Stephen Kingin novelleja

En sitten tainnutkaan saada tarpeekseni Stephen Kingistä Se-kirjan lukemisen jälkeen, sillä keskeneräisiin kirjoihin ilmestyi melkein kuin varkain Kingin Kauhun vuodenajat -novellikokoelma, joka on pilkottu kahteen pehmeäkantiseen kirjaan. Luin molemmista tarkoituksella vain yhden novellin; Stand by Me on huikea elokuva, jonka olen jo ennestään nähnyt ja Mallioppilas on vielä katsomatta, mutta tämän jälkeen voisin senkin katsoa.

Kauhun vuodenajat -novellikokoelmassa on ns. normaaleja tarinoita ilman sen kummempia yliluonnollisia elementtejä. Muistan esimerkiksi Stand by Me - Viimeinen kesä -elokuvan jälkeen hämmästyneeni kuultuani, että se perustuu Kingin tekstiin. En ollut millään uskoa. Kokoelmassa tuo novelli kulkee nimellä Ruumis. Siinä päähenkilö muistelee aikuisiällä nuoruutensa viimeistä kesää. Ruumis on neljän erilaisen nuoren pojan viimeinen yhteinen kesäseikkailu heidän etsiessä ruumista. Novelli saa ihanan ystävyydenkuvauksen lisäksi pohtimaan eriarvoisuutta ja lähtökohtien ja odotusten vaikutusta myöhempään elämään.

Etevä oppilas taas oli hyvin erilainen kuin mitä odotin. En varsinaisesti kuitenkaan muista mitä luulin saavani, mutta en ihan tuollaista. Takakannesta: Todd on teini-ikäinen poika, joka tekee jymylöydön. Hän tunnistaa natsijohtajana toimineen, etsintäkuulutetun Kurt Dussanderin ja vieläpä aivan kotinsa läheltä. Todd vaatii kuulla tarinoita suoraan natsijohtajan menneisyydestä ja solmii hyvin erikoisen suhteen Dussanderin kanssa, josta ei seuraa kenellekään mitään hyvää.

Novellin yllättävä lähtöasettelu saa mielen kutkuttamaan ja miettimään välittömästi mihin kaikki johtaa ja ennen kaikkea päättyy, sillä meno yltyy välillä aika hurjaksikin. Tämän minä tunnistan loistavasti Kingin kynästä lähteneeksi.

Muut kaksi kokoelman novellia ovat Rita Hayworth ja Shawshankin vankila (josta löytyy myös elokuva Rita Hayworth - Avain pakoon) sekä Hengitystekniikka (kokoelman ainut novelli, josta ei ole taidettu tehdä elokuvaa).

Stephen King: Different Seasons, 1982

Book Studio, 1992

Kirjastosta

Muita Stephen King -postauksia
Carrie
Doloreksen tunnustus

Sarjakuvahaasteen synkkä loppukiri

Aikaa Sarjakuvahaasteen loppuun on enää tasan viikko(!) ja minä olen saanut oman urakkani päätökseen. Kokosin lyhyesti alle kaikki viimeisimmät sarjakuvat, jotka olen saanut luettua loppuun.



Wilson
Daniel Clowes
(Like, 2010)

Daniel Clowesin ensimmäinen sarjakuvaromaani Ghost World tarttui elämäänsä etsivien teinityttöjen maailmaan, kun taas Wilson kertoo yksinäisyyden runtelemasta keski-ikäisestä miehestä, mutta aiheet eivät loppujen lopuksi taida ollakaan niin kaukana toisistaan. Etsitään ja pohditaan maailmaa.

"Wilson on suurisydäminen nahjus, yksinäinen poikamies, rakastava isä ja aviomies, idiootti, sosiopaatti, harhainen mahtailija, hauras kukkanen, sataprosenttisesti wilsonmainen." Näin monisanaisesti takakansi kuvailee Wilsonia, joka albumissa näyttäytyy lähinnä inhottavana ja negatiivisena ihmisenä. Miehen silmälasien läpi katsottuna maailmakaan ei näytä kummoiselta paikalta. Onneksi emme tunne toisiamme.

Jos marraskuu ei tarpeeksi masenna, niin lue Wilson.



