Oksi (Mari Ahokoivu)

Tätä sarjakuvaa ei voinut ohittaa! Kesti hetken ennen kuin sain lainattua Mari Ahokoivun Oksin kirjastosta, mutta jo ilmestymisensä aikoihin pistin sarjakuvaromaanin heti muistiin. Oksi ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja karhuista: Kertomus äideistä ja tyttäristä, tähdistä ja myyteistä. Karhuemon pennuista yksi ei ole kuin muut. Mikä se on? Kuka sen on lähettänyt?
Yksi karhuemon pennuista, Parka, on erilainen ulkonäöltään ja toiset kiusaavat sitä, haukkuvat oudoksi. Tämä pieni olento haluaa olla kuten muut: iso ja vahva karhu ja Parka saa pyrkimyksiinsä apua Sotka-linnulta.

Oksi on näyttävä albumi. Pääasiassa sarjakuvaromaanin kuvitus on hyvin tummaa, mutta aina välillä sivuilta löytyy värikkyyttää revontulien ja laulujen muodossa. Teksti on sivuosassa, joten loistamaan pääsee upea, tunnelmallinen kuvitus, jossa metsän voi kuulla havisevan hiljaa ja karhun tassujen rapisevan puun kantoa vasten.

★★★★
Mari Ahokoivu: Oksi

Asema Kustannus, 2018

Kirjastosta

Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa (Timo Parvela ja Pasi Pitkänen)

Kani kallisti veikeästä päätään ja suki korviaan,
jos ne nyt edes olivat korvat, ja jos se nyt edes oli kani.

Oli hyvin iloinen yllätys kuulla, että Kepler62-sarja saisi toisen "tuotankokauden", sillä ykkönen oli jo huippuhyvä ja rakastuin päätä pahkaa Pasi Pitkäsen kuvituksiin. En epäile hetkeäkään ettenkö olisi nuorempanakin ihastunut sarjaan. Kepler62 - Uusi maailma jatkaa tarinaa parin vuoden aikaraon jälkeen siitä mihin ykköskauden viimeisessä kirjassa jäätiin. Veljekset Joni ja Ari ovat muiden nuorten kanssa päätyneet Kepler62-planeetalle, jonne he ovat luoneet kylän suojaisaan notkelmaan planeetan arvaamattomia myrskyjä piiloon. Mukaan on päätynyt myös häijy asetehtailija Vallvik, joka haluaa tehdä planeetasta eliitin asuinsijan sitten kun Maa on asumiskelvottomassa kunnossa.

Joitain suuria muutoksia on ehtinyt tapahtua tämän ja viime kirjan välillä, sillä Ari ja Joni eivät ole enää yhdessä. Kaksi heimoa seuraa Jonin kamppailua planeetalla, jossa ruoka uhkaa loppua gangsterikanien pilatessa viljelmät ja nälkä aiheuttaa eripuraa leirissä ja uhkaa yltyä kapinaksi asti. Kirjassa näyttäytyy ensimmäistä kertaa myös salaperäinen X.

Mikään ei ollut yksinkertaista elämässä. Oli toivoa ja oli toivottomuutta. Kaikki saattoi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä. Siksi mikään ei saanut olla peruuttamatonta. Oli olemassa loppuja ja uusia alkuja. Oli olemassa vihaa, mutta myös rakkautta.

Kepler62: Uusi maailma on sävyiltään ja tarinaltaan synkempää materiaalia, vaikka se suunta olikin odotettavissa ykköskauden viimeisten kirjojen jälkeen. Kylä kokee hurjia vastoinkäymisiä, eikä Jonillakaan ole vastausta kaikkeen, vaikka hänestä päällikkö tehtiinkin. Pidin kovasti X:stä, jolle jäi varmasti vielä pari ässää hihaa seuraavia osia varten. Niitä odotellessa!

★★★★
Kepler62: Uusi maailma - Kaksi heimoa
Timo Parvela ja Pasi Pitkänen

Wsoy, 2018

Kirjastosta

Kepler62-sarja
Kutsu (#1)
Lähtölaskenta (#2)
Matka (#3)
Pioneerit (#4)
Virus (#5)
Salaisuus (#6)

Lauren Beukes - Zoo City: Eläinten valtakunta

Rikinkeltainen, kaivosjätteen värinen aamunkajo siivilöityy Johannesburgin horisontin ylle ja tunkee ikkunastani sisään. Se on Batmanin merkkini. Tai sitten muistutus siitä, että pitäisi todellakin hankkia verhot.

Kansikuvilla on toisinaan paljonkin merkitystä lukupäätöksen suhteen. Suurin osa lukulistani kirjoista on valikoitunut niiden sisällön perusteella, mutta hetken mielijohteesta tehtyihin päätöksiin on yleensä vaikuttanut vain ja ainoastaan kirjan ulkonäkö. Lauren Beukesin urbaani fantasia Zoo City - Eläinten valtakunta oli jo ennen lukemista houkutellut villillä kansikuvituksella, jonka ajattelin lupailevan synkkää, mutta tapahtumarikasta matkaa.

Takakannesta: Zinzillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä. Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saattaa olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slummista jossa rikolliset eläinkumppaneineen elävät helvetillisen pohjavirran pelossa. Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikosten ja taikuuden vääristämän kaupungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät salaisuudet – myös omansa.

