Flawed, 2016)

Gummerus, 2018

Kirjastosta

Kotimaisia lyhykäisiä 2017

Kurnivamahainen kissa
Suloinen satu rohkesta pienestä tytöstä, joka kuivuuden ja köyhyyden maassa tapaa kylätiellä kurnivamahaisen kissan. Kissalla on loputon nälkä ja se on jo popsinut suuhunsa meriä, armeijoita, eläimiä ja kylien viljoja. Se haluasi syödä myös tytön, mutta tämä lupaa etsiä kissalle muuta syötävää ja saa näin armonaikaa.

Matkalla tytölle konkretisoituu mitä kaikkea kissa onkaan suihinsa pistellyt. Saako joku yksin ahneuksissaan viedä kaiken ja mistä tuo lopun nälkä oikein kumpuaa? "Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat." Teemu Juhanin ihastuttavista ja yksityiskohtaisista mustavalkokuvista tulee vahvasti mieleen toisen ihailemani kuvittajan, Chris Riddellin, tyyli. Molemmat ovat yhtä vallattomia ja tavattoman ilmaisuvoimaisia. Yksi suosikkikuvittaja lisää, hurraa!





Linnunsitoja
Takakannesta: Helikopteri on tuonut Zemin konevastaisten tukikohtaan, majakkasaarelle, jonne Kuilujen valvovat silmät eivät yllä. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneillä on vastassaan Valtion lisäksi myös nouseva meri, joka nielee saaristoa hitaasti mutta varmasti. Huippuunsa jalostetut viestikyyhkyt ovat arvokkainta mitä kapinallisilla on, mutta Maharin Kuilun Kone vahvistuu uhkaavasti ja häiritsee lintujen suunnistusta. Seuraava tehonlisäys on kuolinisku kyyhkyille. Ja vastarinnalle. Vähitellen Zemi tajuaa miksi isoveli lähetti hänet saarelle. Jesber ei tehnyt mitään harkitsematta. Zemi ei vain enää tiedä, kehen voi luottaa.

Kone valvoo isoveljen lailla kansalaisiaan, mutta majakkasaarella haudotaan hataraa kapinaa. Kirjan maailma ja lupaavat henkilöhahmot tarjoavat mainion tilaisuuden jatkaa tarinaa, sillä yhteiskunnan rakenteita ja tilaa ei selitelty turhaan auki ja minua koko skenaario jäi kiehtomaan vielä jälkeenkinpäin! Alle 200 sivuinen scifi dystopia on nopeasti luettu ja olen erityisen vaikuttunut myös Linnunsitojan kansista, joista ei meinaa saada silmiään irti.





Valas nimeltä Goliat
Kirja oli tämän vuoden Finlandia-ehdokas, joka tällä kertaa löytyi lukulistalta jopa ennen ehdokkuuden julkistamista. Se on Cristina Sandun esikoisteos. Toisinaan tarinat lipuvat sormien välistä ja jättävät sirpaleisen kuvan itsestään kansien mennessä kiinni viimeistä kertaa, joten sisällön referoinnissa saatte tyytyä pelkkään takakansitekstiin.

Takakannesta: Kolmekymppinen Alba on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tyttärenä. Alban suhde isän kotimaahan ei ole yksinkertainen: hän muistaa lapsuuden onnelliset kesälomat paahtavan auringon alla, mutta muistoja varjostavat diktatuurin vuodet salaisuuksineen. Kun Alba matkustaa romanialaisen isoisänsä hautajaisiin, hän alkaa samalla tutkia sukunsa tarinaa. Alba sukeltaa pienen romanialaiskylän historiaan, jossa osansa on ollut niin maanjäristyksillä, pohjoisesta maasta saapuneella morsiamella kuin maailmaa kiertävällä valaalla.