Cognac: Demonien paluu (#1)

Chapuzet - Corbeyran - Brahy
(Zoom Teufel, 2016)

Albumi aloittaa Cognac-sarjan, joka kertoo Anna-Fanely Simonista, kokeneesta sotareportterista ja valokuvaajasta, joka pääsee palaamaan töiden takia lapsuudenmaisemiinsa. Hänen päästyä perille Ranskassa Charenteen selviää, että hänen lapsuudenystävänsä on kuollut ja Annan reportterin nenä haistaa välittömästi, että kaikki ei ole mennyt aivan niin kuin virallinen versio kertoo.

Hieman fokusta vei itse tarinasta ja jännityksestä pois loputtomilta tuntuvat jaarittelut ja yksityiskohtaiset selostukset konjakista ja sen valmistuksesta yms. Muuten albumi oli ihan mielenkiintoinen ja tyylikkäät kuvat miellyttivät silmää. Tämä ensimmäinen osahan on vasta pintaraapaisu hahmoihin ja tarinaan, sillä sivujakin on juuri alle viisikymmentä.


Pieniä voittoja
Manu Larcenet
(Wsoy, 2003)

Takakannesta: Marco on kyllästynyt työhönsä valokuvaajana ja miettii, mikä elämässä olisi tekemisen arvoista. Hän lopettaa terapian ja muuttaa maalle pahansisuisen kissansa kanssa. Siellä hän tapaa kärsivällisen tytön, löytää ystävän ja yrittää voittaa taistelut, joihin paniikkihäiriö hänet haastaa. 

Vielä nykyäänkin tuntuu yllättävältä törmätä kaunokirjallisiin teoksiin tai sarjakuviin, jotka käsittelevät mielenterveyttä. Päähenkilöllä on jonkin verran yhteistä ensimmäisenä esitellyn Wilson-sarjakuvan nimihenkilön kanssa. Tässäkin pohditaan syvästi elämää ja olemista. Suurena erona on tosin onneksi Pieniä voittoja-albumin toiveikkuus ja välillä surkuhupaisaksikin yltyvä meno.




Love in Vain: Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä 
Kuvitus: Mezzo
Teksti: J. M. Dupont
(Like, 2014)

Love in Vain kuvaa tunnetun bluesmuusikon, Robert Johnsonin elämänkaaren. Legendan mukaan Johnson teki tienristeyksessä sopimuksen paholaisen kanssa ja sai sen seurauksena ilmiömäisen kyvyn soittaa kitaraa. Hänen elämään kuului vahvasti musiikin lisäksi naiset ja viina, jonka seurauksena mies menehtyi (1938) vain 27-vuotiaana.

Albumin kuvitusjälki on tyylikästä ja vahvaa. Kuvat ovat mustavalkoisia ja hallitsevana värinä on musta. Tekijöillä on ollut vahva draamantaju, sillä sydän syrjällään joutuu seuraamaan Johnsonin elämän luhistumista, vaikka puolessa välissä albumia näyttää toiveikkaalta. Mutta sydän on jäänyt Mississippiin, jossa rautatie erottaa mustat ja valkoiset, ja sinne on palattava.




Musta aukko
Charles Burns
(Like, 2005)

Kulttisarjakuvan mainetta kantavan Mustan aukon luin alunperin Halloween viikkoa varten, mutten sitten ehtinyt lopulta postata siitä. 400 sivuinen tiiliskivi esittelee painajaismaisia kuvia nuoruudesta hurjan taudin siivittämänä, joka ei sitten lopulta ehkä olekaan niin kaukaa haettu rinnastus nuoruuteen.

Takakannesta: Seattle 70-luvulla. nuorten keskuudessa alkaa levitä tauti... teinirutto. Joillekin ilmestyy muutama paise tai ihottumaa, toiset muuttuvat tunnistamattomiksi hirviöiksi ja kasvattavat uusia ruuminosia... kaikki leimautuvat loppuiäkseen. Metsään kerääntyy erakoitunut yhteisö. Ja sitten alkavat murhat...

Musta aukko on epämiellyttävä ja paikoin hyvin häiritsevä albumi, jota ei tehnyt mieli lukea iltamyöhään. Kuvat ovat Love in Vainin tapaan mustavoittoisia ja voimakkaasti tehtyjä. Sairauden kuvaukset olivat karseita ja muutenkin kuvasto oli vaikeasti lähestyttävää. Jos albumista poistaa teiniruton, niin jäljelle jää hyvinkin perinteinen kuvaus amerikkalaisten nuorten sekoiluista: alkoholista, suhdesotkuista ja seksistä.