Zoo City on fantasia-palkinnoilla palkittu romaani, jonka maailmassa ihmiset, jotka ovat tehneet rikoksia saavat loppuelämäkseen kontolleen jonkun eläimen merkkinä teoistaan. Eläimelliset ihmiset ovat arvoasteikolla muita alempana ja he asuvat Zoo Cityn slummeissa saaden muiden halveksunnan osakseen. Zinzi on toiminnan naisia, joka ei jää tuleen makaamaan, vaikka hän kohtaakin kiperiä tilanteita pitkin matkaa. Ihastuin laiskiaiseen, jolla oli selvästi omat tiukat mielipiteensä asioista, eikä se pidä niitä vain omana tietonaan. Etenkään hampailla kommunikoidessa ei mikään jää epäselväksi. Olisin mieluusti lukenut enemmän näistä eläimistä, sillä ne ovat kuitenkin erottamattomia oman ihmisensä kanssa.

"Laiskiainen raapaisee olkaani hampaillaan, mikä on sen tapa potkaista minua pöydän alla. Olen ikään kuin erikoistunut mokaamaan sosiaalisissa tilanteissa."

Kansikuvaan pohjautuvat odotukseni synkästä kuvauksesta ihmiskunnan hylätyistä yksilöistä piti kyllä paikkansa, mutta romaani oli humoristisempi. Se oli myös rönsyilevä, yllättävä ja himpun vastenmielinen, mutta loppuun oli päästä ja saatava selko kaikesta! Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija mihin maahan romaanikin siten sijoittuu. Mukavaa välillä saada luetuksi jostain muualtakin maailmalta tulevia kirjoja kuin niistä perinteisistä Yhdysvalloista tai Englannista.

★★★½
Lauren Beukes - Zoo City: Eläinten valtakunta

(Zoo City, 2010)

Aula & Co, 2016

Kirjastosta

TEATTERISSA: Tainaron

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

Pääsin kutsuvieraslipulla katsomaan Kansallisteatterin Tainaron-näytelmän, joka pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan. Olin hyvin kiinnostunut näkemään, miten niin haastava teksti ja tapahtumien vähyys ja absurdius on saatu toiminaan lavalla. Miten ne kaikki kummalliset tapahtumat ja oudot ötökät on tuotu esille.

Kirjan tapaan näytelmän päähenkilö (Kati Outinen) kirjoittaa kirjeitä jollekin tutulleen ja kertoo Tainaronin maailmasta, joka ei muistuta millään lailla omaa maailmaamme. Tanaronin maailma oli luotu vähin, mutta erikoisin lavastein: katosta roikkuvia lasimaljoja, mekaanisesti liikkuvia ötötöitä vilisii kymmenittäin pitkin Pienen näyttämön lavaa, teltta ja kasvi, joka on ottanut haltuunsa yhden seinustan. Näytelmä ei ainakaan vilissyt kirjan tapaan vauhdilla ohi, vaan se jäi päähenkilön tavoin ihmettelemään ja hämmästelemään monenlaista pientä ja hämmentävää tapahtumaa. Aikansa siinä ihmetteli mukana, kunnes alkoi odottaa jotain uutta kiinnostavaa.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

"Tainaron ei ole paikka vaan tapahtuma."

Tainaron muuttaa jatkuvasti muotoaan ja niin myös siellä asuvat eläimet ja kasvit. Päähenkilö käy itsekin läpi muutosprosessia ja siihen liittyviä ajatuksia. Kohokohdat muodostuivat oikeastaan Aino Vennan musiikkiosuuksista, jotka tavoittivat tuon häilyvän, oudon ja aavistuksen uhkaavan tunnelman, joka piti näytelmää kasassa. Vennalla on hieno vahva ääni ja kappaleet olivat upeita. Roolitus on mennyt aivan nappiin! Tainaron on pala purtavaksi.

Loistavasti näytelmän tunnelmiin pääsee Älkää luottako kukkiin -videon kautta.

Kuvaaja: Kastehelmi Korpijaakko

ESIINTYJÄT Kati Outinen ja Aino Venna
OHJAUS Essi Rossi
DRAMATISOINTI Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
ESITYSDRAMATURGIA Essi Rossi ja Iida Hämeen-Anttila
LAVASTUS JA VALOSUUNNITTELU Milla Martikainen
VIDEOIDEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Milla Martikainen ja Aino Venna
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
MUSIIKKI Aino Venna
ÄÄNISUUNNITTELU Pauli Riikonen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Krista Karppinen

Miniarvioita

Muistan joskus aikaisemminkin bloggauspinon kasvaneen liian suureksi, mutta koska nyt se uhkaa viedä puolet pöydästäni pitää minun kiristää selvästi tahtia. Helpotan siis itseäni ja mielenrauhaani tällä miniarviopostauksella, johon niputan viimeksi lukemani neljä romaania - tämän jälkeen pinossa onkin odottamassa vain sarjakuvia.

Joel Dicker - Baltimoren sukuhaaran tragedia
Romaani kertoo Totuus Harry Quebertin tapauksesta tutusta kirjailija Marcus Goldmanin, josta kirjan julkaisemin jälkeen on tullut kuuluisa mies. Baltimoren sukuhaaran tragedia palaa kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Marcuksen perhe ei ollut varakas, joten kesät Baltimoren sukuhaaran Goldmanejen kanssa heidän kesäasunnollaan Hamptonissa ovat jääneet miehen mieleen onnellisina aikoina. Aika tuntuu melkein kullanneet muistot, kunnes hän muuttaa uuteen taloon Floridassa mielessään uuden romaanin kirjoittaminen. Siellä Marcus karkurikoiran avulla törmää lapsuudesta tuttuun Alexandraan, joka herättää muistot eloon ja saa hänet viimein pohtimaan mikä kaikki johti tuohon suureen Tragediaan.

