Teoksia kuolemasta: sarjisvinkkejä vol.1

Romaanien lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle ja olenkin yhä useammin ottanut luettavaksi jonkin sarjakuvan, sillä niihin tarttuminen on ollut matalamman kynnyksen takana ja jos aikaa on vähän ei välttämättä halua lukea vain yhtä sivua romaanista, mutta sarjakuvassa samassa ajassa pääsee jo pitkälle. Tällä kertaa niputan samaan postaukseen kolme albumia, joita kaikkia yhdistää sopivasta synkkyys ja ennen kaikkea kuolema. Jos etsit iloista lukemista käänny äkkiä kannoillasi!

✚   ✚   ✚

Dying
Aloittakaamme sarjakuvasta, jossa ei ole ollenkaan tekstejä. Kyseessä on Sami Ahon, ilmeisestikin omakustanne, Dying, joka ymmärrettävästi alkaa talosta ja siirtyy siitä metsään ja loppu onkin silkkaa mielikuvituksen lentoa, muotoja, valoa ja pimeyttä. Mielenkiintoinen on teoksen nimi Dying, sillä näin kuvien kuvaavan jopa maapallon syntyä - jos siis tarinan ihan alun unohtaa. Sarjakuvasta saa varmasti keksittyä vaikka minkälaisia tulkintoja, joten jos arvoituksellisuus ja tulkinnallisuus kiinnostaa, niin suosittelen.

✚   ✚   ✚

Kullervo
Takakannesta: Kalevalaista kyberpunkkia surrealistisessa suurkaupungissa. Tarina kovaonnisesta Kullervosta kuulostaa tutulta mutta näyttää joltain ihan muulta. Genen futuristisissa visioissa Karjalan kunnaat ovat muisto vain ja Kullervo irokeesipäinen androidi, joka onnistuu sekoilemaan pilalle oman elämänsä - ja siinä sivussa muutaman muunkin elämän.

Gene on onnistunut lähestymään jo niin tuttua aihetta hyvin erilaisesta näkökulmasta. Roisi tulkinta sekoittaa sarjakuvaa ja Kalevalaa, sillä tarina on luettavissa myös runomuodossa. Minullehan tämä sopii mainiosti, sillä se tarjoaa samalla kuvallisen tulkinnan välillä muuten niin hankalasti ymmärrettävästä tekstistä. "Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus mennä tuonne toisialle, käyä Untamon kylähän, kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat, polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä."

Kaikesta karmeudesta ja rumuudesta huolimatta pidin kovasti ja Kullervo tosiaan tarjoaa uuden lähetymistavan Kalevalaan. Lukisin kyllä lisää, jos Gene olisi tarttunut muihin Kalevalan tarinoihin. Tämän rinnalle suosittelen myös Eino Leinon Helkavirsiä -sarjakuva-albumia, jossa suomalaiset tekijät ovat tehneet omannäköisen versionsa Leinon runoista. Niissä on samaa rujoutta ja taiteellisuutta kuin Kullervossa.

✚   ✚   ✚

The Crow
Raskaamman sarjan ystäville löytyy John Shirleyn ja Kevin Coldenin uudelleen tulkinta aluperin James O´Barrin luomasta The Crow -sarjakuvasta. Jos nimi ei ole tuttu sarjakuvan muodossa, niin ehkäpä paremmin Brandon Leen tähdittämänä elokuvana, joka surullisesti jäi miehen viimeiseksi roolisuoritukseksi.

The Crow sijoittuu Tokioon, jossa amerikkalaisen vaihto-oppilaan Jamie Osterbergin kihlattu Haruko Tatsumi viedään häneltä. Mies lähtee perään kostoretkelle, joka päättyy hänen kuolemaan, lasinsirpaleiden keskelle hautausmaalle. Haudasta kaivautuu ylös uudelleen syntynyt Jamie, valkonaamainen ja mustahuulinen, joka variksensa kanssa lähtee suorittamaan kostoretkeä loppuun mihin hänen edellinen minänsä ei pystynyt.

"But crows are clever - and in shinto they're good spirits..."

Voin varoittaa, että tässä albumissa veri lentää ja päät sinkoilevat ympäriinsä. Armoa ei tunneta ja jokainen saa vastata omista pahoista teostaan miehelle, jota omatunto ei kolkuta. Kuolleiden toverien henget auttavat miestä etsinnöissä. Viimeiset parisenkymmentä sivua loikkasivat ulottuvuuteen, joka meni yli ymmärrykseni ja tuntui kovin irralliselta. Vaikka tämä kyseinen versiointi ei aivan makuuni ollutkaan, kiinnostuin väistämättä O´Barrin alkuperäisestä versiosta.

