Teoksia kuolemasta: sarjisvinkkejä vol.1

Romaanien lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle ja olenkin yhä useammin ottanut luettavaksi jonkin sarjakuvan, sillä niihin tarttuminen on ollut matalamman kynnyksen takana ja jos aikaa on vähän ei välttämättä halua lukea vain yhtä sivua romaanista, mutta sarjakuvassa samassa ajassa pääsee jo pitkälle. Tällä kertaa niputan samaan postaukseen kolme albumia, joita kaikkia yhdistää sopivasta synkkyys ja ennen kaikkea kuolema. Jos etsit iloista lukemista käänny äkkiä kannoillasi!

✚   ✚   ✚

Dying
Aloittakaamme sarjakuvasta, jossa ei ole ollenkaan tekstejä. Kyseessä on Sami Ahon, ilmeisestikin omakustanne, Dying, joka ymmärrettävästi alkaa talosta ja siirtyy siitä metsään ja loppu onkin silkkaa mielikuvituksen lentoa, muotoja, valoa ja pimeyttä. Mielenkiintoinen on teoksen nimi Dying, sillä näin kuvien kuvaavan jopa maapallon syntyä - jos siis tarinan ihan alun unohtaa. Sarjakuvasta saa varmasti keksittyä vaikka minkälaisia tulkintoja, joten jos arvoituksellisuus ja tulkinnallisuus kiinnostaa, niin suosittelen.

✚   ✚   ✚

Kullervo
Takakannesta: Kalevalaista kyberpunkkia surrealistisessa suurkaupungissa. Tarina kovaonnisesta Kullervosta kuulostaa tutulta mutta näyttää joltain ihan muulta. Genen futuristisissa visioissa Karjalan kunnaat ovat muisto vain ja Kullervo irokeesipäinen androidi, joka onnistuu sekoilemaan pilalle oman elämänsä - ja siinä sivussa muutaman muunkin elämän.

Gene on onnistunut lähestymään jo niin tuttua aihetta hyvin erilaisesta näkökulmasta. Roisi tulkinta sekoittaa sarjakuvaa ja Kalevalaa, sillä tarina on luettavissa myös runomuodossa. Minullehan tämä sopii mainiosti, sillä se tarjoaa samalla kuvallisen tulkinnan välillä muuten niin hankalasti ymmärrettävästä tekstistä. "Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus mennä tuonne toisialle, käyä Untamon kylähän, kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat, polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä."

Kaikesta karmeudesta ja rumuudesta huolimatta pidin kovasti ja Kullervo tosiaan tarjoaa uuden lähetymistavan Kalevalaan. Lukisin kyllä lisää, jos Gene olisi tarttunut muihin Kalevalan tarinoihin. Tämän rinnalle suosittelen myös Eino Leinon Helkavirsiä -sarjakuva-albumia, jossa suomalaiset tekijät ovat tehneet omannäköisen versionsa Leinon runoista. Niissä on samaa rujoutta ja taiteellisuutta kuin Kullervossa.

✚   ✚   ✚

The Crow
Raskaamman sarjan ystäville löytyy John Shirleyn ja Kevin Coldenin uudelleen tulkinta aluperin James O´Barrin luomasta The Crow -sarjakuvasta. Jos nimi ei ole tuttu sarjakuvan muodossa, niin ehkäpä paremmin Brandon Leen tähdittämänä elokuvana, joka surullisesti jäi miehen viimeiseksi roolisuoritukseksi.

The Crow sijoittuu Tokioon, jossa amerikkalaisen vaihto-oppilaan Jamie Osterbergin kihlattu Haruko Tatsumi viedään häneltä. Mies lähtee perään kostoretkelle, joka päättyy hänen kuolemaan, lasinsirpaleiden keskelle hautausmaalle. Haudasta kaivautuu ylös uudelleen syntynyt Jamie, valkonaamainen ja mustahuulinen, joka variksensa kanssa lähtee suorittamaan kostoretkeä loppuun mihin hänen edellinen minänsä ei pystynyt.

"But crows are clever - and in shinto they're good spirits..."

Voin varoittaa, että tässä albumissa veri lentää ja päät sinkoilevat ympäriinsä. Armoa ei tunneta ja jokainen saa vastata omista pahoista teostaan miehelle, jota omatunto ei kolkuta. Kuolleiden toverien henget auttavat miestä etsinnöissä. Viimeiset parisenkymmentä sivua loikkasivat ulottuvuuteen, joka meni yli ymmärrykseni ja tuntui kovin irralliselta. Vaikka tämä kyseinen versiointi ei aivan makuuni ollutkaan, kiinnostuin väistämättä O´Barrin alkuperäisestä versiosta.

★★★
Sami Aho - Dying

2014

Kirjastosta

★★★★
Gene Kurkijärvi - Kullervo

Like, 20

Kirjastosta

★★
John Shirley & Kevin Colden - The Crow

IDW, 2013

Kirjastosta

Seita Vuorela - Karikko

Oletetaan, että olet löytänyt sisäänpääsyn paikkaan
jossa kukaan aikuinen ei ole käynyt vuosiin.

Enää en osannut pysytellä erossa Seita Vuorelan kirjasta, jota uskollisesti olen säästänyt hyvään hetkeen. Tosin jokainen hetki on hyvä Vuorelan kirjoille. Niissä on mukaansatempaavuutta, mutta myös syvyyttää ja kauniita ajatuksia lauseiden takana. Epätoivoa ja toiveikkuutta. Sitä elämää itseään.

Takakannesta: Karikko on tarina perheestä, joka ajaa leirintäalueelle ja juuttuu sinne kuin karille. Se on kertomus nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja kaiken tukahduttavasta surusta. Tragedian keskelle joutunut nuori Mitja etsii äitinsä ja veljensä kanssa uusia maamerkkejä kaukaa kotoa. Päämäärättömästi vaeltava kolmikko luulee päätyneensä Lands End -leirintäalueelle sattumalta. Mutta kun Mitja törmää rannalla villien rantapoikien yhteisöön ja kiehtovimpaan tapaamaansa tyttöön, hänen roolinsa seikkailussa tuntuu valmiiksi käsikirjoitetulta. Monisäikeinen tarina punoo lukijan osaksi mysteeriä, joka avautuu mestarillisesti kerros kerrokselta.