"Tragedioita ei voi välttää. Eikä niillä loppujen lopuksi ole paljon merkitystä. Tärkeintä on se, että miten pääsemme niiden yli."

Kirjaa ei voi olla vertaamatta Joel Dickerin edelliseen ja siinä vertailussa uusin jää jalkoihin. Vaikka molemmat ovat olleet tiiliskiviä, niin tämän kohdalla olisin kaivannut tiivistämistä, mikä olisi voinut tehdä samalla tunnelmastakin tiheämpää. Mutta ahmittava oli Baltimoren sukuhaaran tragediakin.

***
(Le livre des Baltimore, 2015)
Tammi, 2016
Kirjastosta 

✚   ✚   ✚ 

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Huipulla (#2)
New Yorkin Manhattanilla draama jatkuu 1000-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä. Vaikka eletään vuotta 2118, eivät rakkaus tai juonittelut ihmisten välillä ole kadonneet mihinkään. Ensimmäisestä osasta tutut hahmot seikkailevat myös tässä osassa lukuunottamatta yhtä traagisen kohtalon kokenutta. Uutta verta tuo mukanaan Heartbreakers-elokuvan kaltainen äiti-tytär kaksikko, joka etsii hyväuskoisia miehiä huijattavakseen. En ollut erityisen innostunut kylmäkiskoisesta Calliope-tyttärestä, joka tuli tuomaan draamaa Atlasin ja Averyn välille. Sen sijaan olin ilahtunut Ledan ja Wattin väleistä, joita ei ainakaan alkuun voinut sanoa lämpimiksi. Hahmokehitystä siis tapahtuu ja ensimmäisen kirjan lopussa tornin huipulla tapahtunut tapaus vaivaa kaikkien paikalla olleiden mieltä. Huipulla-kirjassa syntyy siis yllättäviä parivaljakoita, jotkut hautovat kostoa ja toiset joutuvat tekemisiin menneisyytensä kanssa.

***½
(Dazzling Heights, 2017)
Otava, 2018
Kirjastosta

 ✚   ✚   ✚ 

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (#8)
Aika neiti Bodycoten maineikkaassa tyttökoulussa Kanadassa on Flavia de Lucen osalta loppu. Hän matkustaa Atlantin yli takaisin kotiinsa Englannin maaseudulle. Kaikki ei ole kartanossa ennallaan, sillä Flavian isä on joutunut sairaalaan eikä pysty ottamaan vieraita vastaan heikon tilansa tähden. Ahdistusta lievittämään Flavia sotkeutuu kuin tilauksesta erakoituneen puunveistäjän kuolemaan.

Pidän niin paljon Flaviasta ja hänen pettämättömistä elämänohjeistaan, joten olen ahditunut siitä, että taas lukeminen tökki! Koin saman viidennen osan kanssa, mutta sen jälkeen ehdin olla jo helppottunut, että tästä se ylämäki taas jatkuu. Kunnes taas tuli töyssy matkaan. Seuraava osa, On hieno paikka haudan povi, ilmestyy jo syksyllä ja sen verran kun siitä tiedän, niin onhan sekin pakko lukea!

"On eräs ihmistyyppi, jolle suljettu ovi on haaste - kutsu toimintaan, käsky suorastaan - ja minä olen sellainen ihminen. Suljettu ovi on enemmän kuin arvoitus, joka vaatii ratkaisua: se on loukkaus. Isku kasvoille."

***
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar, 2018 
Arvostelukappale

✚   ✚   ✚ 

Sarah Waters: Yövartio
Takakannesta: Toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen sijoittuva tarina seuraa neljän lontoolaisnuoren elämää. Sodan aikana ambulanssikuskina toiminut  Kay vaeltelee Lontoon kaduilla miehen vaatteissa. Helen on omistushaluinen tyttöystävänsä Julian suhteen. Glamourtyttö Vivillä on onneton suhde naimisissa olevaan sotilaaseen. Nuoren Duncanin näennäinen viattomuus peittää alleen kamppailun sisäisiä demoneja vastaan. Sota muokkaa ihmisiä ja saa aikaan erikoisia kohtaamisia...

Tunnelmaltaan kirja on synkkä ja ankea, mutta toisaalta mitäpä muutakaan sota-aika olisi. Ihmiset pelkäävät pommituksia ja ambulanssikuskit voisivat olla töissä 24/7. Sarah Watersille ominaiseen tapaan Yövartio käsittelee myös seksuaalivähemmistöjä toisen maailmansodan aikaan, jolloin kaikki piti pitää visusti salassa.

Enkä juuri tuo lohduttomuus sai aikaan sen, etten viihtynyt Yövartion parissa niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut. Lukutahtikaan ei ollut nopea, vaan luin tätä pieninä annoksina. Lopun kiihtyvä tempo sopi sen sijaan lukurytmiini paremmin. Kirja kulkee kronologisesti vuodesta 1947 vuoteen 1941, joten alun jälkeen lukija tietää mihin lopputulokseen ollaan päädytty, mutta hän ei tiedä sitä miten siihen tilanteeseen on jouduttu. Tapahtumasarjat avautuvat vasta kirjan edetessä - oikeammin vasta aivan lopussa. Odottaa siis saa. Jonkin aikaa.