★★★
Sami Aho - Dying

2014

Kirjastosta

★★★★
Gene Kurkijärvi - Kullervo

Like, 20

Kirjastosta

★★
John Shirley & Kevin Colden - The Crow

IDW, 2013

Kirjastosta

Carlos Ruiz Zafón - Henkien labyrintti

Sinä yönä näin unta, että palasin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olin jälleen kymmenenvuotias ja heräsin vanhassa huoneessani tuntien, että muisto äitini kasvoista oli karkaamassa minulta.

Minulle vuoden 2017 odotetuin kirja oli varmasti Carlos Ruiz Zafonin Henkien labyrintti, joka lupaa nivoa yhteen edelliset kolme Unohdettujen kirjojen haustausmaa -sarjan kirjaa. "Lukija voi astua tutkimusmatkalle tarinoiden labyrinttiin eri ovista ja eri reittejä, jotka yhteen punoutuessaan johdattavat hänet kertomusten ytimeen." Vaikka osat voi periaattessa lukea missä vain järjestyksessä, ei Henkien labyrinttia kannata lukea kuin vasta viimeisenä, sillä se todellakin punoo tuhannen sivun aikana villinä eri suuntiin sojoittavat langanpäät yhteen. Kannattaa valmistautua tämän kanssa hurjaan dekkarimaiseen matkaan!

Kirja alkaa pienellä, Danielista ja hänen perheestään kertovalla, pätkällä, mutta pian se loikkaa vuoteen 1938 ja Ferminiin, joka sodan kynsistä pelastaa nuoren tyttölapsen, Alician, mutta joiden tiet eroavat Ferminin lyyhistyttyä kesken matkaa haavoittuneena. Kuten arvata saattaa heidän tiensä kohtaavat myöhemmin. Henkien labyrintti onkin suurimmaksi osaksi Aliciaa, joka vietti nuoruuden kansalliskirjaston synkillä kellarikäytävillä Julian Caraxin romaanista napatun kirjastonhoitajavampyyri legendan seurassa. Seitsemäntoistavuotiaana hän sai mentorikseen poliisi Leandron, jolla on edelleen ylivaltainen ote häneen. Alician apua tarvitaan ministeri Vallsin etsinnöissä, joka onkin tuttu edellisestä kirjasta.

 Matkalla kohti päivää, joka hyvinkin saattoi olla hänen lyhyen olemassaolonsa viimeinen, hän mietti, että oli Alician ansiosta oppinut ainakin kaksi asiaa, joista olisi hänelle ikuisesti hyötyä, jos hän vain tästä selviäisi. Ensimmäinen oli valehtelu. Toinen - ja sen hän tunsi vielä verestävänä - oli se, että lupausten laita oli vähän niin kuin sydämen: kun ensimmäinen oli rikottu, seuraavat olivat helppoa kauraa.

Alicia on salaperäinen ja kovapäinen nainen, joka elää kipulääkkeita popsien, sillä sodan jäljiltä hänelle jäi kipeä ja pientä ontumista aiheuttava lonkka. Hän on henkilö josta lukisin mielelläni paljon lisää. Tarinan aukkokohdat tarjoaisivat Zafonille loistavan tilaisuuden valoittaa seuraavassa kirjassa Alician nuoruutta ja tutustumista Leandroon. Alussa toivoin, että erityisesti Taivasten vanki olisi ollut paremmin mielessä ja kävinkin sitä vilkuilemassa, sillä oli monia asioita jotka muistini oli jo hylännyt.



Jälleen ollaan tarinassa kirjojen äärellä ja tällä kertaa kyse on Victor Mataixin kirjoittamasta Henkien labyrintti -sarjasta, jota Danielin poikakin isän kielloista huolimatta lukee nähden sitten painajaisia. Myös paljon vanhoja ja tuttuja hahmoja ilmestyy sivuille ilahduttamaan. Haluaisin niin päästä mukaan kirjassa olevaan Kirjan ja ruusun päivään, jolloin keskustan koristellut kävelykadut ovat täynnä kirjakojuja ja kyseinen tapahtuma on Ferminin mielestä paras juhla koko maailmankaikkeudessa.

  

Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.