Mitjaa ei ollenkaan haittaa heidän jäämisensä leirintäalueelle. Häntä kiehtoo kohtaamansa salaperäinen ja vähäpuheinen tyttö sekä villi poikajoukko rannalla. Jengi ei puhu vanhemmistaan ja kysyttäessä he sanovat olevansa hylkyjä. Kirjan välissä on lukuja Siilosta ja tuosta yöstä Mitja kantaa veljensä kanssa mukanaan syyllisyyttä. Parasta on kun ei juuri tiedä mitään tarinasta etukäteen, takakannen verran vain, sillä kirja avautuu hiljalleen ja miten voimakas siitä kasvaakaan! Se saa syvällisiä, kauniita merkityksiä ja vaikka alku hieman takkusi oli loppupuoli silkkaa nautintoa, kun tarinan idea lähti avautumaan. Karikko on todella upea kirja!

Ehkä sinua, ainakin jos olet tyttö, ihmetyttävät tällaiset vaihtelevat tuulet ja pidät niitä tyhminä. Mutta me ei varsinaisesti mahdeta niille mitään. Viha on vähän niin kuin musta aalto joka nielaisee ja saa sanomaan ja tekemään asioita. Yhtä nopeasti se on myös poissa. Niinpä minä en tuntenut enää vähäisintäkään kaunaa Nikolaita kohtaan, kun hän hetken päästä vinkkasi minut mukaansa.

Vuorela ei ole ikinä pelännyt tarttua vaikeisiin aiheisiin, mutta maagisen realismin avulla hän tekee niistä silti kauniita ja monikerroksisia. Tunnelma on jälleen huikaiseva ja unimainen kuten Jani Ikosen mustavalkoiset kuvat. Vielä en ole ehtinyt pohtia mitä kirjan kansi oikein haluaa viestittää tai kuvastaa. Karikko käsittelee surua ja irti päästämistä ja se on todella koskettava, joten nenäliinavaroitus.

★★★★★
Seita Vuorela - Karikko
Kuvitus: Jani Ikonen

Wsoy, 2012

Kirjastosta

Muita postauksia
Seita Vuorela: Viima
Seita Vuorela: Lumi
Seita Parkkola: Usva

Sarjakuvia kuolemasta, yksinäisyydestä ja rikoskomisariosta

Lukemiseni ei ole mitenkään erityisen tavoitteellista - tai kyllä se tavoitteellista on, mutta nuo suunnitelmat aina unohtuvat matkan varrella ja muistan ne näköjään yleensä vasta ihan loppuvuodesta ja sitten alkaakin kunnon loppukiri. Tällä kertaa loppukirin kirjoja ovat sarjakuvat ja kotimaiset sekä toivoisin ehtiväni jonkin näytelmänkin vielä lukea. Mieluiten Shakespearea. Ajallisista syistä alla on niputettuna kolme viimeksi lukemaani sarjakuvaa, jotka kaikki tekivät vaikutuksen.

Fábio Moon & Gabriel Bá - Daytripper

Takakannesta: Daytripper kertoo kirjailijan uraa havittelevan Brás de Oliva Domingosin tarinan. Jokainen kirjan kymmenestä luvusta näyttää meille erilaisen otoksen Domingosin olemassaolosta — rakastumiset, kuolemat ja kaikki lukemattomat mahdollisuudet niiden välimaastosta. Daytripper on maaginen tarina vaihtoehdoista ja valinnoista. 

Daytripper on jo kannesta lähtien upea albumi ja etenkin lukujen alkukuvat ovat todella taidokkaasti tehty. Haaveilin että koko sisältö olisi ollut samantyylinen. Myönnän, että alussa en ollut aivan niin vakuuttunut tarinasta ja sen tarkoituksesta, kun näin vain väläyksiä Brásin elämästä, jotka näyttivät päättyvän aina samalla tavalla, mutta varsinkin loppu sai mieleni muuttumaan täysin ja sai pisteet nousemaan silmissä. Daytripper ei ole mitään peruskauraa vaan kokeileva, kaunis ja vaikuttava, jonka voisi aivan hyvin lukea uudelleen ja pohtia elämää syvemmin.

"Sillä vasta kun hyväksyt kuolevasi voi elämäsi todella alkaa."
 




Bryan Talbot: Grandville

Takakannesta: Scotland Yardin lujahermoisin rikoskomisario LeBrock tutkii brittidiplomaatin itsemurhaa. Jäljet vievät Ranskaan, jossa selviää kokonainen epäilyttävien itsemurhien sarja. Alkaa kuumottava ajojahti pitkin Pariisin kapeita kujia. Pian LeBrock huomaa, että koko keisarikunnan kohtalo on hänen käsissään.

Grandville aloittaa steampunk-henkisen fantasiasarjan, jossa Britannia on juuri hävinnyt Napoleonin sodan ja Eurooppaa johtaa Ranskan keisarikunta. Anarkistit mellakoivat, mutta propagandakoneisto jyrää kaiken alleen. Rikoskomisario LeBrock on haastavan tehtävän edessä, mutta sherlockholmesasuisena ja jamesbondmaisesti hän hoitaa homman.

Kuvat ovat läpi albumin näyttäviä, täynnä yksityiskohtia ja huimaa liikettä. Omaan makuun räiskintää ja lentävää verta oli liiaksi. Eläimien agenda oli pääteltävissä heidän lajistaan, sillä kuinka luotettavana esimerkiksi kettua tai sikaa voi pitää? Samaa hyvis-pahis erottelua on käytetty myös Blacksad-albumeissa. Hauska yksityiskohta oli Grandvillen vain palvelijoiksi kelpaavat ihmiset, jotka näyttävät Tintti-sarjakuvista karanneilta ja joita eläimet kutsuvat "taikinanaamoiksi". "Kuuluvat karvattomaan simpanssilajiin-- Eivät ole koskaan saaneet kansalaisoikeuksia."

Vaikka albumin on kannessa sanottu olevan tieteellis-romanttinen trilleri, jää romantiikka pahasti tappaluiden ja sotimisen alle.






