Näytetään tekstit, joissa on tunniste Carlos Ruiz Zafon. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Carlos Ruiz Zafon. Näytä kaikki tekstit

27.1.2018

Carlos Ruiz Zafón - Henkien labyrintti


Sinä yönä näin unta, että palasin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Olin jälleen kymmenenvuotias ja heräsin vanhassa huoneessani tuntien, että muisto äitini kasvoista oli karkaamassa minulta.

Minulle vuoden 2017 odotetuin kirja oli varmasti Carlos Ruiz Zafonin Henkien labyrintti, joka lupaa nivoa yhteen edelliset kolme Unohdettujen kirjojen haustausmaa -sarjan kirjaa. "Lukija voi astua tutkimusmatkalle tarinoiden labyrinttiin eri ovista ja eri reittejä, jotka yhteen punoutuessaan johdattavat hänet kertomusten ytimeen." Vaikka osat voi periaattessa lukea missä vain järjestyksessä, ei Henkien labyrinttia kannata lukea kuin vasta viimeisenä, sillä se todellakin punoo tuhannen sivun aikana villinä eri suuntiin sojoittavat langanpäät yhteen. Kannattaa valmistautua tämän kanssa hurjaan dekkarimaiseen matkaan!

Kirja alkaa pienellä, Danielista ja hänen perheestään kertovalla, pätkällä, mutta pian se loikkaa vuoteen 1938 ja Ferminiin, joka sodan kynsistä pelastaa nuoren tyttölapsen, Alician, mutta joiden tiet eroavat Ferminin lyyhistyttyä kesken matkaa haavoittuneena. Kuten arvata saattaa heidän tiensä kohtaavat myöhemmin. Henkien labyrintti onkin suurimmaksi osaksi Aliciaa, joka vietti nuoruuden kansalliskirjaston synkillä kellarikäytävillä Julian Caraxin romaanista napatun kirjastonhoitajavampyyri legendan seurassa. Seitsemäntoistavuotiaana hän sai mentorikseen poliisi Leandron, jolla on edelleen ylivaltainen ote häneen. Alician apua tarvitaan ministeri Vallsin etsinnöissä, joka onkin tuttu edellisestä kirjasta.

 Matkalla kohti päivää, joka hyvinkin saattoi olla hänen lyhyen olemassaolonsa viimeinen, hän mietti, että oli Alician ansiosta oppinut ainakin kaksi asiaa, joista olisi hänelle ikuisesti hyötyä, jos hän vain tästä selviäisi. Ensimmäinen oli valehtelu. Toinen - ja sen hän tunsi vielä verestävänä - oli se, että lupausten laita oli vähän niin kuin sydämen: kun ensimmäinen oli rikottu, seuraavat olivat helppoa kauraa.

Alicia on salaperäinen ja kovapäinen nainen, joka elää kipulääkkeita popsien, sillä sodan jäljiltä hänelle jäi kipeä ja pientä ontumista aiheuttava lonkka. Hän on henkilö josta lukisin mielelläni paljon lisää. Tarinan aukkokohdat tarjoaisivat Zafonille loistavan tilaisuuden valoittaa seuraavassa kirjassa Alician nuoruutta ja tutustumista Leandroon. Alussa toivoin, että erityisesti Taivasten vanki olisi ollut paremmin mielessä ja kävinkin sitä vilkuilemassa, sillä oli monia asioita jotka muistini oli jo hylännyt.



Jälleen ollaan tarinassa kirjojen äärellä ja tällä kertaa kyse on Victor Mataixin kirjoittamasta Henkien labyrintti -sarjasta, jota Danielin poikakin isän kielloista huolimatta lukee nähden sitten painajaisia. Myös paljon vanhoja ja tuttuja hahmoja ilmestyy sivuille ilahduttamaan. Haluaisin niin päästä mukaan kirjassa olevaan Kirjan ja ruusun päivään, jolloin keskustan koristellut kävelykadut ovat täynnä kirjakojuja ja kyseinen tapahtuma on Ferminin mielestä paras juhla koko maailmankaikkeudessa.
  