Itsensä sijaan Alba tuo hypähdellen tutuksi sukunsa, Helsingin ja menneisyyden Romanian. Kirja kertoo mm. kahteen kultturiin kasvamisesta. Alkuun olin innoissani, mutta ehkä kirja olisi pitänyt lukea paljon nopeammassa tahdissa, kenties jopa parilta istumalta, jotta kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja paremmin muistissa, mutta onneksi muut ovat selvästi tajunneet paremmin kirjan hienouden. Sandun kielestä kyllä pidin: "Hänen sanansa, kuin kömpelöt linnut, hakkasivat siipiään kasvojeni edessä ja putosivat sitten." 





Pohjolan porteilla 
Kiinnostuin Mervi Heikkilän Louhi-sarjasta, mutta ensimmäisen osan kansi ei houkutellut lukemaan, joten päätin roisisti hypätä suoraan kolmanteen osaan, sillä kyse on itsenäisestä jatko-osasta, niin uskalsin heittäytyä tarinaan kesken matkan.

Takakannesta: Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä Eerikki Puujumala saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan.

Ei se oikeastaan kamalasti häirinnyt, että edelliset osat olivat jääneet lukematta, sillä pääsin samantien mukaan tarinaan, jossa Roona haaveileen tavallisiin asioihin keskittymisestä kuten lukioon ja Aleksiin, mutta ennenäky ja ystävän epätoivoinen pyyntö ajaa tytön takaisin Tuonelaan. Pohjolan portit ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja siitä tuleekin tuosta syystä mieleen Lautturi, joka sekin käyttää kansanperinnettä hyödykseen yhtä hienolla ja kiehtovalla tavalla. Tykkäsin kovasti!

★★★
Magdalena Hai - Kurnivamahainen kissa
Kuvitus: Teemu Juhani

Karisto, 2017

Kirjastosta
★★★½
Helena Waris - Linnunsitoja

Otava, 2017

Kirjastosta

★★½
Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

Otava, 2017

Kirjastosta

★★★★
Mervi Heikkilä - Pohjolan porteilla

Haamu, 2017

Kirjastosta

Rick Yancey - Viimeinen tähti (#3)

"Vuosia sitten, kun tytön isä oli ollut kymmenen, hän oli
matkustanut isolla keltaisella bussilla planetaarioon."

kirjan alku

Nykyään tuntuu olevan harvinaista, että saan jonkin sarjan luettua loppuun, mutta 5.aalto -trilogian sain päätökseen! Mahtavaa! Todella hyvä sarja ja trilogian päätösosa, Viimeinen tähti, kertoo viimein miten maapallon ja sen asukkaiden käy. Niiden ketkä siis ovat tarpeeksi onnekkaita (tai miten sen nyt ottaa) ollakseen elossa. Tätä pidemmälle ei kannata jatkaa, jos edelliset osat ovat lukematta.

VIHOLLISIA OVAT TOISET.
VIHOLLISIA OLEMME ME.

Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. Ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät. Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse. Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä? Takakansi

Viimeinen tähti etenee edellisten osien tapaan kiivaalla sykkeellä. Vihollinen haluaa hävittää ihmiset maan päältä ja on keksinyt siihen keinon: "Vastaus ihmisongelmaan on tuhota se, mikä tekee meistä ihmisiä." Jos ei ole luottamusta ei ihmiskunta voi kehittyä. Loppuun ei ole enää montaa päivää ja silloin vihollinen aikoo nopeuttaa kertaheikolla tuhoamisprosessiaan.

"Tuska on välttämätöntä. Tuska on elämää.
Ilman tuskaa ei voi olla riemua."

Suurin osa hahmoista on pysynyt samana koko trilogian läpi, mutta joissain on nähtävissä suuriakin muutoksia, mikä toisaalta on aika väistämätöntä ottaen huomioon vallitsevan katastrofaalisen tilanteen. Nuorimmat ovat kaikista alttiimpia vaikutteille ja radikalisoitumiselle. Jälleen saa pelätä hahmojen puolesta, että kuka selviää kirjan loppuun saakka, sillä kaikkihan eivät selvinneet edes tähän viimeiseen kirjaan asti. Olen onnekas, sillä suosikkihahmoni säilyivät kirjan viimeisille sivuille saakka. Kirjassa tytöt ovat yhtälailla rohkeita ja kovapäisiä toimijoita kuin pojat - välillä oikeastaan rohkeampiakin.