Anne Muhonen: Ystäväni varjo

Takakannesta: Haluan löytää ystävän. (Ja lisää rohkeutta.)

Säästin loppuun kaikista koskettavimman sarjakuvan, joka hyvin minimalistisin elkein onnistuu sanomaan niin paljon ja niin vahvasti. Todellinen sarjakuvien mestariteos. Päähenkilö on yksinäinen ja tahtoisi ystävän, muttei tiedä mistä sellaisen saa. Hän sättii itseään ja miettii mikä omassa olemisessa on vikana. Hän on sullonut itsensä niin vahvasti tietynlaiseen muottiin, että sen rikkominen pelottaa. Ja se mitä muut voisivat ajatella. Etenkin jälkimmäinen.

Kuvitustyyli on edellisiin verrattuna hyvin pelkistettyä ja se pelailee vain yhdellä värillä, joka muuttuu tarinan edetessä. Hahmot ovat ilmeikkäitä, eikä sarjakuva ole kuitenkaan liian synkkä aiheesta huolimatta. Varjo toi omalta osaltaan ripauksen huumoria mukaan ja loppu oli toiveikkaan kaunis. Vahva suositus Ystäväni varjolle!

★★★★½
Fábio Moon ja Gabriel Bá - Daytripper

(Daytripper, 2010)

Vertigo, 2012

Kirjastosta

★★★½
Bryan Talbot - Grandville (#1)

(Grandville, 2013)

Like, 2012

Kirjastosta

★★★★★
Anne Muhonen - Ystäväni varjo

2009

Kirjastosta

Leena Krohn - Unelmakuolema ja Tainaron

"Lapset pelkäävät pimeää, ja lapset ovat oikeassa. Heille uskotellaan,
että yö merkitsee vain värien ja valon tilapäistä poissaoloa. Mutta asia
on juuri toisin päin: se mikä on hetkellistä on päivä. Auringonpaiste,
värit ja äänet ovat erityistapauksia, ne kuuluvat poikkeustilaan."

Unelmakuoleman alku

Unelmakuolema on ensimmäinen lukemani kirja Leena Krohnilta, vaikka hän on roikkunut aikojen alusta saakka lukulistallani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lucialla, unettomuudesta kärsivällä nukutuslääkärillä, on virka sekä Unelmakuolema-kodissa että Pakastamossa. Unelmakuoleman bisnesidea on tarjota hyvinvoiville kansalaisille, myös terveille ja nuorille, mahdollisimman laadukas kuolema. Pakastamon asiakkaat puolestaan tavoittelevat kuolemattomuutta. He uskovat tieteen vielä kerran löytävän ratkaisun parantumattomiin sairauksiin.

Unelmakuoleman moninainen ihmisverkko kietoutuu Lucian ympärille, jolta kaikkein vaikeimmat tapaukset tulevat hakemaan ratkaisua ongelmiinsa. Äänitarkkailijana toimivaa Tottia piinaavat äänet, joita kukaan muu ei kuule. Kassu on häirikkönuori, joka liittyy työpaikkoja sabotoivaan salaiseen iskuryhmään. Syvämietteinen Nara on pettynyt ihmiskuntaan ja haaveilee kuoleman kautta siirtyvänsä osaksi kasvikuntaa. Takakannesta

"Nyt elettiin toista aikakautta, jolloin moisen pyrkimys oli säälittävä ja
pateettinen. Kukapa olisi halajoinut kehittyä paremmaksi ihmiseksi? Itsensä
unohtaminen, kieltämys, nöyryys, kiitollisuus, myötätunto ja muut samankaltaiset
entisajan hyveet todistivat nyt vain heikkotahtoisuudesta, vitaliteetin, uskalluksen,
kyvyn ja seksikkyyden puutteesta. Sisältöteollisuus, johon kuuluivat sellaiset
inhimillisen toiminnan ja kaupankäynnin alat kuin viihde ja taide, opastivat
kansalaisia kehittämään katu-uskottavampaa persoonallisuutta."

Unelmakuolemassa eletään hyvin erilaista aikaa kuin tämä meidän nykypäivä. Mieleeni tulee tulevaisuuden dystopia. Vedestä käydään maailmalla sotaa ja ihmiset juodaan kofeiinitonta kahvia. Taide on ottanut harppauksia eteenpäin ja radikalisoitunut. Taitelijat tavoittelevat ihmisten shokeeraamista ja tekevät mitä hurjimpia teoksia, jossa prostituoidun tappaminenkin viihteen hyväksi on hyväksyttävää. Taiteen inhimillisemmäksi tekemisen puolestapuhujia ihmetellään: "Elämme nyt keskellä konservatismin aaltoa, joka todella kauhistuttaa minua." Maailma näyttää siis täysin heittäneen häränpyllyä.

Kirjassa on väläyksiä ja häivähdyksiä sieltä täältä, muutamien ihmisten elämästä, mutta eniten keskitytään Luciaan, jolla on mielenkiintoinen tilanne ammattinsa puolesta. Unelmakuolemassa tarjotaan yleellinen kuolema ja Pakastamossa ihmiset syväjäädytetään, jotta heidät voidaan tulevaisuudessa herättää takaisin eloon. Lisäksi Lucia tekee kerran viikossa vuoron kaupunginsairaalassa. "Oikeus kuolla on paljon tärkeämpi ja luovuttamattomampi ihmisoikeus kuin se että saa työntää lapun vaaliuurnaan."

Unelmakuolema on älykäs romaani, joka sai itseni tuntumaan tyhmältä, sillä siinä on jonkin verran lääketieteen ja fysiikan sanastoa ja muuta hienoa termistöä sekä ihan sisällöllisesti kirjassa on monia teemoja. Paljon pyöritään kuoleman ja kuolemattomuuden ympärillä ja erityisesti pelätään lentävä vanhuus -virusta, joka saa ihmiset vanhenemaan nopeammin ja mikä olisi sen kauheampaa.

⧫   ⧫   ⧫   ⧫   ⧫

"Kuinka unohtaisin kevään, jolloin teimme kävelyretkiä Yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, kun täällä Tainaronissakin on sellainen puisto, laaja ja huolella hoidettu."