Zafon on luonut ihan oma maailmansa, joka kiihottaa mielikuvitusta, pelottaa, naurattaa ja hämmästyttää. Se on elokuvallinen, mutta onhan kirjailija työskennellyt myös elokuvakäsikirjoittajana. Mysteereihin kietoutunut synkkä Barcelona kutsuu luokseen; Raval on unettomien koti, sillä vaikka sekään ei nuku, se kutsuu unohdukseen, ja vaikka kannettavana olisi kuinka paljon murheita, ei tarvitse ottaa montaakaan askelta, kun jo törmää johonkuhun tai johonkin, joka muistuttaa, että aina on niitä, joille elämä on jakanut vieläkin huonommat kortit.

★★★★★
Carlos Ruiz Zafon - Henkien labyrintti

(El laberinto de los espiritus, 2016)

Otava, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki
Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli
Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo 
Carlos Ruiz Zafon: Marina

Terhi Rannela - Frau

Lina avasi silmänsä.
Talo oli äänetön, mutta hän tiesi,
että mies oli tullut kotiin.

kirjan alku

Terhi Rannelan Frau on historiallinen romaani Lina Heydrichista, pelätyn SS-kenraalin leskestä, joka puolusti miestään kuolemaansa asti. Sen tapahtumat pohjautuvat todellisuuteen, mutta mukana on fiktiota värittämässä tarinaa. Sota ei romaanin aiheena ole se kaikkein mielenkiintoisin tai ainakaan intoani herättävin, mutta Rannelan teksti kiehtovuudessaan imaisi välittömästi sisäänsä ja kirja oli hetkessä luettu. Ihan noin vain.

"Henkiin jääminen on rohkeuden suurin teko."

Erich Richter saa vuonna 1984 Linan viimeisen haastattelun, vaikka rouva on vetäytynyt saareen syrjään maailman menosta ja lakannut antamasta haastatteluja. Aika on kuitenkin oikea ja hän haluaa korjata väärät kirjoitukset mitä hänen miehestään on kirjoitettu aikojen saatossa.

Toisessa aikatasossa liikutaan 1940-luvun Prahassa ja sen tapahtumissa, tsekkien tuhoamisessa, jota Reinhard Heydrich, Puolan teurastaja, oli toteuttamassa. Vastarintaliikkeen Operaatio Anthropoid onnistuu salamurhaamaan Heydrichin, mutta raskain seurauksin. Äänensä saa kuuluviin parin muun fiktiivisen henkilön lisäksi tšekkiläisessä Lidicen kylässä asuva tyttö, jossa natsit toteuttivat verilöylyn kostona Reinhard Heydrichin murhasta. 

Frau on pieni kirja suurista asioista ja vaikka luulisi aiheen olevan kulutettu loppuun, niin Rannela lähestyy sitä erilaisemmasta näkökulmasta. Kiinnostavaa on lukea naisesta valtaa pitävän miehen takana, kun yleensä heidän roolinsa on taustahenkilön luokkaa miehen varjon langetessa raskaana päälle. Lina oli kuitenkin erilainen: hän on se, joka patisti Reinhardin kohti oikeita piirejä ja kansallissosialismia.

"Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului.
Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen
purkkien viereen, joiden etiketeissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset."

Lina ei näytä tuntevan syyllisyyttä menneisyydestään vaan kaipaa takaisin noihin Prahan aikoihin. Hän kaipaa rakasta miestään. Siinä missä Lina tulee lukijaa lähelle - halusi hän sitä tai ei - Reinhard jää etäiseksi hahmoksi. Kirjan lyhyet luvut ja vaivattomasti etenevä teksti saavat sivut kääntymään vauhdilla. Rytmi on kiihkeä ja kaikessa tässä todellisuuden ja fiktion sekoituksessa on hiljaista voimaa, joka tulee iholle. Vietin vangitsevan hetken Fraun kanssa.

_______

★★★★½
Terhi Rannela - Frau

Karisto, 2016

Kirjastosta

Boucq/Jodorowsky - Bouncer #1 ja #2

Jatkakaamme vielä hetki sarjakuvien parissa, mutta Voroon verrattuna nyt hypätään paljon rankempaan maailmaan, kun isot miehet ottavat mittaa toisistaan ahneukset silmissä kiiluen ja pyssyt pamahdellen. Boucq ja Jodorowsky johdattavat lukijan Villiin länteen ja toiminnalliseen seikkailuun.