Kaikkien labyrinttien äiti, kätkee synkkään sisimpäänsä kujien vyyhdin, nykyisten ja tulevien raunioiden riutan, johon uhkarohkeat matkalaiset ja kaikenlaatuiset harhautuneet sielut jäävät loukkuun ikiajoiksi, alueen, jonka joku siunattu kartanpiirtäjä keksi paremman neuvon puutteessa kastaa Ravaliksi.

Zafon on luonut ihan oma maailmansa, joka kiihottaa mielikuvitusta, pelottaa, naurattaa ja hämmästyttää. Se on elokuvallinen, mutta onhan kirjailija työskennellyt myös elokuvakäsikirjoittajana. Mysteereihin kietoutunut synkkä Barcelona kutsuu luokseen; Raval on unettomien koti, sillä vaikka sekään ei nuku, se kutsuu unohdukseen, ja vaikka kannettavana olisi kuinka paljon murheita, ei tarvitse ottaa montaakaan askelta, kun jo törmää johonkuhun tai johonkin, joka muistuttaa, että aina on niitä, joille elämä on jakanut vieläkin huonommat kortit.


Carlos Ruiz Zafon - Henkien labyrintti
(El laberinto de los espiritus, 2016)
Otava, 2017
Arvostelukappale

1.6.2016

Carlos Ruiz Zafón - Marina


"Marina sanoi minulle kerran, että muistaisimme 
vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut."
kirjan alku

Kokonainen vuosi on kulunut ilman Carlos Ruiz Zafónin kirjan lukemista, joten nyt oli pakko uhrata luettavaksi viimeinen lukematon: Marina. "Tuulen varjon nuorena nukkunut isosisko." Marina on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta ei se ihan pienimmille sovi ja luulen, että aikuiset lukijat sen sijaan voisivat hyvinkin tästä nauttia. Minä ainakin tykästyin. Enemmänkin.

Livahdettuaan eräänä päivänä sisäoppilaitoksesta harhailemaan Barcelonan kaduille Óscar Drai tutustuu Marinaan ja tämän erakkomaiseen isään. Óscar rakastuu Marinaan korviaan myöten, mutta tytöllä ja tämän isällä on synkkä salaisuus.

Marina vie Óscarin vanhalle hautausmaalle, jonka nimettömällä haudalla vierailee säännöllisesti salaperäinen, mustiin verhoutunut nainen. Nuoret seuraavat naista, joka johdattaa heidät Barcelonan unohdettuihin kortteleihin ja historiaan hautautuneen mysteerin jäljille. Óscarin ja Marinan yksitoikkoinen elämä muuttuu vaaralliseksi seikkailuksi. Takakansi

Marina ja hänen isänsä ovat mielenkiintoisen mystisiä henkilöitä, jotka asuvat vanhassa kartanossa. Heistä tuli samanlainen fiilis kuin aikoinaan Charles Dickensin Loistavan tulevaisuuden Estellestä ja neiti Havishamista. He eivät tunnu olevan tästä maailmasta. Koko kartano on kuin portti johonkin toiseen ulottuvuuteen. Lempeä isä ja salaperäinen Marina. Marina joka johdattaa Óscarin elämänsä hurjimpaan seikkailuun. Maan alla on toinen todellisuus: karu ja rujo. Kauhu on kirjassa läsnä.

Huumaavan seikkailun lisäksi Marina onnistui koskettamaan. Sen kaunis, mutta voi, niin surullinen loppu toi silmäkulmaan pienen kyyneleen. Kirja tarttuu nuoreen rakkauteen, keksimisen hurjaan vimmaan sekä kuolemaan ja petokseen.

"Täällä on satojen ihmisten muistot, elämät, tunteet, haaveet, heidän poissaolonsa, toteutumatta jääneet unelmat, pettymykset, petokset sekä koko elämän myrkyttäneet, vastakaikua vaille jääneet rakkaudet... Kaikki se on täällä, ikiaikaisena vankina."

Pidin muuten siitä, että kirjan juonikuvaus olikin laitettu yllättäen takakannen liepeeseen, joten sitä ei ollut pakko lukea. Itseltäni se jäi lukematta, kun en sitä huomannut ja hyvä niin. Välillä on kivaa, kun ei erityisemmin tiedä tapahtumista. Zafonin kirjojen kannet ovat yhteneväisiä keskenään ja todella kauniita ja tarkoitukseen sopivia.