Huh, olipas aikamoinen kattaus synkkiä sarjakuvia, joiden joukosta nostaisin Love in Vain -albumin, joka sykähdytti eniten tarinallaan ja myös kuvilla. Voisin myös hyvin kuvitella palaavani Cognac ja Pieniä voittoja jatko-osien pariin joskus myöhemmin.

Olemisen mestarit // Ghosts and Ruins

Olemisen mestarit
Kamut-sarjakuvista tuttu tekijä Patrick McDonnell on lyönyt hyntyt yhteen Eckhart Tollen kanssa ja tuloksena on syväluotaava kirja ei mistään vähemmästä kuin elämästä itsestään. Olemisen mestarit on ylistyslaulu ainutlaatuisen elämän ihmeelle ja luonnolle. Se kehottaa vaalimaan jokaista hetkeä ja ja huomaamaan pieniltäkin tuntuvat asiat: sateen ropinan, linnunlaulun ja ihan vain hiljaisuuden. "Onni piilee yksinkertaisissa näennäisen tavallisissa asioissa." Luontoa kuuntelmalla voi oppia paljon ja löytää itsestään jotain kadonnutta tai josta ei tiennyt.

Olemisen mestarit on mietelmäkirjanen, jossa on aina aukeamalla pieni tekstipätkä tai lause ja toisella sivulla McDonnellin kuva tai kuvasarja aiheesta. Ne muodostavat yhdessä melkein kuin meditaatiokirjan. Teoksella on hyvin rauhoittava vaikutus ja se on armelias ihmisyyttä ja olemista kohtaan. Itse aloin taas haaveilla lemmikkieläimestä.

"Lemmikkien tärkeää tehtävää
ei ole aina tunnustettu.

Ne pitävät tässä maailmassa
miljoonat ihmiset järjissään."

 

✚   ✚   ✚ 

Ghosts and Ruins

Siirtykäämme aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Ben Catmullin albumissa ei ole mitään hempeää tai iloista. Se on täynnä pieniä, karmivia tarinoita, joita ei missään nimessä kannata lukea yksin pienessä ränsistyneessä mökissä keskellä ei-mitään toisin kuin alla olevassa kirjan alkupuheessa suositellaan. Tai no omapahan on mielenterveytesi.

"Welcome to Ghosts and Ruins, a compendium of old, forgotten haunted houses, their strange histories, and the experiences of those brave enough to visit. It is highly recommended that you read this book alone late at night in the dark far away from civilization, preferably during a power outage."

Kirja pitää sisällään kauhutarinoita, joiden voima perustuu hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Se kertoo järkyttäviä tarinoita samaan tyyliin kuin minä voisin listata päivän ostokset. Kylmäntoteavasti lukijan eteen räväytetään piinaavia haamuja, kummitustaloja ja vuohi. Ei kannata nauraa, se on oikeasti aika pelottava. Monet kirjan kuvat ovat vähintäänkin häiritseviä ja mielensyövereihin kummittelemaan jääviä - vaikkakin todella taidokkaasti tehtyjä.

★★★★★
Olemisen mestarit
Teksti: Echart Tolle
Kuvitus: Patrick McDonnell

(Guardians of Being, 2010)

Basam Books, 2010

Kirjastosta

★★★★
Ben Catmull - Ghosts and Ruins

Fantagraphics Books, 2013

Kirjastosta

Kesä jona opin soittamaan ukulelea / Through the Woods

Kesä jona opin soittamaan ukulelea

Ode on tätinsä kissan vahtina tämän ollessa kesän Kreikassa. Poika yrittää unohtaa Leilan ja siinä hän saa apua kesäjuhlissa tavatulta, kuvia räpsivältä Stellalta, joka jakelee juhlijoille aikahyppymatkojen paluulippuja. Ystävyys Stellan kanssa tuo Oden elämään kaikkea uutta.