Ensimmäisessä osassa, Kainin silmässä, nuori Seth joutuu todistamaan perheensä teloitusta. Isän viimeisiä neuvoja totellen hän matkaa pahamaineiseen Barro Cityyn etsimään miestä nimeltä Bouncer. Bouncerin tapaamisen myötä Sethille aukenee isänsä ja hänen suvun rankka historia. Hän saa tietää kolmesta veljeksestä ja timantista, Kainin silmästä, joka on aiheuttanut veljikselle tuhoa. Bouncer lupautuu opettamaan Sethille aseiden käyttöä ja vasta toisen osan myötä alkaa todellinen kostoretki.

Kainin silmä

Koska kyse on western-tarinasta, meno on armotonta ja rankkaa kuten sopii odottaa: tappelua pyssyjen kanssa, verta ja irtonaisia ruumiinosia. Sethin rinnalla kulkeva Bouncer on kylmäpäinen ja taitava asemies - yksikätisenäkin -, hahmona hän on sarjakuvan mielenkiintoisin. Jälkeenpäin ajatellen nämä osat oli hyvä lukea putkeen, sillä sivuja on yhdessä sarjakuvassa aika vähän ja tarina jäisi pahasti kesken, jos lukee vain ensimmäisen. Osia on ilmestynyt vielä enemmänkin, mutta minun osaltani tämä taitaa olla tässä.

"Jos sinua yhtään lohduttaa, poika, voi olla parempi menettää päänsä kuin käsivartensa.
Kuolleet eivät kärsi. Käsipuolet kärsivät koko elämänsä."

Piirrostyyli on tarinaan sopivaa, rosoista ja kovaa. Ei välttämättä sellaista mistä itse pidän, mutta menköön. Heikkoutena on ihmisten samankaltaisuus. Kanin silmän kanttakin katsoessa kaikki miehet näyttävät ihan samoilta. Albumeissa heidät onneksi erottaa jotenkuten erilaisista hiuksista. Näissä sarjakuvissa on paljon puhetta ja selityksiä. Kyllähän nämä luki, mutta lopulta tässä on kyse siitä, etten ole kohdeyleisöä, sillä länkkärielokuvatkaan eivät ole minua varten. Hyvä kuitenkin välillä poistua mukavuusalueelta.

_______

Boucq/Jodorowsky - Bouncer osa 1: Kainin silmä

(Un diamant pour l'au-delá, 2001)

Jalava, 2015

Kirjastosta
Tähtiä: ★★★

Boucq/Jodorowsky - Bouncer osa 2: Armottomien laupeus

(La pitié des bourreaux, 2002)

Jalava, 2015

Kirjastosta
Tähtiä: ★★★

Mark Millar - Kick-Ass

"Ihmettelin aina, miksei kukaan tehnyt sitä ennen minua."

kirjan alku

"Anarkistisin supersankari" Kick-Ass ei karskeja roistoja pelkää! Sarjakuva on kulttiteos, josta on elokuvakin tehty. Pätkiä siitä olen nähnyt, mutta se todella lälly on tähän verrattuna! Tässä on myöskin mitä mainiointa itseironista ja surkuhupaisaa huumoria.

Oletko sinä haaveillut olevasi supersankari? Nuori Dave Lizewski on - ja hän ei tyydy pelkkiin päiväunelmiin! Dave väsää itselleen puvun ja ottaa nimekseen "Kick-Ass"... ja niin taistelu pahuutta vastaan voi alkaa! Paha vain, ettei Davella ole minkäänlaisia supervoimia. Mutta näpsäkän nettivideon ansiosta Kick-Assin suosio alkaa kasvaa räjähdysmäisesti, ja vaikka Dave tietää, että hänen harrastuksensa on äärimmäisen vaarallinen ja kenties myös tyhmä, hän ei malta lopettaa... Takakansi

Ei siis mikään normaali supersankaritarina, missä näemme naamiosankarin löylyttävän rikollisia, vaan jo heti ensimmäisessä tappelussaan Dave saa köniinsä. Enemmänkin realistista - paitsi mitä pidemmälle mennään... Sympaattinen Dave ei kuitenkaan lopeta supersankarin hommia, vaikka kärsikin fyysisesti aikamoisen tappion ja sen seurauksena pitkän vuodelevon.