Yövartio on kolmas lukemani kirja Sarah Watersilta ja tämänkin jälkeen pidän edelleen Silmänkääntäjää hänen parhaimpanaan tähän mennessä. Toki Parempaa väkeä odottaa vielä hyllyssä ja toivoisin kovasti, että myös hänen aikaisempikin tuotanto käännettäisiin suomeksi.

***
(The Night Watch, 2006)
Tammi, 2007 
Omasta hyllystä

Hannele Mikaela Taivassalo - Scandorama

Scandorama. Tervetuloa Neoscandiaan.
Tänne ei ole helppo päästä, mutta täältä karkotetaan herkästi.

Ihastukseni Hannele Mikaela Taivassalon dystopiseen sarjakuvaromaaniin Scandorama lähtee jo hämmentävästä kannesta, jota voi katsoa kahdella eri tavalla - tai minun aivoni taipuvat jatkuvasti siihen epäloogisempaan kuvaan.

Takannesta: Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas, kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen, siellä asuu Miskatt. Kaupungin pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, samalla hän ajautuu yhä kauemmas erään tietyn golden boyn, unelman, luota.

Esittelyteksti tiivistää hyvin albumin. Kauniiseen ja puhtaaseen Scandoramaan, unelmakotiin, haluaa moni, mutta hyödyttömät käännytetään takaisin Neuropaan. Scandoraman toisella puolella on rauniokaupunki Helsingy City, jossa ihmiskokeena syntynyt Miskatt asuu, sillä hän on sopeutumaton. "Minut tehtiin, minulta ei kysytty." Scandorama käy kauppaa koeihmisillä, jotka ovat pudonneet turvaverkkojen läpi.

"Mutta. On myös Scunderground.
Sinne päädymme me jotka putosimme mutta jäimme.
Kaiken ulkopuolelle.
Tänne voi kyllä jäädä vaikka ei pitäisi."

Albumi on suora peilaus nykyisestä hyvinvointiyhteiskunnastamme, jossa osa jää avun ulkopuolelle eikä kaikkia haluta edes auttaa, vaan heidät käännytetään pois. Ihmisiä ajatellaan paljon hyötynäkökulmasta. Harmaan sinisävyinen kuvamaailma on Catherine Anyango Grunewaldin kaunista, omaleimaista käsialaa. Hänen kuvaratkaisunsa ovat toisinaan kiehtovia ja ne sopivat tarinan pessimistiseen, synkkään maailmaan.




Scandorama jättää lopussa paljon avoimeksi ja sen on sen verran taiteellisempi teos, että uskon albumin jakavan mielipiteitä. Minä olin tapani mukaan innoissani tästä erikoisesta ja häilyvästä teoksesta. Se on jälleen niitä ihania kirjoja, jotka jäävät kutkuttamaan mieleen ja lukijana saa itse ajatella ja pohtia merkityksiä. Ei todellakaan valmiiksi pureskeltua kamaa! Toinenkaan lukukerta ei tee yhtään hallaa.

#sarjakuvahaaste

★★★★
Hannele Mikaela Taivassalo - Scandorama
Kuvat: Catherine Anyango Grunewald

(Scandorama, 2018)

Teos & Förlaget, 2018

Kirjastosta

Meliwas ja muita kaupunkeja

Meliwas on jaettu neljään vyöhykkeeseen sen mukaan, kuinka paljon muutoksia keksimäärin tapahtuu. Ykkösellä muutokset ovat harvinaisia, nelosella päivittäisiä.

Meliwas ja muita kaupunkeja on novelliantologia, johon kolmetoista suomalaista on kirjoittanut oman tarinansa kaupungista. Tämä urbaanifantasia on sijoittanut suomalaistakin tarustoa osaksi kaupunkimaisemaa ja näin kokoelmasta on saatu hyvinkin virkistävä sekoitus erilaisia tarinoita, joita kaikkia yhdistää erikoinen kaupunki ja sen vähintään yhtä erikoiset asukkaat.

Osa novelleista sijoittuu oikeisiin, olemassa oleviin kaupunkeihin kuten Jade Lehtisen Kireä siima Turkuun, jossa merenneidoista on tehty ihmisille häpeämättä turistiviihdettä ja Inkeri Kontron Miespelejä pyörii Helsingin maisemissa esitellen meille yhden Väinämöisen ja heihin liittyvät ennakkoluulot. Samoissa maisemissa on myös Janos Honkosen Toiseksi tulleita ei lasketa, joka vie seinäkiipeilijä Vipin pahaenteisesti kohti pilvenpiirtäjiä. Ulkomaille asti päästään Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet matkassa, joka kertoo nimensä mukaisesti New Yorkin elävistä kuolleista ihmisten joukossa.