Edellisessä Anne Muhoselta lukemassani sarjakuvassa Ystäväni varjo ihastuin pelkistettyyn ja minimalistiseen tyyliin. Kesä jona opin soittamaan ukulelea tarjoilee kuitenkin energisemmän ja nuoruuden intoa puhkuvan tarinan, joten värejä ja liikettä löytyy. Ode pohtii pitkin kesää tilannettaan ja yrittää löytää oman polkunsa. Sen seuraavan askeleen."Kaikki mahdollisuudet ovat koko ajan tarjolla. Yhden vaihtoehdon valitseminen johtaa tuhansiin muihin. Ja kurssia voi kuitenkin myös muuttaa missä vaiheessa tahansa."

Kesä jona opin soittamaan ukulelea on hyväntuulinen ja positiivinen tarina elämän tienristeyksistä, jotka tulisi ottaa mahdollisuuksina ennemmin kuin uhkina. Odella ainakin on lopulta asenne kohdillaan, eikä siitä tietysti ole haittaa, että mukana on joku johon voi välillä nojautua.

✚   ✚   ✚

Through the Woods
Albumi pitää sisällään lyhyen alkuesittelyn lisäksi kuusi karmivaa tarinaa. Come, take a walk in the woods, and see what awaits you there. Hyvin viattoman oloisesti alkaneet tarinat saavat äkkiä puistattavia sävyjä ja osasta niistä muotoutuu varsinaisia groteskeja näytelmiä, jolloin on hyvin iloinen siitä, että itse on turvallisesti kotona. Kaikkia niitä yhdistää kammottava metsä, joka on tietenkin loistava näyttämö mielikuvituksen valloilleen päästämisessä.

It came from the woods.

Most strange things do.

Minulle tässä albumissa se juttu oli kuvitus: todella upeita aukeamia ja kaikissa tarinoissa oli lisäksi aika erilainenkin kuvitus. Löytyy kirkuvan kirkkaita värejä ja toisaalla harmonisempaa ja värittömämpää. Myös ruutujen käyttö vaihtelee: on perinteisempi ja sitten villimpi, joka ei ei noudata mitään ruutuja. Through the Woods on hyvin kokeileva albumi ja tällaista ilottelua toivoisin näkeväni useammin.

★★★
Anne Muhonen - Kesä jona opin soittamaan ukulelea

2017

Arvostelukappale

★★★½
Emily Carroll - Through the Woods

Margaret K. McElderry Books, 2014

Kirjastosta

Muita postauksia
Anne Muhonen: Ystäväni varjo

Synkkiä miniarvioita

Kuvassa on kaunis syyspäivä, mutta kyseiset kirjat olivat sukellus paljon synkempään maailmaan. Osaksi tähän on syynä Yöpöydän kirjojen Halloween-lukuhaaste, johon aina innolla osallistun, vaikka genre ei olekaan varsinaisesti mukavuusaluettani. Haasteen rajat ovat onneksi aika väljät ja jokainen osallistuja voi määritellä omat rajanvetonsa. Minä päätin ottaa lukuun pari kunnon kauhukirjaa. Ainoastaan Sopimus ei tähän haasteeseen liity, mutta se tarjoilee toisenlaista kauhukuvastoa, joten sopinee näiden muiden kanssa samaan postaukseen.

⧫          ⧫          ⧫          ⧫          ⧫ 

Mia Vänskä: Musta kuu

Takakannesta: Eristynyt mökkikylä lupaa rauhaa lomailijoille: nelikymppinen perheenäiti Annukka tarvitsee hermolepoa, lööpeissä ryvettynyt bändi lähtee paikkaamaan välejään, isä lomailee pienen tyttärensä kanssa, iäkäs pariskunta viettää kuherruskuukauttaan. Idyllisen mökkikylän historia kiehtoo lomailijoita – lähistöllä sijaitsee muinainen uhripaikka. 

Mökkiläiset tekevät kapean kuunsirpin valossa uhripaikalle yöllisen tutkimusretken, jonka seurauksia kukaan ei osaa aavistaa. Pian myyttien ja todellisuuden rajat alkavat sekoittua: metsä puristuu mökkien ympärille, tuuli hengittää kuin elävä olento ja kuu hohtaa taivaalla keskellä päivää. Sitten rannasta löytyy ruumis. Se on peittynyt mustiin perhosiin.