Tainaronin alku

Tainaron sisältää kaksikymmentä kahdeksan kirjettä, joihin ei tule vastausta. Ne on osoitettu ystävälle, joka hahmottuu näkyviin sen läpi mitä kerrotaan, ja ne kuvaavat merkillistä Tainaronin kaupunkia. Kertoja puhuu tyynesti ja kummastelematta olennoista ja tapahtumista uudessa ympäristössään. Ystävästään Jäärästä, välkkyjistä, neiti Pumilionista, Matkijasta, Liikkuttomasta, Kuningas tarkimalaisesta ja Pölkkyhärästä, uuden maailman tavoista ja lainalaisuuksista. Takakansi

Tainaron kuvaa kummallisen kaupungin elämänmenoa, jossa seurataan siellä asuvien ötököiden ja eliöiden elämää pieninä vilauksina ja lyhyinä tuttavuuksina. Tainaron ei oikein ollut minun kuppi teetä, en kokenut päässeeni sisälle Krohnin erikoiseen maailman läheskään yhtä hyvin kuin Unelmakuolemaan. Enkä kauheasti välitä ötököistä, joten en näköjään tykkää lukeakaan niistä 😅 Toinen syy on varmasti lyhyt kappaleet ja jatkuva tutustuminen aina vain uusiin hahmoihin. Sama ongelma joka minua vaivaa novellien kanssa. Tainaronin kaupunki vilisi ohi silmien, mutta mitään ei erityisemmin jäänyt käteen.

"Täällä voit törmätä tuntemattomaan, ja hän tulee luoksesi kuin
vanha tuttava ja alkaa muistella jotain taannoista hupaista
sattumaa, jonka muka olette yhdessä kokeneet. Kun kysyt:
- Milloin? hän nauraa ja vastaa: - Silloin kuin olin toinen."

________________________________________________

★★★
Leena Krohn - Unelmakuolema

Teos, 2004
Graafinen suunnittelu: Ilona Ilottu/dog design

Omasta hyllystä

★★
Leena Krohn - Tainaron

Wsoy, 1985

Kirjastosta

Jenna Kostet - Lautturi

Silloin kun olin lapsi, ajattelin virran
olevan kaikki, mitä maailmassa on.

kirjan alku

Lautturin muistan nähneeni joissain blogeissa, mutta ilmeisesti en tekstejä ole käynyt lukemassa, sillä mitään mielikuvaa kirjasta ei ennestään ollut. Voin myös paljastaa, etten etukäteen odottanut mitään, mutta tarina vei minua kuin pässiä narussa. Ehkä sen olisi voinut ennakoida, jos olisin ollut hieman valveutuneempi ja tajunnut, että Lautturi voitti pari vuotta takaperin Blogistanian Kuopuksen.

"Kai ei ole kotoisin täältä.
Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.
Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä on.

Minusta tuntuu, että minun pitäisi selitellä
tekemääni ratkaisua, mutta mitä voisin sanoa?
Minä lähdin koska kaipasin.

Ira on täällä. Hän hymyilee ja hänen naurunsa kuplii kuin vesi.
Mutta Kai näkee sen, mitä muut eivät näe ulospäin." 

Kai ei ole kotoisin maailmasta, jonka me tiedämme. Hänen kotinsa on perheen luona Tuonelan virralla, mutta siellä hänellä on vain haaveita, jotka eivät voi toteutua. Ylhäältä, meidän maailmasta, hän etsii totuutta ja eläviä sieluja.

Lautturissa meille tuttu maailma näytetään muukalaisen silmin ja ihastuin välittömästi Kain omaperäiseen persoonaan ja hänen ajatuksiinsa. Kai ei ymmärrä koulunsa nuorten kirjoittamattomia sääntöjä tai normeja, vaan suunnistaa täysin muista riippumattomasti eteenpäin, sillä hänen maailmassaan sielut ovat kaikki samanarvoisia. Kain kautta pääsee kyseenalaistamaan ja pohtimaan jälleen kerran joitain käyttäytymissääntöjä, kiusaamista ja syrjintää.

 "Minun pitää olla niin kuin muut. En voi jäädä paikoilleni, en odottaa
että tuulet vaihtaisivat suuntaa ja tekisivät minusta sen mitä en ole.
Minä olen tässä ja minun täytyy hengittää ilmaa ja olla.
Kävellä kaduille ja varoa katsomasta vieraita ihmisiä silmiin."

Koulussa on Ira, kaunis ja suosittu tyttö, johon Kai ihastuu. Ira on kätkeytynyt sosiaalisen statuksen tuoman naamion taakse, mutta Kai näkee hänen sieluunsa. Minä-kertoja vaihtuu Kain ja Iran välillä, mutta Kain ääni oli minulle se miellyttävin, sillä hän ole tästä maailmasta, vaan ajattelee asioita aivan eri kulmasta ja laajemmin kokonaisuuden huomioiden.

Jenna Kostet on kirjoittanut hyvin erilaisen nuortenkirjan kuin mikään ennen lukemani, todella piristävää! Teksti on kaunista ja sulavaa, ajatukset tärkeitä. Loppu on oikeastaan juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, surullinen, mutta lupaus toivosta. Kaksi meitä kannattelevaa maailmaa kietoutuu luontevasti yhteen, eikä kumpaakaan maailmaa tulisi mieleen kyseenalaistaa.

"Meidän kaltaisiamme ei ole muita täällä. Me tiedämme miten sielut
liikkuvat virran mustassa vedessä ja miten keksi kolahtaa rantakiveen.
Me tiedämme, miten mela uppoaa tummaan veteen ja ruuhi
halkoo aallokon. Me olemme kuulleet kehrääjälintujen laulun."