Katri Alatalon novellissa Sinisen yön jälkeen ollaan kokoelman nimeäkin kantavassa Meliwasissa, joka on jaettu neljän vyöhykkeeseen sen mukaan, kuinka paljon muutoksia niissä keskimäärin tapahtuu. Poleck on muutospaikansiistijä, sillä huoneita tai kokonaisia rakennuksia saattaa kadota tavaroista ja ihmisistä puhumattakaan. Nadja Sokuran Luiskahduksissa ei paikat siirry vaan itse päähenkilö saattaa luiskahtaa kesken ratikkamatkan toiseen maailmaan kunnes vierailut pitenevät ja alkavat haitata oikeaa elämää.

Kolmentoista novellin joukkoon mahtuu monta hyvinkin erilaista tyylilajia. Teemu Korpijärven Suelo Siniestro on pelottava kuvaus maan alla lymyävistä olennoista, jotka etsivät uusia jäseniä laumaansa ja Merja Mäen Kylmä kuin pakkasyö kertoo hengistä, jotka palaavat ihmiskoteihinsa joka joulu. Sitten on taas Solina Riekkolan Ei loimea, joka on hauska novelli Jennystä, joka hakee henkilökohtaisen avustajan työpaikkaa kentaurin luota.
"No. Normalius olisikin ollut hylkäävä tekijä", Phil sanoi.
"Ai?" Jenny nosti katseensa nöyhdästä, jonka oli löytänyt takkinsa taskusta.
"Minulla on hevosen alaruumis."
"Totta."

Säväyttävän ajankohtainen on Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat. Tontut ovat päivän kuumin puheenaihe ja osa ihmisistä haluaisi heidät ulos maasta. Politiikassa puhutaan jo taloudellisesta haitasta ja mielenosoituksia järjestetään puolesta ja vastaan.Tonttuvastaiset vaativat rajoituksia ja eri sääntöjä kuin ihmisille. Kauneutta kaiken tämän myllerryksen keskelle tuo Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä, jossa päähenkilö kokee äänet voimakkaina väreinä.

Loppuun mainittakoon vielä Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo sekä Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti, jotka eivät avautuneet samalla tavalla kuin muut yllämaitut.

Hei hei vampyyrien ja ihmissusien valtakausi ja tervetuloa tontut ja väinämöiset!

★★★★
Meliwas ja muita kaupunkeja

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, 2017

Arvostelukappale

Kepler62 (#5, #6)

Poika otti omenan. Puusta.
Tai ainakin hedelmä muistutti etäisesti omenaa.

Myöhäisheränneenä aloitin Kepler62-sarjan lukemisen vasta vuoden alussa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli hyvä asia, sillä miten olisin jaksanut odottaa parikin vuotta ennen kuin sarja tulee päätökseensä. Niinpä. Kyse on kuitenkin ihmiskunnan tulevaisuudesta ja huimasta avaruusseikkailusta örkkeineen ja salaisine kapseleineen.

Virus (#5)

Alun lainaus on viidennen kirjan ensimmäinen lause ja edellistä Kepler62-postausta linkittäessäni huomasin sen olevan itseasiassa aivan sama lause kuin mistä kaikki aikoinaan lähti liikkeelle ensimmäisessä osassa. Hauskaa - oli se sitten suunniteltu tai suunnittelematon juttu.

Takakannesta: Vuodenajat vaihtuvat tiuhaan: värikäs syksy on ohi yhdessä päivässä ja tilalla on hyytävä kylmyys ja lumimassat. Luonnonoloja vastaan kamppailevat lapset joutuvat silmäkkäin myös yhä isompien epäilysten kanssa. Joku heistä tietää asioista enemmän kuin muut. Kun Ari ja Marie löytävät oudon luotaimen ja sen lähettämän salaperäisen viestin, heidän on vihdoin aika päättää seisovatko he samassa vai eri leirissä.
 
Leirissä on havaittavissa hajaannusta ja kaikkien motiiveista ja todellista tarkoitusperistä ei voi olla varma. Ari ja Joni suhtautuvat epäilevästi Marien jatkuviin katoamisiin, eikä tyttö suostu kertomaan retkien päämääristään muille. Hyvin nopeasti muuttuvat luonnonolot aiheuttavat päänvaivaa ja ongelmatilanteita tutkimusmatkailijoille sekä salaperäinen kapseli, joka on tähän asti pysynyt visusti kiinni ja muiden ulottumattomissa. Luvassa on suuria paljastuksia ja kirja tietysti loppuu kaikkien aikojen cliffhangeriin juuri kun alkoi vasta todenteolla tapahtua!

Salaisuus (#6)

Takakannesta: Paniikki on vallannut retkikunnan. Lapset ovat saaneet tietää olevansa eläviä viruspommeja ja Olivia on kätkenyt vastalääkkeet. Jani on kadonnut. Ylimääräisen kapselin salamatkustaja on ilmiselvästi kaiken takana, ja hänen henkilöllisyytensä on yllätys kaikille. Pitääkö mikään Kepler62-projektissa enää paikkaansa?

Leirissä on varsinainen härdelli päällä monien paljastusten myötä ja lisää on tulossa. Kirja etenee edelliseen osaan verrattuna huimalla vauhdilla ja tunnelma on synkkää synkempi. Sarja on oikeastaan edennyt samalla tavalla kuin vaikka Potterit: iloisesta seikkailusta synkkään taisteluun hyvän ja pahan välillä. Kaikkiaan Kepler62 on koukuttava sarja, josta voi hyvin nauttia kaikki ikään tai sukupuoleen katsomatta!