Tiedättekö sen kamalan tunteen, kun mitään kirjaa ei ole enää lukematta joltain kirjailijalta. Minulla on pieni kriisi päällä. Samasta syystä olen John Irvingin kirjoja säästellyt ja häneltä on sentään suomennettu paljon enemmän. Uusintakierroksen voi onneksi aloittaa milloin vain.

PS. Halti valloitettu!
_______

Carlos Ruiz Zafón - Marina
(Marina, 1999)
Otava, 2013
Omasta hyllystä
Tähtiä: ★½

4.4.2015

Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki


"Olen aina tiennyt, että jonakin päivänä palaisin näille kaduille kertomaan tarinaa 
miehestä, joka silloisessa tuhkan ja vaikenemisen aikakauden levottomiin uniin 
uponneessa Barcelonassa kadotti sielunsa ja nimensä varjoihin."

Nautinnollinen, syvä huokaisu, kun ensimmäisen sivun käänsin esiin.

Sitä tunnetta ei voi kuvailla, kun pääsee jälleen Carlos Ruiz Zafonin kirjaa lukemaan ja edes pieneksi hetkeksi pujahtamaan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Mutta eiköhän kaikki Zafonia lukeneet tiedä mistä puhun. Unohdettujen kirjojen hautausmaahan liittyvät kirjat (Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki) voi lukea missä järjestyksessä tahansa, mutta itse olen tykännyt lukea ne ilmestymisjärjestyksessä.

Taivasten vanki avaa taas vähän lisää jo tutuista hahmoista ja suurimman valokeilan saa Fermin Romero de Torres, jonka rankka menneisyys palaa häntä vainoamaan uhkaavasti käyttäytyvän muukalaisen muodossa, joka joulun alla ilmestyy Semperen ja pojan kirjakauppaan etsimään Monte-Criston kreiviä. On taas aika raottaa salaisuuksien verhoa, eikä Daniel voi edes kuvitella mitä kaikkea sieltä vahvasti häneenkin liittyen löytyy.

Barcelonan kuvaus on juonen ohella herkullisinta luettavaa ja siihen tiiviisti sisältyvä vahva tunnelma ja mystiikka. Mitään muuta tapahtumapaikkaa ei enää voisikaan kuvitella näyttämöksi näille merkillisille tarinoille ja sykähdyttäville henkilöille. Taivasten vanki on välistä julma ja raakakin kuvaus ihmiskohtaloista ja epätoivosta. Davidin ja Ferminin ohella tapaamme jälleen myös tutuksi tulleen kirjailija David Martinin. Kaikilla henkilöillä ei näy valoa tunnelin päässä vaan heidän kohtalonsa on jo sinetöity ei niin miellyttävällä tavalla. Sitten löytyy tietenkin näitä todellisia pahiksia, joiden kaltaisia ihmisiä ei koskaan halua todellisessa elämässä tavata, sillä näin romaaninkin välityksellä he saavat niskavillat välittömästi pystyyn.

Monte-Criston kreivi, Kurjat... olen niin lapsellinen riemuissani näistä kirjojen nimien viljelystä varsinkin kun ne ovat loistavia romaaneja ja Monte-Criston kreivi liittyy vielä hyvinkin käänteentekevästi Taivasten vangin juoneen. Loppu sai janoamaan seuraavaa kirjaa, jonka on pakko kyllä pian ilmestyä, sillä sitä Taivasten vanki tuntuu lupailevan, enkä muista minkään muun osan jääneen noin pahasti kesken.

Minulle Zafon merkitsee takuuvarmaan laatua ja rakastan hänen kirjojensa kansia edelleen, huoneeni seinälle kun tuommoisen saisi <3 Marina onkin sitten ainut, joka vielä odottaa lukemista.



Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki
(El prisionero del cielo, 2011)
Seven, 2013
Omasta hyllystä

Muita postauksia
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

5.7.2014

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli


Enkelipeli - Carlos Ruiz Zafón
(El juego del ángel, 2008)
Seven, 2010
Kannen kuva: Fondo F. Catalá-Roca / Archivo Fotográfico Ahcoac
Päällyksen suunnittelu: Piia Aho
Omasta hyllystä

"Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen 
kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi."
kirjan ensimmäinen lause

Tuulen varjo on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, joten en ole yksinkertaisesti uskaltanut tarttua tähän seuraavaan kirjaan, sillä miten se voisi edes yltää edellisen tasolle - saati sitten olla parempi kuin yksi rakkaimmista kirjoistani. Osoittautui, että huoleni oli täysin turha. Olen vältellyt tietoisesti tästä kirjasta kirjoittamista, sillä suoraan sanottuna oikeita sanoja ei löydy. Haluaisin tehdä oikeutta kirjalla, mutta kaikki keksimäni lauseet ja sanat tuntuvat tylsille. Yritetään kuitenkin ;)

David Martín on töissä Teollisuuden ääni -lehdessä, kunnes pääsee tekaistun nimen turvin kirjoittamaan ei-niin-hyvälaatuista Kirottujen kaupunki -sarjaa. Nopeatempoinen työ vaatiin veronsa ja kuin tilauksesta Martín saa Andreas Corellilta, salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta, lyömättömän tarjouksen. Köyhistä oloista tulleen Martinin asuinolo- tai ihmissuhteet eivät ole loistavalla mallilla. Martín on ihastunut ystävänsä autonkuljettajan tyttäreen Christinaan, eikä luovu täysin toivosta, vaikka Christina meneekiin naimisiin toisen kanssa.

Martínin sihteeriksi ilmoittautuu itsepäisesti kovapäinen Isabelle, joka on ihastunut Martínin kirjoihin - ja ehkä vähän itse kirjailijaankin - ja tarvitsee apua omien kirjoitustensa kanssa. Päättäväinen Isabelle pitää rappiolla olevan Martínin järjissään, sillä mies on sotkeutunut johonkin mistä ei voi päästä pois.

"Aloin vasten tahtoani tottua Isabellen seuraan, hänen piikkeihinsä ja valoon, jonka hän toi taloon. Jos asiat jatkuisivat tuohon tapaan, pahimmat pelkoni kävisivät toteen ja meistä tulisi ystäviä."

Ensimmäisestä lauseesta lähtien olin tarinan vietävissä. Se on jännittävä, ihastuttava, pelottava, koukuttava... Se on kaikkea sitä ja paljon muuta. Se on todellinen helmi. Tuulen varjoon verrattuna Enkelipeli on pelottavampi ja enemmän kauhuelementtejä sisältävä. Takakannessa onkin osuvasti kuvattu tätä Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi. Semperen kirjakauppa on ehdottamasti lempipaikkani ja edustaa myös jonkinlaista turvapaikkaa kirjassa. Sen kaltaisiin kuvauksiin rakastun ja Zafónin kirjoissa kieli on erityisen kaunista. Se on oivaltavaa ja henkilöiden väliset dialogit välillä jopa riemastuttavan nokkelia. Espanja rakkauteni kasvaa jokainen kirjan myötä - ja kaipuu Unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Kirjan lukeminen vei kauan, sillä säästelin sitä vain hyviin hetkiin, enkä esimerkiksi lukenut kirjaa yöllä silmät ristissä. Halusin täysillä nauttia tarinasta ja tirautinpa melkein pari kyyneltäkin, vaikka en ole lukija, joka yleensä itkee tai nauraa kirjan äärellä. Kauniin kauhistuttava, tiivistäisin kirjan olemuksen. Enkelipeli kestäisi helposti useammankin lukukerran, sillä kirjassa tuntui olevan niin monta ulottuvuutta, että jotkut pääsivät menemään ohi ja loppujen lopuksi sitä ei ole varma, että mitä oikeasti tapahtui.

"Hymyilin lauhkeasti, käytin tilaisuutta hyväkseni ja nousin pöydästä. Näin kuvani heijastuvan hänen pupilleistaan, olin niissä mustaan kaivoon vangittu kalpea nukke.
- Martín, olkaa hyvä ja pitäkää huolta itsestänne.
- Teen niin.
Nyökkäsin kevyesti ja suuntasin kohti ovea. Kuulin kuinka hän veti taas uuden sokeripalan suuhunsa ja murskasi sen hampaillaan."

Rakastan Zafónin kirjan elegantteja ja salaperäisiä kansia. Sitten vain Taivasten vankia metsästämään!

Tähtiä:




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...