Mustan kuun jännistys muodostuu hyvin rauhalliseen tahtiin ja vasta ihan loppupuolella kauhu hiipii kuvaan. Muuten se on jämäkkä kokonaisuus, jossa ei ole kauheasti turhaa ja kirjaa on helppo lukea. Teksti soljuu ja luonto ottaa suuren roolin tarinassa ja tunnelmallisimmat osuudet käytiinkin metsässä. Taustalla kummittelee myytit ja muinainen uhripaikka ja sivistyksestä eristäytyneet mökkiläiset joutuvat keskelle menneisyyden ja nykyisyyden tapaamista.

En voi suositella ottamaan kirjaa mukaan mökkilomalle ellei sitten halua todenteolla eläytyä tarinaan.

⧫          ⧫          ⧫          ⧫          ⧫

Marko Hautala: Varpaat 

Takakannesta: Kriisiin ajautunut reppureissaajapariskunta päätyy ranskalaiseen pikkukylään. Majatalossa heidän pöytäänsä tunkeutuu mies, jolla on villi retkiehdotus muinaisiin luolastoihin, joihin ei virallisten oppaiden kanssa ole asiaa. Muukalainen nostaa pöydälle jalkansa, jossa on jäljellä vain isovarvas. Puuttuvien varpaiden arvoitus vie pariskunnan syvälle maan uumeniin, kylmän kiven ympäröimään pimeyteen.

Marko Hautalalta en ole entuudestaan lukenut mitään, mutta Varpaat siis perustuu hänen kauhunovelliinsa ja kuvat sarjakuvaan on luonut Broci. Hänen tyylinsä on hyvin ja rento ja ilmeikäs ja ainakin Ninan hahmo jopa hieman mangamainen. En voi sanoa saaneeni lopusta kauheasti kiinni ja albumi jätti jälkeensä lähinnä hämmentyneen olon. Jos se oli tarkoituskin niin hyvä.

⧫          ⧫          ⧫          ⧫          ⧫

Audrey Magee: Sopimus

Takakannesta: Katherina Spinell ja Peter Faber menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Natsien joukossa taisteleva Peter saa vihkiloman itärintamalta, ja Katherinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu. Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa.

Kuherruskuukauden aikana Katharinan isä vie vävynsä tyhjentämään juutalaiskoteja, tönimään perheitä tiellä odottaviin autoihin. Kun Peter palaa rintamalle, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katherinan vauva saa juutalaisperheen lastenvaunut.

Maailmansota, natsit ja juutalaiset ovat kirjallisuudessa erittäin kulutettu aihe, mutta Sopimus käsittelee sitä vähän eri tavalla. Peterin taistellessa Stalingradissa kurjissa oloissa Suur-Saksan puolesta nähden nälkää ja kärsien kylmyydestä, Katharina käy kutsuilla suurimpina murheinaan vanhempien riitely. Järkyttävän helposti omaksutaan asenne, että juutalaiset ovat vähempiarvoisia, eikä heidän suuntaansa suoda inhimillisiä ajatuksia. Ehkä totuudessa olisi liikaa kestettävää. "Tänään olen niin onnellinen siitä, että olen saksalainen, että olen osa tätä kaikkea. Että olen osa tätä hienoa, elävää historiaa." Ei Katharinallakaan tosin aivan helppoa aina ole, sillä yhtä helposti kuin hyvän aseman saavuttaa sen myös menettää.
 
Kotirintaman tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempaa luettavaa, enkä kauheasti välittänyt lukea Peteristä. Sopimus on ainut postauksen ei-kauhukirjoista, mutta tämä oli oikeasti se kaikista karmivin sisällöltään yhdistettynä vielä Audrey Mageen toteavaan, viileään tyyliin. Miten tällaista oikeasti voi tapahtua?

"Entä mikä on sinun tekosyysi, Faustmann?"

"Sehän se ongelma onkin. Minulla ei ole sellaisia.
Minulla ei ole illuusioita.
Tiedän tarkalleen, miksi olen täällä."

★★★
Audrey Magee - Sopimus

(The Undertaking, 2013)

Atena, 2015

Omasta hyllystä

★★★
Mia Vänskä - Musta kuu

Atena, 2012

Kirjastosta

★★½
Marko Hautala - Varpaat
Kuvat: Broci

Haamu, 2016

Kirjastosta

Stephen King - Carrie

Nobody was really surprides when it happened, not really,
not at the subconscious level where savage things grow.