Vähintään yhtä tärkeää tekstin lisäksi on Pasi Pitkäsen häikäisevät kuvitukset, joilla on omissa silmissäni suurin rooli ja ne määrittelevät tunnelman sekä vievät välillä tarinaa itsekseen eteenpäin. Mahtavaa panostusta ja todella hieno ja kunnianhimoinen kolmen tekijän projekti!

★★★★★
Timo Parvela & Bjorn Sortland
Kepler62: 
Virus (Wsoy, 2017)
Salaisuus (Wsoy, 2017)
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kirjastosta

Kepler62-sarja
Kutsu (#1)
Lähtölaskenta (#2)
Matka (#3)
Pioneerit (#4)

Kotimaisia lyhykäisiä 2017

Kurnivamahainen kissa
Suloinen satu rohkesta pienestä tytöstä, joka kuivuuden ja köyhyyden maassa tapaa kylätiellä kurnivamahaisen kissan. Kissalla on loputon nälkä ja se on jo popsinut suuhunsa meriä, armeijoita, eläimiä ja kylien viljoja. Se haluasi syödä myös tytön, mutta tämä lupaa etsiä kissalle muuta syötävää ja saa näin armonaikaa.

Matkalla tytölle konkretisoituu mitä kaikkea kissa onkaan suihinsa pistellyt. Saako joku yksin ahneuksissaan viedä kaiken ja mistä tuo lopun nälkä oikein kumpuaa? "Lasten mielistä syntyi kaiken aikaa uusien ajatusten kimaltavia saippuakuplia. Ne ruokkivat kyläläisiä, vaikka heidän peltonsa olivat paljaat." Teemu Juhanin ihastuttavista ja yksityiskohtaisista mustavalkokuvista tulee vahvasti mieleen toisen ihailemani kuvittajan, Chris Riddellin, tyyli. Molemmat ovat yhtä vallattomia ja tavattoman ilmaisuvoimaisia. Yksi suosikkikuvittaja lisää, hurraa!





Linnunsitoja
Takakannesta: Helikopteri on tuonut Zemin konevastaisten tukikohtaan, majakkasaarelle, jonne Kuilujen valvovat silmät eivät yllä. Yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneillä on vastassaan Valtion lisäksi myös nouseva meri, joka nielee saaristoa hitaasti mutta varmasti. Huippuunsa jalostetut viestikyyhkyt ovat arvokkainta mitä kapinallisilla on, mutta Maharin Kuilun Kone vahvistuu uhkaavasti ja häiritsee lintujen suunnistusta. Seuraava tehonlisäys on kuolinisku kyyhkyille. Ja vastarinnalle. Vähitellen Zemi tajuaa miksi isoveli lähetti hänet saarelle. Jesber ei tehnyt mitään harkitsematta. Zemi ei vain enää tiedä, kehen voi luottaa.

Kone valvoo isoveljen lailla kansalaisiaan, mutta majakkasaarella haudotaan hataraa kapinaa. Kirjan maailma ja lupaavat henkilöhahmot tarjoavat mainion tilaisuuden jatkaa tarinaa, sillä yhteiskunnan rakenteita ja tilaa ei selitelty turhaan auki ja minua koko skenaario jäi kiehtomaan vielä jälkeenkinpäin! Alle 200 sivuinen scifi dystopia on nopeasti luettu ja olen erityisen vaikuttunut myös Linnunsitojan kansista, joista ei meinaa saada silmiään irti.





Valas nimeltä Goliat
Kirja oli tämän vuoden Finlandia-ehdokas, joka tällä kertaa löytyi lukulistalta jopa ennen ehdokkuuden julkistamista. Se on Cristina Sandun esikoisteos. Toisinaan tarinat lipuvat sormien välistä ja jättävät sirpaleisen kuvan itsestään kansien mennessä kiinni viimeistä kertaa, joten sisällön referoinnissa saatte tyytyä pelkkään takakansitekstiin.

Takakannesta: Kolmekymppinen Alba on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tyttärenä. Alban suhde isän kotimaahan ei ole yksinkertainen: hän muistaa lapsuuden onnelliset kesälomat paahtavan auringon alla, mutta muistoja varjostavat diktatuurin vuodet salaisuuksineen. Kun Alba matkustaa romanialaisen isoisänsä hautajaisiin, hän alkaa samalla tutkia sukunsa tarinaa. Alba sukeltaa pienen romanialaiskylän historiaan, jossa osansa on ollut niin maanjäristyksillä, pohjoisesta maasta saapuneella morsiamella kuin maailmaa kiertävällä valaalla.

Itsensä sijaan Alba tuo hypähdellen tutuksi sukunsa, Helsingin ja menneisyyden Romanian. Kirja kertoo mm. kahteen kultturiin kasvamisesta. Alkuun olin innoissani, mutta ehkä kirja olisi pitänyt lukea paljon nopeammassa tahdissa, kenties jopa parilta istumalta, jotta kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja paremmin muistissa, mutta onneksi muut ovat selvästi tajunneet paremmin kirjan hienouden. Sandun kielestä kyllä pidin: "Hänen sanansa, kuin kömpelöt linnut, hakkasivat siipiään kasvojeni edessä ja putosivat sitten." 





Pohjolan porteilla 
Kiinnostuin Mervi Heikkilän Louhi-sarjasta, mutta ensimmäisen osan kansi ei houkutellut lukemaan, joten päätin roisisti hypätä suoraan kolmanteen osaan, sillä kyse on itsenäisestä jatko-osasta, niin uskalsin heittäytyä tarinaan kesken matkan.