_______

★★★★★
Jenna Kostet - Lautturi

Robustos, 2014
Kansi: Johanna Lumme 
KirjaSuomi100

Omasta hyllystä

Patrick Ness - Hirviön kutsu

"Hirviö tuli heti keskiyön jälkeen. 
Niin kuin niillä on tapana."

kirjan alku

Joskus sattuu niin, että hienouden edessä mykistyy. Tekisi mieli toistella superlatiiveja ja mitään muuta järkevää ei keksikään. Jo etukäteen ihastuin Hirviön kutsun kuvitukseen ja näin jälkikäteen on paha spekuloida olisinko kirjaa lukenut ilman niiden olemassaoloa. Niin tai näin, hyvä kuitenkin näin! Kirjan idea on kirjailija Siobhan Dowdin, joka sairastui syöpään eikä pystynyt itse kirjoittamaan tarinaa ennen kuolemaansa, joten Patrick Ness pienen empimisen jälkeen hyppäsi kehiin.

Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi.

Tarinat vainoavat, purevat ja polttavat.

13-vuotias Conor-poika saa avukseen hirviön äidin sairastuttua syöpään. Hirviö ilmestyy paikalle seitsemän minuuttia yli keskiyön. Se kertoo Conorille kolme tarinaa, mutta neljäs tarina Conorin on kerrottava itse. Mutta pystyykö hirviö parantamaan Conorin äidin?

Hirviön kutsu on erittäin koskettava kuvaus pojan suhtautumisesta äitinsä sairauteen. Tunteita on monia ja Conor vakuuttaa itselleen, etttä äiti kyllä selviää. Negatiiviset ajatukset jäävät jonnekin taka-alalle, kun toivosta on pidettävä kiinni kuin viimeisestä oljenkorresta. Tähän tulee hirviö avuksi. Hän kertoo pojalle tarinoita, joissa ei varsinaisesti ole hyvää tai pahaa. Asiat ovat moniulotteisempia - niin kuin oikeassakin elämässä. Näin ollen vääriäkään tunteita ei ole. Hirviö rohkaisee Conoria päästämään monenkirjavat tunteensa ulos.

"Koko ajan se tuijotti Conoria, ja Conor kuuli sen kovan, tuulen kaltaisen hengityksen. Hirviö painoi jättimäiset kätensä ikkunan molemmille puolille ja kumarsi päätään, kunnes sen silmät täyttivät koko ikkunan ja vangitsivat Conorin tuijotuksensa. Talo voihkaisi sen painon alla."

 
Tarina vaatii hieman lämmittelyaikaa, mutta sen antaminen on sen arvoista! Varsinkin lopussa on huomioon otettavan suuri itkuvaara! Mitä kirjan kuvituksesta voi edes sanoa kuulostamatta täysin sekopäiseltä fanaatikolta, joka ei meinaa tuolissaan pysyä. Jim Kayn kädenjälki on jotain niin käsittämättömän voimakasta. Kuvat ovat  pelottavia ja synkkiä, mutta lumoavia. Ne sykähdyttävät. Talojen karheat tiiliseinät kutsuvat koskettamaan, tuuli ujeltaa ohi. Taiteilijalla on tekstuurien kuvaaminen hallussaan.

"Conor huusi koko ajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen. Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää."

On hienoa, että upea tarina saatiin valmiiksi ja se näki päivänvalon! Menetyksen tai sen pelon kanssa kamppaileville lohtua tuova kirja. Elokuvakin on jo ilmeisesti tekeillä.

_______

Patrick Ness - Hirviön kutsu
Alkuperäisidea: Siobhan Dowd
Kuvittanut: Jim Kay

(A Monster Call, 2011)

Tammi, 2016

Kirjastosta
Tähtiä: ★★★★★

Carlos Ruiz Zafón - Marina

"Marina sanoi minulle kerran, että muistaisimme 
vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut."

kirjan alku

Kokonainen vuosi on kulunut ilman Carlos Ruiz Zafónin kirjan lukemista, joten nyt oli pakko uhrata luettavaksi viimeinen lukematon: Marina. "Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko." Marina on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta ei se ihan pienimmille sovi ja luulen, että aikuiset lukijat sen sijaan voisivat hyvinkin tästä nauttia. Minä ainakin tykästyin. Enemmänkin.

Livahdettuaan eräänä päivänä sisäoppilaitoksesta harhailemaan Barcelonan kaduille Óscar Drai tutustuu Marinaan ja tämän erakkomaiseen isään. Óscar rakastuu Marinaan korviaan myöten, mutta tytöllä ja tämän isällä on synkkä salaisuus.

Marina vie Óscarin vanhalle hautausmaalle, jonka nimettömällä haudalla vierailee säännöllisesti salaperäinen, mustiin verhoutunut nainen. Nuoret seuraavat naista, joka johdattaa heidät Barcelonan unohdettuihin kortteleihin ja historiaan hautautuneen mysteerin jäljille. Óscarin ja Marinan yksitoikkoinen elämä muuttuu vaaralliseksi seikkailuksi. Takakansi

Marina ja hänen isänsä ovat mielenkiintoisen mystisiä henkilöitä, jotka asuvat vanhassa kartanossa. Heistä tuli samanlainen fiilis kuin aikoinaan Charles Dickensin Loistavan tulevaisuuden Estellestä ja neiti Havishamista. He eivät tunnu olevan tästä maailmasta. Koko kartano on kuin portti johonkin toiseen ulottuvuuteen. Lempeä isä ja salaperäinen Marina. Marina joka johdattaa Óscarin elämänsä hurjimpaan seikkailuun. Maan alla on toinen todellisuus: karu ja rujo. Kauhu on kirjassa läsnä.

Huumaavan seikkailun lisäksi Marina onnistui koskettamaan. Sen kaunis, mutta voi, niin surullinen loppu toi silmäkulmaan pienen kyyneleen. Kirja tarttuu nuoreen rakkauteen, keksimisen hurjaan vimmaan sekä kuolemaan ja petokseen.

"Täällä on satojen ihmisten muistot, elämät, tunteet, haaveet, heidän poissaolonsa, toteutumatta jääneet unelmat, pettymykset, petokset sekä koko elämän myrkyttäneet, vastakaikua vaille jääneet rakkaudet... Kaikki se on täällä, ikiaikaisena vankina."

Pidin muuten siitä, että kirjan juonikuvaus olikin laitettu yllättäen takakannen liepeeseen, joten sitä ei ollut pakko lukea. Itseltäni se jäi lukematta, kun en sitä huomannut ja hyvä niin. Välillä on kivaa, kun ei erityisemmin tiedä tapahtumista. Zafonin kirjojen kannet ovat yhteneväisiä keskenään ja todella kauniita ja tarkoitukseen sopivia.