Kick-Assin huumori on loistavaa :D

Kick-Ass ei ole missään nimessä heikkohermoisille. Meno äityy hurjan brutaaliksi: kirvestä naamaan, päät kirjaimellisesti lentelee ja veri roiskuu kaikkialle. Toisinaan näin väkivaltaisia sarjakuvia lukiessa tai elokuvia katsellessa tuntuu, että veren roiskuminen on sarjakuvan/elokuvan itsetarkoitus. Se ettei ole oikeasti mitään kummempaa sanottavaa verhotaan silmittömään väkivaltaan. Kuten viisaimmat huomaa, en ole väkivaltaviihteen ystävä, mutta en myöskään pitänyt tämän lukemista ajanhukkana. Sarjakuvan idea tavallisesta sankarista viehätti, mutta raju, "in your face" toteutus ei niinkään.

_______

Mark Millar - Kick-Ass
Kuvitus: John Romita Jr.

(Kick-Ass, 2008)

Egmont, 2013

Kirjastosta lainattu
Tähtiä: ★★½

Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

(A Tale of Two Cities, 1859)

WSOY, 2002

Omasta hyllystä

"Tämä oli aikakausista paras, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyn aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan - lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siitä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta."

kirjan alku 

Blogiaikani ensimmäinen Dickens vaikka elämääni on jo rikastuttanut Oliver Twist, Loistava tulevaisuus, Joululaulu ja David Copperfield.

Eletään Ranskan vallakumouksen aikoja ja väkijoukot käyvät kuumina. Nuori Lucie on saanut isänsä, tohtori Manette'n, takaisin elämäänsä. Tohtoria on pidetty vuosia vankeudessa ja miehen mieli on tästä pahasti kärsinyt, niin ettei hän meinaa edes tytärtään tuntea. Lucie ottaa kuitenkin isänsä huolehdittavakseen ja tohtori alkaa vähitellen palautumaan ennalleen, ihan hyvään aikaan, sillä hän saa vävykseen markiisi Charles Darnayn. Onnea ei kuitenkaan liian kauan kestä, sillä verinen vallankumous koputtaa jo ovelle.

"Jokainen sydän ja valtimo Saint Antoine'issa hehkui kuumeisena. Kukaan elävä olento ei pitänyt siellä elämäänsä minkään arvoisena, vaan paloi kiihkeästä halusta uhrata sen."

Lisäksi kirjassa on myös liuta kiinnostavia sivuhenkilöitä - kaikki Dickensin hahmot tuntuvat olevan mielenkiintoisia. Karkeasti Dickensin ihmiset voidaan jakaa kahteen kategoriaan: hyviin ja pahoihin, jotka yrittävät tehdä hyvien ihmisten elämästä vaikeampaa. Täytyy myöntää, että ajattelin Sydney Cartonin kuuluvan näihin jälkimmäisiin, sillä hänestä tuli niin mieleen David Copperfieldin Uriah Heep, joka on todella katala henkilö. Väärin siis meni analyysini, mutta en voi mitään sille, että Carton vaikutti lipevältä ja haikaili vieläpä Lucien perään.

Tarinana Kaksi kaupunkia on julma ja synkkä. Ihmisten pahuus tuntuu kauhealta ja vastenmieliseltä ja ainoan valonpilkahduksen tähän kaikkeen väkivaltaan ja pimeyteen tuo Lucien rakkaus isäänsä kohtaan sekä myöskin aviomies. Sekä heidän taustallaan suojelusenkelin tavoin häärivä pankin virkamies herra Lorry. Lohduton ei kirja siis täysin ole, yhteiskuntakritiikki on vain kovaa, mutta siitähän Dickens on tunnettu.

Olen varmaan jo tottunut Dickensin tyyliin, sillä lukeminen oli kivutonta ja meni jouhevasti eteenpäin, mitä en muista kaikkien edellisten kirjojen kanssa tapahtuneen. Itse juonet ovat olleet todella hyviä, mutta ennen lukutahti on ollut älyttömän hidas haastavan - ja välillä pitkäveteisen - kirjoitustyylin vuoksi. Siksi olen yllättynyt, että niin ei nyt käynyt. Näin ollen voisin sanoa, että Dickensin lukeminen kannattaisi aloittaa Kahdesta kaupungista tai Oliver Twististä. Jälkimmäinen on kaiken lisäksi ihmeellisen lyhyt.

"Naisten joukossa istui myös nainen, joka oli seisonut neuloen toisten edessä, hän neuloi edelleenkin järkkymättömänä, kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi virtasi, vuolas joki virtasi, päivä kiiruhti kohti iltaa, moni elämä kaupungissa kiiruhti kohti kuolemaa, aika ei odottanut ketään."

Kirjalla on outo kansi, joka ei tunnu sisältöä kovin osuvasti kuvaavan, mutta tulipahan bingoon yksi rasti lisää.