Takakannesta: Roona ei ole kuin muut. Roonalla on salaisuuksia. Sellaisia, että mikään elämässä ei suju tavallisesti, ei edes seurustelu Aleksin kanssa. Kun peilikuvassa alkaa vilahdella tumma varjo, ja Roonan isä Eerikki Puujumala saa huolestuttavan näyn, on syytä valmistautua pahimpaan. Roona päättää vahvistaa tietäjäntaitojaan ja hankkia oman rummun. Avukseen hän saa arpikasvoisen ystävänsä Sampsan ja kuvankauniin shamaanin, Iraidan.

Ei se oikeastaan kamalasti häirinnyt, että edelliset osat olivat jääneet lukematta, sillä pääsin samantien mukaan tarinaan, jossa Roona haaveileen tavallisiin asioihin keskittymisestä kuten lukioon ja Aleksiin, mutta ennenäky ja ystävän epätoivoinen pyyntö ajaa tytön takaisin Tuonelaan. Pohjolan portit ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja siitä tuleekin tuosta syystä mieleen Lautturi, joka sekin käyttää kansanperinnettä hyödykseen yhtä hienolla ja kiehtovalla tavalla. Tykkäsin kovasti!

★★★
Magdalena Hai - Kurnivamahainen kissa
Kuvitus: Teemu Juhani

Karisto, 2017

Kirjastosta
★★★½
Helena Waris - Linnunsitoja

Otava, 2017

Kirjastosta

★★½
Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

Otava, 2017

Kirjastosta

★★★★
Mervi Heikkilä - Pohjolan porteilla

Haamu, 2017

Kirjastosta

Sarjakuvia kuolemasta, yksinäisyydestä ja rikoskomisariosta

Lukemiseni ei ole mitenkään erityisen tavoitteellista - tai kyllä se tavoitteellista on, mutta nuo suunnitelmat aina unohtuvat matkan varrella ja muistan ne näköjään yleensä vasta ihan loppuvuodesta ja sitten alkaakin kunnon loppukiri. Tällä kertaa loppukirin kirjoja ovat sarjakuvat ja kotimaiset sekä toivoisin ehtiväni jonkin näytelmänkin vielä lukea. Mieluiten Shakespearea. Ajallisista syistä alla on niputettuna kolme viimeksi lukemaani sarjakuvaa, jotka kaikki tekivät vaikutuksen.

Fábio Moon & Gabriel Bá - Daytripper

Takakannesta: Daytripper kertoo kirjailijan uraa havittelevan Brás de Oliva Domingosin tarinan. Jokainen kirjan kymmenestä luvusta näyttää meille erilaisen otoksen Domingosin olemassaolosta — rakastumiset, kuolemat ja kaikki lukemattomat mahdollisuudet niiden välimaastosta. Daytripper on maaginen tarina vaihtoehdoista ja valinnoista. 

Daytripper on jo kannesta lähtien upea albumi ja etenkin lukujen alkukuvat ovat todella taidokkaasti tehty. Haaveilin että koko sisältö olisi ollut samantyylinen. Myönnän, että alussa en ollut aivan niin vakuuttunut tarinasta ja sen tarkoituksesta, kun näin vain väläyksiä Brásin elämästä, jotka näyttivät päättyvän aina samalla tavalla, mutta varsinkin loppu sai mieleni muuttumaan täysin ja sai pisteet nousemaan silmissä. Daytripper ei ole mitään peruskauraa vaan kokeileva, kaunis ja vaikuttava, jonka voisi aivan hyvin lukea uudelleen ja pohtia elämää syvemmin.

"Sillä vasta kun hyväksyt kuolevasi voi elämäsi todella alkaa."
 




Bryan Talbot: Grandville

Takakannesta: Scotland Yardin lujahermoisin rikoskomisario LeBrock tutkii brittidiplomaatin itsemurhaa. Jäljet vievät Ranskaan, jossa selviää kokonainen epäilyttävien itsemurhien sarja. Alkaa kuumottava ajojahti pitkin Pariisin kapeita kujia. Pian LeBrock huomaa, että koko keisarikunnan kohtalo on hänen käsissään.

Grandville aloittaa steampunk-henkisen fantasiasarjan, jossa Britannia on juuri hävinnyt Napoleonin sodan ja Eurooppaa johtaa Ranskan keisarikunta. Anarkistit mellakoivat, mutta propagandakoneisto jyrää kaiken alleen. Rikoskomisario LeBrock on haastavan tehtävän edessä, mutta sherlockholmesasuisena ja jamesbondmaisesti hän hoitaa homman.

Kuvat ovat läpi albumin näyttäviä, täynnä yksityiskohtia ja huimaa liikettä. Omaan makuun räiskintää ja lentävää verta oli liiaksi. Eläimien agenda oli pääteltävissä heidän lajistaan, sillä kuinka luotettavana esimerkiksi kettua tai sikaa voi pitää? Samaa hyvis-pahis erottelua on käytetty myös Blacksad-albumeissa. Hauska yksityiskohta oli Grandvillen vain palvelijoiksi kelpaavat ihmiset, jotka näyttävät Tintti-sarjakuvista karanneilta ja joita eläimet kutsuvat "taikinanaamoiksi". "Kuuluvat karvattomaan simpanssilajiin-- Eivät ole koskaan saaneet kansalaisoikeuksia."