Tiedättekö sen kamalan tunteen, kun mitään kirjaa ei ole enää lukematta joltain kirjailijalta. Minulla on pieni kriisi päällä. Samasta syystä olen John Irvingin kirjoja säästellyt ja häneltä on sentään suomennettu paljon enemmän. Uusintakierroksen voi onneksi aloittaa milloin vain.

PS. Halti valloitettu!

_______

Carlos Ruiz Zafón - Marina

(Marina, 1999)

Otava, 2013

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★½

Muita postauksiani:
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Tiina Raevaara - Korppinaiset

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys."

kirjan alku

Korppinaiset on jonkinlainen jatko Yö ei saa tulla -kirjalle, vaikka suoraan sitä ei missään mainita. Itse ainakin suosittelen aloittaamaan edellä mainitusta kirjasta, muuten kaikkia merkityksiä ei ymmärrä ja Korppinaisissa mainitaan monta kertaa edellisen kirjan tapahtumia. Tiina Raevaara on vikkelään kavunnut suosikkikirjailijoideni joukkoon, sillä häneltä tietää mitä odottaa: luonnon suuri rooli, magiaa ja jotain selittämätöntä.

"Se oli erilaista kuin meidän todellisuutemme, jossa korpit tiivistyivät pimeästä yöstä ja ihmiset kuolivat aina uudestaan, jokaisen muistoissa eri lailla."

Johannes palaa isovanhempiensa unohdettuun perintötaloon, jonka aikoo kunnostaa kodiksi itselleen ja kadotetulle rakastetulleen Aalolle. Talo pitää sisällään outoja vihjeitä hänen isänsä kuolemasta, jota hän on pitänyt onnettomuutena, mutta menneisyys pakenee hänen ulottuviltaan aivan kuin Aalo vuosia aiemmin. Isän kohtalo vaivaa Johanneksen mieltä yhä pahemmin. Samalla hänen täytyy voittaa Aalon sydän takaisin puolelleen. Takakansi

Upeiden kansien sisällä on yhtä upea tarina. Siinä missä edellinen osa oli mystinen ja unenomainen, Korppinaiset keskittyy Johanneksen isän menneisyyden tutkimiseen, mutta toki nuo samat elementit ovat seuranneet miestä tähänkin kirjaan - minun onnekseni, sillä juuri niihin viimeksi rakastuin. Todellisuus ja kuvitelma kiemurtelevat toistensa lomissa. Perintötalo pitää sisällään muistoja ja salaisuuksia, joista Johannes yrittää päästä osalliseksi ja hän saakin selville isänsä liittyneen hämäriin ihmiskokeisiin. Korppinaisissa pohditaan kuolemaa ja sen viivästyttämistä. Maaginen realismi vie mennessään ja kauhukin kurkottaa päätään, kun linnut ilmestyvät suljettuun huoneeseen kuin tyhjästä polvelle istumaan.

"Kun olin ollut pieni ja kiivennyt tikkaita ensimmäisiä kertoja, joku oli aina seissyt selkäni takana. Kuin joku olisi siellä nytkin. Vilkaisin taakseni, mutta käytävä oli tyhjä. Vain ilmavirta osui kasvoilleni. Ehkä tässä talossa ei koskaan voinut olla todella yksin."

Aalon ja Johanneksen suhde ei ole aivan terveellä pohjalla, eivätkä he välttämättä ole maailman miellyttävimpiä ihmisiä, mutta heidän tarinansa on pakko kuulla. Iso osa tarinaa on korpit ja naakat, jotka asuttavat talon ullakkoa. Intertekstuaalisia viittauksia voi toki hakea ja helposti löytää, mutta minulle Raevaaran luonto ja sen eläimet on ihan oma lukunsa. Kirjailijan vahva suhde luontoon näkyy ja se liitettynä yliluonnollisuuksiin tekee tästä voimakkaan ja silti hauraan lukukokemuksen.

_______

Tiina Raevaara - Korppinaiset

Like, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★

Muita postauksiani:
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

María Amparo Escandón - Santitos: Esperanzan ihmeet

"Minä tulin taas, isä Salvador. Olen Esperanza Díaz, 
sen kuolleen tytön äiti. Paitsi, että hän ei ole kuollut"

kirjan alku

Esperanzan ihmeet pomppasi alunperin lukulistalle Kaunokirjallisen maailmanvalloitus -haasteen tiimoilta, mutta miksipä sitä ei voisi lukea, vaikka Meksiko onkin jo valloitettu.

-- kertomus naisesta, joka etsii kadonnutta lastaan. Matka vie Esperanzan meksikolaisiin kyliin, Tijuanan rähjäisiin ilotaloihin ja lopulta Yhdysvaltoihin saakka. Ja niin kuin kaikki matkat, on Esperanzan matka lopulta matka itseen: se on kertomus äidinrakkaudesta, itsensälöytämisestä ja rakastumisen ihmeestä. Lumovoimaisena näyttämönään tarinalla on meksikolaisen kulttuurin värikylläisyys ja maagisuus. Takakansi

Esperanzan ainoa tytär Blanca on kuollut ja hänelle on pidetty hautajaisetkin, kun epätoivoinen äiti rukoilee suosikkipyhimystään, San Judas Tadeonia, epätoivoisten tapausten suojelijaa. Myöhemmin pyhimys ilmestyy hänelle likaisessa uuniluukussa kertoen, ettei Blanca olekaan kuollut. Kukaan muu ei usko Blancan olevan elossa, mutta Esperanza alkaa epätoivoisesti etsiä tytärtään odottaen pyhimyksen ilmestyvän hänelle uudestaan uuniluukkuun antamaan lisää ohjeita tai vihjeitä tyttärensä olinpaikasta.