Tähtiä: ★★★★

Inger Frimansson - Hyvää yötä, rakkaani

Hyvää yötä, rakkaani - Inger Frimansson

(God natt, min älskade, 1998)

LOISTO, 2008

Kirjastosta lainattu

"Kone laskeutui Arlandan lentokentälle viittätoista yli kuusi illalla."

kirjan ensimmäinen lause

Rikoksen jäljillä -lukuhaaste osa 15

Kirja palkittiin vuonna 1998 parhaana rikosromaanina Ruotsin Dekkariakatemian toimesta. Hyvää yötä, rakkaani -kirjaa on sanottu psykologiseksi trilleriksi ja sitä onkin enemmän kuin salapoliisikertomus.

Hyvää yötä, rakkaani on aivan erilainen kuin muut genrensä edustajat. Lukija tutustutetaan Justine Dalvikin elämään pala palalta, naiseen joka asuu yksin järven rannalla. Pitkän aikaan sitä pystyi kuvittelemaan lukevansa 'tavallista' kirjaa yksinäisen naisen elämästä, mutta vähitellen alkaa selvitä, että Justinen lähipiirissä on kuollut yllättävän paljon ihmisiä. Kaikenlaista muutakin alkaa paljastua, mutta kokonaiskuvan tapahtumista ja asioiden oikeasta laidasta saa vasta kirjan lopussa.

Justinen elämä ei ruusuilla tanssimista ole ollut. Hänen ollessa pieni äiti kuoli ja myöhemmin isä avioitui Floran kanssa, joka alkuunsa yritti kovasti tulla toimeen lapsen kanssa, mutta oma kärsimättömyys sai Floran käyttämään kovempia otteita Justinen kanssa. Heidän suhteensa oli siis kaikkea muuta kuin hyvä ja terveellinen. Koulussakaan Justinella ei juuri kavereita ole ja hän joutuu muiden pilkan kohteeksi. Ei kai ihme, että Justinesta tuli aikuisena varautunut ja sulkeutunut, sillä ympäristö ei kovin hyvin häntä ole kohdellut. Justine tutustuu Hans-Peteriin ja he alkavat viihtyä yhdessä, mutta menneisyyden tapahtumat pistää ruman päänsä esiin.

Todella koukuttava kirja, vaikka aloinkin jossain vaiheessa epäillä, että luinko todella dekkaria. Missä veriset murhat ja etsivät! Kirjan juoni kehittyy omaa tahtiaan ja lukeminen nopeutui mitä lähemmän loppua mentiin, sillä kirjaa ei voinut käsistä päästää. Verisiä tappoja inhoavat voivat huoletta tähän dekkariin tarttua, sillä kauhuelementit ovat enemmän siinä, mitä ei ääneen sanota ja minkälaisiin oletuksiin lukija ohjataan. Kirjan viehätys perustuu juuri tähän huomaamattomasti rakentuvaan jännitykseen, vaikka jälkeenpäin ajatellen mitään hengästyttävää toimintaa tämä ei sisältänytkään tai pitkiä kuvauksia veitsi kädessä kulkevasta murhaajasta.

"Mutta onhan lapsen opittava tietämään rajansa.
Sven mielisteli tyttöä niin, että häneltä olivat mennä hermot. Millainen katse tytön silmissä olikaan, kun Sven otti hänet syliinsä ja hukutti suukkoihin ja halauksiin. Tytön silmät eivät jättäneet häntä rauhaan hetkeksikään. Niin voitonriemuisina ne loistivat häntä kohti."

Justine oli kyllä yksi epäonninen henkilö. Hänen yrityksensä olla onnellinen ja elää normaalin naisen elämää ajautuu joka kerta karille. Justine on kuitenkin yllättävän samaistuttava henkilö, vaikka hän pyrkiikin olemaan etäinen ja kylmä, mutta tunsin lähinnä sääliä ja empatiaa häntä kohtaan, sillä syvyyttä hänessä oli vaikka kuinka paljon, eikä hänen toimintansa ollut mitenkään päätöntä tai selittämätöntä. Ja kuinka puistattava olikaan Justinen lemmikkilintu! Olen kyllä eläinystävä, mutta siitä olennosta tuli kylmiä väreitä.

Olen taas niin iloinen löydettyäni jälleen vähän erilaisemman dekkarin, tuleepa tässä laajennettua vähän omaakin - näköjään suppeaa - käsitystä minkälaisia dekkarit voivatkaan olla.

Tähtiä: ★★★★½