Vaikka albumin on kannessa sanottu olevan tieteellis-romanttinen trilleri, jää romantiikka pahasti tappaluiden ja sotimisen alle.






Anne Muhonen: Ystäväni varjo

Takakannesta: Haluan löytää ystävän. (Ja lisää rohkeutta.)

Säästin loppuun kaikista koskettavimman sarjakuvan, joka hyvin minimalistisin elkein onnistuu sanomaan niin paljon ja niin vahvasti. Todellinen sarjakuvien mestariteos. Päähenkilö on yksinäinen ja tahtoisi ystävän, muttei tiedä mistä sellaisen saa. Hän sättii itseään ja miettii mikä omassa olemisessa on vikana. Hän on sullonut itsensä niin vahvasti tietynlaiseen muottiin, että sen rikkominen pelottaa. Ja se mitä muut voisivat ajatella. Etenkin jälkimmäinen.

Kuvitustyyli on edellisiin verrattuna hyvin pelkistettyä ja se pelailee vain yhdellä värillä, joka muuttuu tarinan edetessä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, eikä sarjakuva ole kuitenkaan liian synkkä aiheesta huolimatta. Varjo toi omalta osaltaan ripauksen huumoria mukaan ja loppu oli toiveikkaan kaunis. Vahva suositus Ystäväni varjolle!

★★★★½
Fábio Moon ja Gabriel Bá - Daytripper

(Daytripper, 2010)

Vertigo, 2012

Kirjastosta

★★★½
Bryan Talbot - Grandville (#1)

(Grandville, 2013)

Like, 2012

Kirjastosta

★★★★★
Anne Muhonen - Ystäväni varjo

2009

Kirjastosta

Rick Yancey - Viimeinen tähti (#3)

"Vuosia sitten, kun tytön isä oli ollut kymmenen, hän oli
matkustanut isolla keltaisella bussilla planetaarioon."

kirjan alku

Nykyään tuntuu olevan harvinaista, että saan jonkin sarjan luettua loppuun, mutta 5.aalto -trilogian sain päätökseen! Mahtavaa! Todella hyvä sarja ja trilogian päätösosa, Viimeinen tähti, kertoo viimein miten maapallon ja sen asukkaiden käy. Niiden ketkä siis ovat tarpeeksi onnekkaita (tai miten sen nyt ottaa) ollakseen elossa. Tätä pidemmälle ei kannata jatkaa, jos edelliset osat ovat lukematta.

VIHOLLISIA OVAT TOISET.
VIHOLLISIA OLEMME ME.

Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. Ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät. Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse. Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä? Takakansi

Viimeinen tähti etenee edellisten osien tapaan kiivaalla sykkeellä. Vihollinen haluaa hävittää ihmiset maan päältä ja on keksinyt siihen keinon: "Vastaus ihmisongelmaan on tuhota se, mikä tekee meistä ihmisiä." Jos ei ole luottamusta ei ihmiskunta voi kehittyä. Loppuun ei ole enää montaa päivää ja silloin vihollinen aikoo nopeuttaa kertaheikolla tuhoamisprosessiaan.

"Tuska on välttämätöntä. Tuska on elämää.
Ilman tuskaa ei voi olla riemua."

Suurin osa hahmoista on pysynyt samana koko trilogian läpi, mutta joissain on nähtävissä suuriakin muutoksia, mikä toisaalta on aika väistämätöntä ottaen huomioon vallitsevan katastrofaalisen tilanteen. Nuorimmat ovat kaikista alttiimpia vaikutteille ja radikalisoitumiselle. Jälleen saa pelätä hahmojen puolesta, että kuka selviää kirjan loppuun saakka, sillä kaikkihan eivät selvinneet edes tähän viimeiseen kirjaan asti. Olen onnekas, sillä suosikkihahmoni säilyivät kirjan viimeisille sivuille saakka. Kirjassa tytöt ovat yhtälailla rohkeita ja kovapäisiä toimijoita kuin pojat - välillä oikeastaan rohkeampiakin.

"Reagoin ennen kuin ajattelen. Keskitin päättää puolestani - ja juuri
se kahdessatoista järjestelmässä on kammottavaa: en tiedä enää,
mihin se loppuu ja mistä minä alan. Ei täysin ihminen, ei täysin
avaruusolento, ei kumpaakaan, molempia, jokin on päästetty
irralleen sisälläni, jokin on vapautettu kahleista."

Avaruusolentojen ja tekniikan keskellä sarjassa on kuitenkin jotain niin inhimillistä ja syvempää sanomaa luottamuksesta ja siitä miten kaikella on väliä, pienilläkin jutuilla. Rick Yanceyn 5. aalto on ollut hyvin mielenkiintoinen trilogia ja olen yllättänyt kuinka voimakkaasti elin mukana genressä, jota muuten vierastan. Trilogian lukeminen on kuin virtaavaan jokeen heittäytymistä; se vie kylmäävässä puristuksessa mennessään ja sekoittaa pään. Lopun avoimuus jatkaa elämää mielessäni.

_________________________________________

★★★★
Rick Yancey - 5. aalto: Viimeinen tähti

(The Last Star, 2016)

Wsoy, 2016

Kirjastosta

Muita postauksia
Rick Yancey: Ääretön meri (#2)
Rick Yancey: 5. aalto (#1)