"Reagoin ennen kuin ajattelen. Keskitin päättää puolestani - ja juuri
se kahdessatoista järjestelmässä on kammottavaa: en tiedä enää,
mihin se loppuu ja mistä minä alan. Ei täysin ihminen, ei täysin
avaruusolento, ei kumpaakaan, molempia, jokin on päästetty
irralleen sisälläni, jokin on vapautettu kahleista."

Avaruusolentojen ja tekniikan keskellä sarjassa on kuitenkin jotain niin inhimillistä ja syvempää sanomaa luottamuksesta ja siitä miten kaikella on väliä, pienilläkin jutuilla. Rick Yanceyn 5. aalto on ollut hyvin mielenkiintoinen trilogia ja olen yllättänyt kuinka voimakkaasti elin mukana genressä, jota muuten vierastan. Trilogian lukeminen on kuin virtaavaan jokeen heittäytymistä; se vie kylmäävässä puristuksessa mennessään ja sekoittaa pään. Lopun avoimuus jatkaa elämää mielessäni.

_________________________________________

★★★★
Rick Yancey - 5. aalto: Viimeinen tähti

(The Last Star, 2016)

Wsoy, 2016

Kirjastosta

Muita postauksia
Rick Yancey: Ääretön meri (#2)
Rick Yancey: 5. aalto (#1)

Timo Parvela - Kepler62 (osat 1-4)

"Poika otti omenan. Valvomossa istuva iäkäs vartija huokaisi syvään. Arviolta kolmetoistavuotias omenavaras tuijotti röyhkeästi suoraan valvontakameraan"

kirjan alku

Olen ollut hitaasti heräävää sorttia Kepler62-sarjan suhteen. Avaruusseikkailukirjasarjan ovat luoneet ja kirjoittaneet yhdessä Timo Parvela ja norjalainen Bjorn Sortland ja riemastuttava kuvitus on Pasi Pitkäsen varmaa käsialaa. Hän onkin ainut tekijöistä, joka on minulle ennestään tuttu. Mainitaan häneltä nyt vaikka huikea Mörkövahti.

Toisaalta onnittelen itseäni siitä, että luin kirjat vasta nyt, kun käsilläni oli kaikki neljä tähän mennessä ilmestynyttä osaa samalla kertaa. Hulluksi sitä olisi tullut odottamisesta. Tänä vuonna ilmestyvät viimeisetkin osat, joten taattua menoa luvassa vielä parin kirjan verran. Alla kuvaukset kirjoista ja lopussa pohdintaa (hehkutusta) sarjasta.

*  *  *

Kutsu (#1)
13-vuotias Ari pitää huolta sairaasta veljestään Jonista. He elävät maailmassa, jossa luonnonvarat ovat huvenneet dramaattisesti. Vapaa-aikansa veljekset viettävät uuden Kepler-pelin parissa, joka on kaikkien huulilla, ja pääsevät niiden harvojen joukkoon, jotka ovat pelanneet sen läpi. Kukaan ei tiedä mitä pelin viimeisen tason loppuun suorittaneille tapahtuu, mutta siitä kulkee villejä huhuja. Kyseessä ei ehkä olekaan pelkkä peli, vaan kutsu. Mutta kuka on kutsuja ja minne se heidät vie?

Lähtölaskenta (#2)
"On aika. Olkaa kunniaksi ihmiskunnalle." Vanha kenraali Livingstone hyvästelee joukon lapsia, jotka ovat lähdössä tuhoutuvalta maapallolta kauas avaruuteen etsimään uusia elämisen mahdollisuuksia. Sukkula vie heidät avaruusasemalle, jolla tähtipurjehtijat Santa María, Pina ja Niña odottavat matkalaisiaan. Ari pitää huolta pikkuveljestään Jonista ja epäilee, että lähtijöille ei ole kerrottu aivan kaikkea tulevasta tehtävästä. Edessä on matka tuntemattomaan.