Oli aika... hmmm... mielenkiintoinen tarina. Esperanza joutuu erilaisiin paikkoihin ja kohtaa monenlaisia miehiä (paljon himokkaita) matkallaan. Hän päätyy itsekin työskentelemään ilotaloon päästäkseen sisäpiiriin ja sitä kautta löytääkseen tyttärensä, mutta välttyy silti kaikkein likaisimmalta työltä, sillä miehet ovat aivan hulluina häneen ja Esperanzan annetaan laatia omat rajansa. En ihan tiedä voiko tätä kuitenkaan kasvukertomukseksi sanoa, sillä en ole vakuuttunut, että Esperanza olisi mitään uutta ja mullistavaa itsestään matkalla oppinut.

Toinen kirjan kertojaäänistä on isä Salvador, joka on (hänkin) ihastunut Esperanzaan. Isä Salvador seurailee kauhuissaan naisen puhelinsoittojen välityksessä Esperanzan matkaa ja toimii tämän neuvonantaja. Eikö se yleensä mene niin, että kun etsii jotain tiettyä, niin löytääkin matkan varrella aivan jotain muuta odottamatonta. Esperanza ainakin löytää Enkelin.

_______

María Amparo Escandon - Santitos - Esperanzan ihmeet

(Esperanza's Box of Saints, 1998)

Gummerus, 1999
Kannen kuva: Christian Clayton

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★

Fausto Brizzi - 100 onnen päivää

"Elämässäni tärkeitä päiviä on ollut kolme."

kirjan alku

Varoitus: kirjan lopussa on itkuvaara. Takakannessa luvattu "hulvaton nyyhkytarina" osui siis oikeaan. Vastapainona kirja on täynnä Fausto Brizzin mahtavaa huumoria, joten liian itkuiseksi tarina ei mene, eikä nenäliinoja tarvitse älyttömiä määriä tuhlailla.   

Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä? 

Italialainen Lucio joutuu vastaamaan tähän kysymykseen juuri ennen 40-vuotispäiväänsä, kun elämä on muutenkin poissa raiteiltaan. Syrjähypystä suivaantunut vaimo on heittänyt hänet pihalle perheen kodista, ja Lucio on päätynyt asustelemaan appiukkonsa konditorian takahuoneessa. Kun mies tajuaa lähtölaskentansa alkaneen, hän päättää elää loppuelämänsä niin kuin hänen olisi aina pitänyt: tekemällä jokaisesta hetkestä merkityksellisen. Sadassa päivässä Lucio aikoo muun muassa ehtiä nauttimaan appiukkonsa leipomista tuoreista munkkirinkilöistä ja lähteä ystäviensä kanssa seikkailulle, josta on pitkään haaveillut. Mutta ennen kaikkea hän haluaa saada vaimonsa antamaan hänelle anteeksi ennen kuin on liian myöhäistä. Takakansi

"Ai pari? Sinulla on salainen keksikätkö puhtaiden sukkien keskellä."

"Löysitkö sinä sen?"

"Kukahan sinun sukkasi pesi, mitä luulet? Pyhä henki?"

100 onnen päivää -kirjan jälkeen oikein puhkuu tarmoa totetuttaa lapsuudenunelmat ja vähät välittää näyttääkö muiden silmissä naurettavalta niitä tehdessään. Tärkeimmiksi asioiksi Luciolle muodostui kuitenkin perheen kanssa vietetty aika ja vaimoltaan hän janoaa anteeksiantoa. Lucio on hurjan päättäväinen suunnitelmiensa kanssa, eikä pahemmin kriiseile lähestyvää kuolemaa, tai sitten kaikki negatiiviset tunteet ja pelot käytkeytyy tuon hulvattoman huumorin taakse. Kirjaa kuljettaa positiivinen perusvire. Mitähän sitä itse tekisi viimeisten 100 päivän aikana?

Henkilögalleria oli aivan ihastuttava; pidin monista, sillä he olivat hyvin inspiroivia kuten itse päähenkilö Lucio, hänen tyttärensä, joka kyselee kinkkisiä, viisaita kysymyksiä sekä Massimiliano, jonka koti on avoinna kaikille, jotka kaipaavat seuraa. Loistava ajatus! Lähtiessä saa halutessaan jätttää jonkun summan seuraavia kestityksiä varten. Tuollaisia paikkoja pitäisi ihan oikeasti perustaa. Ihmiset tulevat sinne kaikenlaisine huolineen ja siellä heitä kuunnellaan.

"Turhin kaikista päivistä on se, jona ihminen ei ole nauranut."

Minulle tästä muodostui tärkeä kirja, joka kolahti juuri siihenhetkiseen tilanteeseen voimakkaasti. Aina välillä sitä tarvitsee pienen muistutuksen siitä millaiseksi elämänsä haluaa muodostaa ja millaisia valintoja pitäisi tehdä. Melkein täydellisen lukukokemuksesta olisi tehnyt, jos olisi munkki vielä kädessä ollut ;)

_______

Fausto Brizzi - 100 0nnen päivää

(Cento giorni di felicità, 2013)

Gummerus, 2016

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★★★
 

Anne B. Ragde - Berliininpoppelit-trilogia

"Kun puhelin soi yhdeltätoista sunnuntai-iltana, 
hän luonnollisesti tiesi mistä oli kyse."

Se on aina yhtä huikea fiilis, kun aloittaa kirjan mistä ei ennakko-odotuksia juurikaan ole ja se vain välittömästi vetää mukaansa! Näin kävi Berliininpoppelit-trilogian kanssa. Vaarana on myös sarjan lässähtäminen, sillä tunnetusti ensimmäiset osat ovat yleensä parhaita, mutta näiden kirjojen kohdalla sitä ongelmaa ei ollut. Jokainen kirja oli suuri nautinto. Nyt jo muistelen haikeana aikaa, kun trilogia oli vielä kesken... ja ai että, pidän jo siitä miltä nuo kirjat näyttävät, ensimmäinen osa tietenkin komeimpana. ♥

Sarja kertoo Neshovin suvun veljeksistä ja yhdestä veljentyttärestä. Anne B. Ragden taiturimaisesti kirjoitettu "elämänmakuinen perhedraama" on sellainen tuju lukupaketti, johon en ole hetkeen törmännyt. Kirjan tapahtumissa elää vahvasti mukana, sen mukana saa nauraa - ja itkeä.