Blogiin asti on tätä ennen ehtinyt ilmestyä vain Doloreksen tunnustus, joka minulle edustaa Stephen Kingin tuotannon heikompaa päätä. Vaikka olen lukenut hyvin pienen osan hänen kirjoistaan, en ole voinut olla huomaamatta teosten epätasaisuutta. Nähtävästi aina joutuu jännittämään, että tarttuiko tällä kertaa nappivalintaan vai floppiin. Carrien kohdalla onnetar oli puolellani ja luin tähän mennessä lempparikirjani Kingiltä(!). Carrie on Kingin esikoisteos ja todella vahva aloitus kirjailijauraa ajatellen.

Kirja pureutuu niinkin universaaliin ja ikuiseen aiheeseen kuin hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen. Ainut asia mitä Carrie haluaa on tulla koulussa hyväksytyksi joukkoon. Ikävä vaan, että hänet on valittu silmätikuksi, sillä ujoa, kömpelöä ja tanakkaa tyttöä on helppo kiusata. Carrie tuntee olevansa kuin sammakko joutsenten keskellä. - "Hey, ol' fart-face!"

Kotonakaan ei ole yhtään sen mukavampaa, sillä Carrien äiti on suoraan sanottuna pahemman luokan kahjo. Hän vie tiukan uskonnollisuuden uusiin ulottuvuuksiin ja melkein kaikki on hänen silmissään syntiä. "Let's get in and pray. Let's pray to Jesus for our woman-weak, wicked, sinning souls!" Jumalanpalvelukset suoritetaan kotona kolme kertaa viikossa ja välillä Carrie paiskataan komeroon rukoilemaan ja katumaan. She was alone with Momma's angry God.



Tarinaa seurataan Carrien näkökulman lisäksi lehtileikkeiden, verilöylystä selvinneiden lausuntojen ja heidän kirjoittamieen kirjojen kautta. Kaikki tuo johdattelee vääjämättä kohti tanssiaisyötä, josta piti tulla Carrien elämän onnellisin päivä, mutta joka päättyy makaaberiin loppunäytökseen, kun Carrie päästää orastavat telekineettiset kykynsä irti saatuaan tarpeeksi kaupungista, joka pilkkaa ja inhoaa häntä (pulpettiin on kirjoitettu Carrie White eats shit).

Carrie on nopealukuinen ja aiheeltaan tärkeä kirja. Vaikka se on täyttä fiktiota, on meillä myös valitettavasti todellisuuden kammottavia ja verisiä esimerkkejä siitä mihin tekoihin koulukiusaaminen ja syrjäytyminen ovat johtaneet.

Huh, yksi välietappi saavutettu ja nyt minun ja Se-kirjan välissä ei enää ole yhtään Kingin muuta kirjaa. Apuva. Apuvaapuvaapuva.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

★★★½
Stephen King - Carrie

Hodder, 1974

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Stephen King: Doloreksen tunnustus

Tiina Raevaara - Veri joka suonissasi virtaa

"Pitäisi jatkaa jo matkaa, mutta minun on
pakko seisahtua hetkeksi katselemaan."

kirjan alku

Melkein tasan vuosi sitten nautiskelin Korppinaisista ja nyt luettavana oli sarjan vahva päätösosa Veri joka suonissasi virtaa. Periaatteessa osat voi lukea itsenäisinä teoksina lähtien Yö ei saa tulla -kirjasta, mutta minä olen tykännyt lukea ne näin ilmestysmisjärjestyksessä.

Takakannesta: On syksyinen aamu Helsingissä, kun Johannes Heinosen kelloliikkeen lattialle tuupertuu luonnottoman kalvakka nuorukainen. Käy ilmi, että mies on lähtenyt Romaniasta, paennut salaperäisestä laitoksesta, jonka toiminnasta kukaan ei tunnu tietävän mitään. Johannes saa kuulla kauan sitten kadonneen rakastettunsa olevan samassa laitoksessa, ja hän päättää matkustaa Romaniaan etsiäkseen naisen käsiinsä.