"Kukaan lähelläni ei puhu siitä, mutta olen pitkään pohtinut, onko maailmamme tuhoutumassa lopullisesti. Meitä on liian paljon, sääolosuhteet ovat liian huonot, ihmiset ovat sotineet liikaa, bakteerit ovat vastustuskykyisiä. Tunnelma ei niin sanotusti ole huipussaan."

Matka (#3)
14-vuotias Marie on rikkaan asetehtailijan tytär. Hänkin onnistuu apua saatuaan pelaamaan Kepler-pelin loppuun, ja hänet lennätetään Nevadaan, Area 51:lle. Hän saa erityiskoulutusta aseidenkäytössä ja miettii, miksi se on niin tärkeää. Hän tapaa Arin ja Jonin sekä Olivian, joukon johtajan, jonka erityisalaa on lääketiede. Marie löytää avaruusolion, Kuiskaajan, jota pidetään vankina Area 51:llä ja joka varoittaa häntä lähtemästä avaruusmatkalle. Marie ilmoittaa, ettei hän halua lähteä mukaan, mutta hänet huumataan ja lähetetään matkaan vastustuksesta huolimatta.

Pioneerit (#4)
Avaruusalus saapuu vihdoin määränpäähänsä. Kepler 62e osoittautuu elinkelpoisemmaksi planeetaksi kuin lapset Maasta lähtiessään kuvittelivat. Paratiisissa on kuitenkin varjonsa - yksi miehistöön kuuluvista lapsista sairastuu vakavasti. Lisäksi ryhmä löytää jälkiä muista elollisista olennoista. Keitä tai mitä ne ovat? Ovatko ne ystävällisiä vai vihamielisiä?

*  *  *

Kepler62 on sellainen sarja, että oksat pois! Osat ahmii yhdeltä istumalta ja ne sopivat kaikille lapsille/nuorille sukupuolta katsomatta - sekä nähtävästi vähän vanhemmallekin lukijalle 😆 Sarjan dystopinen maailma on synkkä maapallon vedellessä viimeisiään, mutta siinä on nasevaa huumori, joka keventää tunnelmaa. Tarina koukuttaa ja se on hyvin tapahtumarikas seuratessaan lasten jännittävää matkaa avaruuden halki.

Pitkäsen upea nelivärikuvitus on visuaalisesti järisyttävän näyttävää työtä. Se ottaa paljon tilaa ja voimakkaat, kokoaukeamankin kuvat kuljettavat vauhdikkaasti tarinaa eteenpäin omalta osaltaan. Toivottavasti tämä kuusiosainen sarja päätyy vielä joskus vaikka samojen kansien väliin.

Omista ennakkoluuloista on sanottava sen verran, että scifi ja avaruus ovat sellaisia termejä, jotka yleensä saavat minut kiertämään kirjan kaukaa, mutta Kepler62:en kutsuhuuto oli sen verran voimakas, että ne oli luettava. Nyt on vain kiltisti odotettava tulevia viimeisiä osia.

★★★★★
Kepler62 -sarja:
Kutsu (2015)
Lähtölaskenta (2015)
Matka (2016)
Pioneerit (2016)
Teksti: Bjorn Sortland ja Timo Parvela
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Wsoy, Kirjastosta

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

"Kaikki on nyt valmista."

kirjan alku

Tästä päivästä uhkasi tulla neljäs päivä ilman postausta, mutta sainpas rykäistyä tämän viimein maailmalle. Teemestarin kirja on kummitellut jo jonkin aikaa lukulistallani. Se on Emmi Itärannan esikoisteos, joka näyttää meille maailman, jossa tuskin haluaisimme elää, mutta jonka toteutuminen ei ole edes mahdottomuus tätä menoa. Itärannalta on ilmestynyt tähän päivään mennessä myös Kudottujen kujien kaupunki.

 MAAILMASTA ON LOPPUMASSA VESI.

Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon... Takakansi

Ihmiset kärsivät vesipulasta ja sitä säännöstellään kaikille saman verran. Suolainen meri on syönyt saaria ja kaupunkeja ikijään sulattua. Öljysotien seurauksena osa maata on asuinkelvoton. Lopulta öljykin loppui ja ihmisen seviytymisen kannalta vain kaikista tärkeimmät asiat säilytettiin ja sitä myöten teknologia hiipui unholaan. Lunta ei enää sada ja ilmaston jatkuvan samankaltaisuuden vuoksi kuukaudetkin ovat kadonneet.

"Se oli kertomus tuhosta ja raunioista, valtameristä, jotka kurkottivat kohti
mannerten keskustoja ja nielivät maata ja makeaa vettä. Miljoonista
ihmisistä, jotka pakenivat kodeistaan, sodista, joita käytiin sulavien jäiden
alta paljastuneista polttoainersursseista, kunnes maan suonet vuotivat
kuiviin. Ihmisistä, jotka haavoittivat maailmaansa, kunnes menettivät sen."

 

Ihmisillä on jatkuva pula puhtaasta vedestä ja eräät käyttävät sitä säälittä teeseremonioihinsa, niin kyllä se kieltämättä hieman ärsytti. Eikä kyse ollut edes muiden vaivihkaisesta auttamisesta, jonka taas olisi hyvin ymmärtänyt. Hyvä puoli on se, että kirjan maailma ei tunnu keksityltä vaan on hyvin realistinen. Se ei myöskään kompastu liialliseen selittämiseen.

Teemestarin kirja on hyvin hillitty kokonaisuus, joka ei kuohu suuntaan eikä toiseen ja vaikka tässä dystopiassa on hätkähdyttävä tulevaisuudenkuva, niin minulle tämä jäi vaimeaksi lukukokemukseksi. Jos olet aikomassa kirjan lukea, ei kannata tästä tekstistä huolestua, sillä tunnun olevan mielipiteeni kanssa aika yksin.

"Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä." 

________________________________________

★★★
Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Teos, 2012
Graafinen suunnittelu: Ville Tiihonen

Omasta hyllystä

Seita Parkkola - Viima

"Minä olen Viima ja kaksitoista. Ei yhtään hullumpi ikä.
Ja silti se voi olla pahinta mitä pojalle tapahtuu."

kirjan alku

Kannatan heräteostoksia, varsinkin sen jälkeen, kun pari Seita (ent. Parkkolan) Vuorelan kirjaa ostin ihan vain hienojen kansikuvien perusteella. En ole katunut pätkääkään. Finlandia Junior -palkintoehdokkaana ollut Viima on Usvaa paljon synkempi kuvaus koulujärjestelmästä, kurinpidosta ja ystävyydestä. Tuleekohan tästä mitään järkevää sanottavaa, kun mielessä pyörii vain "mahtava, tosi mahtava kirja!" Yritetään kuitenkin.

Karkailusta syytetty kaksitoistavuotias Viima saa viimeisen tilaisuuden selvitä koulusta Mahdollisuuksien talossa, joka antaa vuosittain muutamalle toivottomalle lapselle mahdollisuuden. Vankilaa muistuttava koulu vaatii Viimaa jättämään vanhan taakseen eli katkaisemaan välit vanhoihin kavereihinsa ja luopumaan rakkaasta skeittilaudastaan, voidakseen päästä parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. "Vankeuteni oli alkanut." Viiman on yritettävä tosissaan pärjätä sillä ulos potkiminen tarkoittaa joutumista menetettyjen lasten kouluun, josta puhutaan vain kuiskaten.

"Ilma ulkona oli kirkas ja terävä. Katulamppujen valo värisi. Kun näin ihmisiä,
vetäydyin aina varjoihin. Sitten ohitseni lenkkeili mies ja koira. Koira katsoi
minua ja heilutti korviaan. Mies ei katsonut. Mietin olinko jo muuttumassa
näkymättömäksi. Se oli aika vavahduttava ajatus."

Koulussa on tiukat kurinpitojärjestelmät, jossa huonoista koulutuloksista tai käytöksestä piirretään viivoja teloituskukkulaan, ja jonka kokonaan valmistuttua seuraa rangaistus. Mahdollisuuksien talon valta ei ulotu pelkästään koulupäivän ajalle, vaan lasten vapaa-aikaakin kontrolloidaan. Harrastuslistalta saa (on pakko) valita mieleisensä aktiviteetit. Koulu valitsee parhaan kaverinkin, jonka kanssa kuljetaan koulumatkat ettei Viima vain sorru niiden aikana rikoksiin.