Berliininpoppelit
Takakannesta: Tragedian ei pitänyt osua Neshovin veljeksien kohdalle. Uutinen koomaan vajonneesta äidistä yllättää kaikki kesken rauhaisan joulunodotuksen. Miesystävänsä Krummen kanssa elämästä nautiskeleva tanskalaistunut Erlend on juuri pysähtynyt ajattelemaan, kuinka onnellinen onkaan. Lapsuudenkotiin jäänyt sikafarmari Tor halveksii niitä, jotka laittavat oman kärsimyksensä eläinten hädän edelle. Hautausurakoitsijana toimiva Margido ei ole tajunnut, ettei työ valmista häntä oman läheisen menettämiseen. Isoäitiään saapuu katsomaan myös Torin aikuinen tytär Torunn. Veljesten ränsistyneellä kotitilalla odottavat lähes mykkyyteen vajonnut isä ja mieleen hiipivät vanhat muistot. Vähitellen tilanne pakottaa kaikki katsomaan menneisyyttä uudesta näkökulmasta. 

Ensimmäisestä kirjasta lähtien trilogia imaisi samantien mukaansa. Sen henkilögalleriasta löytyy kirjava joukko erilaisia persoonia, vetäytyviä ja räiskyviä tyyppejä. He ärsyttävät, ihastuttavat, säälityttävät. He tuntuvat aidoilta. Heidän väliset ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja -syisiä. Erlend nousi hahmoista minulle tärkeimmäksi. Näkyvä persoona, jonka työ somistajana lisäsi mielenkiintoa. Jossain mielessä aika hankalakin tyyppi, mutta huomaavaisuudessaan ihastuttava.

Erakkoravut
Takakannesta: Neshovin sikatilalla Trondheimin lähellä eletään rauhatonta aikaa: äiti on kuollut, isä vanha ja kolme veljestä ymmällä miten järjestää elämänsä. -- Nyt keskiöön nousee Torin aikuinen tytär Torunn, joka ensimmäistä kertaa joutuu kunnolla tutustumaan isäänsä ja lähisukulaisiinsa. Hänellä on oma elämänsä Oslossa koirienkouluttajana, mutta kuten isä ja sedät, joutuu Torunnkin valintojen eteen. Kuka huolehtii kenestä, mitä rakkaus oikeastaan on ja miten käy sikatilan?

Ja edelleen tarina on kiehtova, vaikka kyse on kuitenkin pitkälti ihan normaalista arjesta. Enpä olisi heti uskonut, että sikatilan arjesta kertova kirja voi olla niin mielenkiintoinen. No onhan tässä toki kaikkea muutakin, mutta suurimmaksi osaksi kaikki kuitenkin pyörii Neshovin sikatilan ympärillä.

Erakkaravut on kirja, joka nauratti ja melkein itketti. Huvitti kaikenmaailman "väärästä päästä avatut rusinarasiat" -keskustelut ja jos itkisin kirjoja lukiessa, niin se olisi tapahtunut ehdottomasti tämän kirjan kohdalla. Koskettavaa oli muutenkin Krummen ja Erlendin tarina, heidän elämänsä ja rakkautensa. Voin ainoastaan motkottaa siitä kuinka inhottavaan kohtaan Erakkoravut loppui, kunnon cliffhanger! Kärpästen herran jälkeen en ole tykännyt lukea sioista, joten aavistin siinä suhteessa pahaa alusta asti ja nyt se sitten tapahtui. Yyyh.

Vihreät niityt 
Torunn herää rankkaan todellisuuteen: sikatilan hoitaminen on raskasta puuhaa eikä kiitosta heru, mutta onneksi apuna on komea lomittaja Kai Roger. Kööpenhaminassa Torunnin Erlend-setä valmistautuu isyyteen ja suunnittelee komeaa kesäasuntoa Neshovin viljasiiloihin. Torunnin toinen setä Margido uudistaa rohkeasti sekä hautajaistoimistoaan että puvustoaan. Elämä hymyilee sedille, mutta miksi heillä on niin oudosti syyllinen olo?

Muutoksen tuulet jälleen puhaltavat ja kaikille se ei ole aivan yhtä mieluinen. Jokainen toimii omilla tavallaan syyllisyydentunnon vaimentamiseksi, mutta jollekin taakka on yksinkertaisesti liikaa. Ratkaisuiden tekeminen ja itsensä kuunteleminen ei ole helppoa, sillä päätöksiin liittyy aina muita osapuolia.

"- Anteeksi, Torunn kuiskasi. - Kun minä olen vain niin hirveän väsynyt...

Arkkitehti nousi seisomaan. - Minun on pakko ottaa kuva, hän sanoi.
- Nytkö? Erlend ihmetteli. - Kun Torunn itkee?
- Tämä pöytä on kerta kaikkiaan uskomaton! Kristallimaljakoita ja antiikkista puuta ja niittykukkia jouluservettien kera! Ja itkeviä ihmisiä pisteenä i:n päällä! Ja entä tämä valaistus! Norjalainen kesäyön hämy! Minä rakastan tätä paikkaa! Ja siiloista tulee kertakaikkinen ihme! Minä lupaan!"

Tarinana sarja on toki synkkä ja traaginen, sitä ei ole kieltäminen, mutta huumori ja toivo ovat myös vahvasti läsnä. Lisäksi kolmen kirjan sarja on tarpeeksi pitkä vakuuttaviin kehityskertomuksiin ja ihmisten henkiseen kasvuun ja muuttumiseen. Maisemakuvausten puolesta olisin valmis vaikka heti matkustamaan Norjan länsirannikolle!

"Hän katsoi Margidoa. Tämän tavallisesti kovin sulkeutuneet kasvot olivat aivan vieraalla tavalla apposen avoimet, se oli outo näky. Kravatinsolmu oli aivan aavistuksen vinossa, ja puvuntakin olkasaumalla oli hius."

Anne B. Ragde - Berliininpoppelit

(Berlinerpoplene, 2004)

Tammi, 2007

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Anne B. Ragde - Erakkoravut

(Eremittkrepsene, 2005)

Tammi, 2008

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★

Anne B. Ragde - Vihreät niityt

(Ligge i gronne enger, 2007)

Tammi, 2009

Omasta hyllystä
Tähtiä: ★★★★★