Veri joka suonissasi virtaa -kirjan inspiraationa toimii Bram Stokerin Dracula ja siitä tai jostain muusta johtuen luin kirjaa yleensä iltaisin. Se olikin paras tapa virittäytyä tunnelmaan ja Johanneksen synkkään matkaan ja hänen pimeään sisäiseen sielunmaisemaansa. Tätä postaustakin on hyvä kirjoittaa illan pimentyessä.

Johanneksella ja hänen vaimollaan Hannalla on ollut kaksi lasta, mutta toinen heistä on menehtynyt. Johannekselle Aaro on kuitenkin läsnä. Hän ei ole saanut käsiteltyä suruaan ja moneen otteeseen parjaa itseään siitä ettei ollut paikalla. Avioliittokaan ei ole vankalla pohjalla. Johannes ei ole kyennyt unohtamaan Aaloa, elämänsä todellista ja ainoaa rakkautta ja kuullessaan Aalon olevan Romaniassa ei hänen tarvitse kauaa miettiä matkalle lähtöä. Seuraa hän saa yllättävältä taholta, kun tiet kohtaavat ensimmäisestä kirjasta tutun hahmon kanssa.

Veri joka suonissasi virtaa on synkkä, täynnä surua ja ahdistavuutta. Se on toki kauhutarina, mutta pelätä ei tarvitse. Jännittäväksi asiat kyllä kehkeytyivät ja oikeastaan varsinkin loppuosa pitäisi lukea putkeen, sillä oli inhottavaa keskeyttää jännitysnäytelmä ja jättää Johannes yksin selviytymään tietämättä mihin suuntaan juoni on menossa. Todellisuuteen sekoittuu muita elementtejä, tummia sävyjä ja mielen monimutkaisuutta.

"Minun maailma on ollut jo valmiiksi julma ja järjetön. Minun vereni
on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan.
Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Tämän postauksen kirjoittaminen on ottanut aikansa, sillä tuntuu etten saa sanoilla kirjoitetuksi kirjan huikeaa, intensiivistä tunnelmaa ja kaikkia niitä asioita joista pidin. Kirja jatkaa sitä vahvaa linjaa minkä Yö ei saa tulla pari vuotta sitten aloitti. Nyt jään innolla odottamaan mitä Tiina Raevaara meille lukijoille seuraavaksi tarjoilee ja jos olo käy liian malttamattomaksi voin onneksi korkata vaikka Hukkajoen tai Eräänä päivänä tyhjä taivas -kirjan.

____________________________________________

★★★★★
Tiina Raevaara - Veri joka suonissasi virtaa

Like, 2017

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Tiina Raevaara: Korppinaiset
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Charles Dickensin kummitusnovelleja

"Uskotko sinä kummituksiin? Kokositko karvaan pettymyksen, jos
kaikki puheet niiden olemassaolosta olisivat silkkaa huijausta?
Älä suotta säikähdä. Tottakai kummituksia on olemassa! Mutta
ne piileskelevät ihmisen mielikuvitusmaailmassa."

alkusanat

Vielä loppurutistus novellihaasteeseen ja se tapahtui Charles Dickensin novelleilla, jotka löytyvät lyhyestä Böö! Maailman parhaita kummitustarinoita -novellikokoelmasta. Mukana olisi ollut myös Edith Nesbit ja Oscar Wilde, mutta jälkimmäisen olen jo aikaisemmin lukenut, niinpä keskityin nyt vain Dickensiin.

Hämärätarinoissa Sveitsissä olevan luostarin ulkopuolella istuskelee viisi miestä. He ovat oppaita, jotka näyttävät tietä ja auttavat vierailijoita. Kertoja kuuntelee miesten juttelua näiden kertoessa toisilleen hämmästyttäviä ja karmiviakin tarinoita. Pelottavin juttu kerrotaan viimeisenä ja siinä on englantilainen morsian, joka pelkää kummituksia. Nainen on nähnyt toistuvasti unta salaperäisistä kasvoista, ja nuo kasvot vainoavat häntä päiväsaikaankin.