Viiman vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu isänsä, tämän puolison Virve Avannon ja tämän tyttären kanssa. Avantoa on "kiittäminen" Viiman viimeisestä mahdollisuudesta, sillä hän Mahdollisuuksien talon koulukuraattori. Kotonakaan ei siis saa olla rauhassa, kun Avanto pitää kuria ja rajoittaa elämää. Isä antaa vastentahtoisesti Avannolle siihen vapaat kädet.

Sattumalta Viima löytää omilla retkillään hylätyn tehtaan ja tutustuu siellä muutamiin lapsiin ja heidän johtajahahmoon Intiaan, joka on kirjan yksi kiehtovimmista hahmoista. Intia jää lukijalle mysteeriksi, mutta minulle hän on ainakin nimenä tuttu Usvasta. "Minua ei saatu kiinni, tietenkään. Minä olen näkymätön--" Hän on lapsi, jonka teloituskukkula näyttää joukkoteurastukselta ja josta muut lapset puhuvat kaikkien aikojen mahdottomimpana lapsena. "Hänestä ei puhuta eikä hän palaa."

Vuorela on rakentanut puistattavan vision, jossa koulun aikuiset näyttäytyvät pahoina, koulusysteemi on kammottava joka liikettä vahtiva ja mielivaltainen. Heikot vanhemmat joutuvat taipumaan koulun tahtoon, jottei lapsi syrjäydy ja joudun väärälle polulle. Viimassa on maagista realismia sekä dystopiaa ainakin kamala koulujärjestelmän kohdalla. Kirjaa on vaikea lokeroida mihinkään muottiin enkä haluakaan. Se on täydellinen sellaisenaan, monimuotoisena ja kiehtovana teoksena.

"Aikuisia tietysti kannattaakin pelätä. Aika moni heistä on vähän kuin
viisi metriä korkea kolmevuotias lumikolan kokoinen hiekkalapio
kädessä. "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku", he sanovat ja iskevät
lapiolla päähän kaikkia kakkuja. "Älä tule tuhma poika, tule hyvä
poika." Sellaisessa touhussa voi saada monta tainnuttavaa iskua.
Sellaisessa voi käydä tosi huonosti. Usko tai älä."

Kolme kirjaa lukeneena voin sanoa, että Vuorela kirjoittaa omalaatuisia, huikeita tarinoita, joihin uppoudun joka ikinen kerta suurella intensiteetillä. Tätäkin kirjaa (ja kantta) komistaa Jani Ikosen upeat mustavalkoiset kuvat, joissa on samaa villeyttä kuin tarinassa.

_________________________

★★★★★
Seita Parkkola - Viima
Kuvitus: Jani Ikonen

Wsoy, 2006

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Seita Parkkola: Usva
Seita Parkkola: Lumi

Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

"Nimeni on Kathy H. Olen kolmekymmentäyksivuotias 
ja olen toiminut valvojana yli yksitoista vuotta."

kirjan alku

Pitkän päivän ilta kolahti aikoinaan ja odotin paljon Ole luonani aina -kirjalta. Aiheensa puolesta se olisi pitänyt olla nappivalinta. Kazuo Ishiguron mukavan rauhallisen, mutta hyvin etenevän tyylin takia sen olisi pitänyt olla viiden tähden arvoinen. Vaan eipä ollut.

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Siellä olevia lapsia varjellaan tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia, että heidän hyvinvointinsa on olennaisen tärkeää. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?

Vuosia myöhemmin Kathy, nyt 31-vuotias, antautuu muistelemaan mennyttä aikaa. Hänen muistoistaan rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville. Takakansi

Lukijalle kaikki on selvää jo alusta saakka. Odotin huikeaa tarinaa, jossa ei voi kuin arvuutella mitä shokeeraavaa tehtävää varten nuoret on kasvatettu ja mitä käy, kun totuus selviää heille. Sisäoppilaitoksessa eletään erossa ulkomaailmasta, eikä draamaa tämän osalta ollut. Ihmissuhde draamaa kyllä. Kirja laahasi eteenpäin, sillä se on niin hienovarainen kerronnassaan, ei radikaaleja liikkeitä. Olen harmissani, että niin ilmiselvä potentiaali jäi käyttämättä.

Toisaalta romaani saa pohtimaan ihmisyyttä ja oikeuksia. Ishiguron maalaama vaihtoehtotulevaisuus ei ole mukava paikka. Ihmisarvo saa toisenlaisen käsitteen kuin sen pitäisi olla. Ihmiset kasvatetaan vain tiettyä tarkoitus varten ja sen toteuttaminen lopulta on ainoa päämäärä ja kaiken arvo.

_______

Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

(Never Let Me Go, 2005)

Tammi, 2005

Omasta hyllystä
Seitsemännen taiteen tarinat
Tähtiä: ★★½

Muita postauksiani:
Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Blake Crouch - Wayward Pines: Viimeinen kaupunki

"Hän avaa silmänsä."

kirjan alku

Tähän se kaikki kulminoituu. Wayward Pinesin viimeinen osa. Tätä sarjaa ei sinänsä rauhassa ja nautiskellen voi lukea, vaan nopealla tahdilla sivut kääntyvät, sillä on pakko saada pian tietää miten kaikki päättyy. Jossain vaiheessa mietinkin, että miten kaikki voisi päättyä hyvällä tavalla - tai edes jokseenkin hyvin. Ettei jää paha mieli. Mutta oli oikein mainio lopetus. Oikeastaan ainoa oikea. Vaikka nyt tietenkin tekisi mieli lukea vielä lisää.

Makea valhe vai katkera totuus?

Mystisen pikkukaupungin aika on kulumassa loppuun.

Aitoamerikkalaisen herttaisessa Wayward Pinesissa on vain yksi vika: sieltä ei voi lähteä pois. Kaupunkia ympäröi sähköaita, ja pakoyrityksestä saa maksaa hengellään. mistä oikein on kyse - sen tietää vain kaupungin perustaja, mielipuoli miljonääri David Pilcher. Kunnes salaisen palvelun agentti Ethan Burke saapuu kaupunkiin. Edessä on katkera taistelu Wayward Pinesista, viimeisestä kaupungista. Takakansi

Blake Crouch osaa selvästi pitää langat tiukasti käsissään ja tässä trilogian viimeisessä osassa liikutaan hengästyttävissä tunnelmissa, mihin tietenkin totuttiin jo kahden edellisen osan aikana, mutta nyt se oli potenssiin kymmenen. Valtataistelu Ethanin ja Davidin välillä saa peruuttamattomat seuraukset, eikä kukaan kaupunkilaisista ole varautunut siihen. Panoksena on paljon suurempaa kuin yhden kaupungin selviytyminen, kyseessä on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Ei paineita.

Ainoana miinuksena sanoisin, että pidin enemmän edellisten kirjojen pikkukaupunkitunnelmasta, jota varjosti salamyhkäisyys ja tässä on enemmänkin takaa-ajo tunnelma, salaisuudet ovat suurimmaksi osaksi jo selvinneet. Äh, onpa vaikea kuvailla, kun ei saisi liikaa paljastaa, jos joku ei edellisiä osia ole lukenut. Takaumat henkilöiden entisiin elämiin olivat juuri tuosta edellä mainitusta syystä entistäkin mukavampi lisä. Wayward Pines on kaikenkaikkiaan aivan loistava trilogia, joka koukuttaa. Kauhukuva maailmamme tulevaisuudesta. Trillerien ja dystopioiden ystäville.

_______

Blake Crouch - Wayward Pines: Viimeinen kaupunki

(The Last Town, 2014)

Tammi, 2016
Päällyksen kuva: iStockphoto 

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani:
Wayward Pines: Ei pakotietä
Wayward Pines: Salaisuus