Toisessa novellissa, Ratavartija, kertoja pysähtyy juttelemaan radanvartijan kanssa, jolla on lasittunut katse. "Edessäni seisova mies muistutti pikemminkin kummitusta kuin ihmistä!" He juttelevat pitkän tovin ja kertoja pistäytyy useammin tervehtimässä radanvartijaa, kunnes tämä kertoo kertojalle mieltään painavan, hämmästyttävän tarinan. Huomasin juuri, että Rajavartija-novellin voi bongata myös Cantervillen kummitus -novellikokoelmasta.

Mitään kovin laajoja selostuksia en kirjoittanut, sillä en halua spoilata novellin koko sisältöä. Dickensin tarinoissa on kunnon vanhan ajan jännitystä, ei mitään veristä vaan enemmän psykologista kauhua. Minun osaltani haaste on näillä näkymin pulkassa ellei mitään yhtäkkistä novellihimoa tule. Koontipostaus on luvassa edellä mainitusta syystä sitten lähempänä haasteen loppumisaikaa eli toukokuun alussa. Tsemppiä muille!

________________________________________________________________

★★★
Böö! Maailman parhaita kummitustarinoita
Charles Dickens: Hämärätarinoita (To Be Read at Dusk, 1852)
Ratavartija (The Signal Man, 1866)

Sanoma Magazines, 2002
Novellihaaste

Kirjastosta

Tales from the Crypt

"Well... we meet again, dear reader!
Welcome once more to the crypt of terror!
Get a good grip on yourself! Sit back and relax... and I'll tell
you another tale designed to chill you... to terrorize you!"

kirjan alku

Ensimmäisen kerran tuli Tales from the Crypt (Kauhua kryptasta) tutuksi tv-sarjan muodossa, jota pidin hyvin kummallisena sarjana. Etenkin se intron karmivan puistattava hahmo oli pelottava. Ja niin kuin monet muutkin asiat, perustuu myös Tales from the Crypt sarjakuviin. Kauhusarjakuviin. Lukemieni kansien väliin on koottu ensimmäiset kuusi lehteä eli 24 tarinaa, joilla on monia eri tekijöitä.

Kauhun lisäksi sarjakuvissa on mukana ripaus scifiä, fantasiaa ja rikostarinoita. Osaan sisältyy opetus ja pahat ihmiset saavat palkkansa, kuten tohtori Hellman, joka kateuksissaan leikkaa entisen kihlattunsa uuden miehen käden ja käsi palasi vainoamaan tohtoria lopulta tappaen tämän. Loput on muuten vaan käsittämättömiä ja jännittäviä kauhutarinoita. Impending Doomissa Ted piirtää kuvan miehestä, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Hän tapaa myöhemmin hautakivien tekijän, joka on juuri kaivertamassa yhtä kivistä, jossa on Tedin nimi ja kuolinpäivä on kyseinen päivä. Mies on kuin suoraan hänen piirustuksestaan. Sen jälkeen tapahtuukin kaikkea jännää.

Madness at Manderville

Lemppari on ovela tarina Manderin pariskunnasta, jotka ovat menettäneet pienen poikansa ja nainen luulee tulleensa hulluksi, sillä hän kuulee ja näkee asioita mitä mies ei. Mutta kuinkas sitten kävikään ;)

Tarinat aiheuttavat kylmiä väreitä ja yleensä niissä on jokin jännittävä tai kauhistuttava käänne lopussa. Albumissa on  hienot, yksityiskohtaiset kuvat, mutta tarina kulkee suuren tekstimassan varassa todella paljon siihen nojaten. Vaikken kauhun suurin ystävä olekaan, oli tämä albumi ihan hauskaa luettavaa, ehkä juuri siitä syystä, ettei tarinoita oltu tehty puhtaasti pelottelumielessä, vaan niissä oli jokin juoni.

_______

★★★½
Tales from the Crypt
Kirjoittajat: Al Feldstein, Gardner Fox, Johnny Craig, Ivan Klapper, Bill Gaines
Kuvat: Al Feldstein, Johnny Craig, George Roussos, Wally Wood, Harvey Kurtzman, Graham Ingels, Jack Kamen
Kansi: Al Feldstein

Gemstone Publishing, 1950

Kirjastosta

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

"Kun Judit oli lapsi, hänen maailmaansa kuului Taivaassa asuva 
kaikkinäkevä ja kaikkivoipa olento, joka varjeli häntä joka hetki."

kirjan alku

Hämmennys. Kirjojen ihmeellinen maailma johdatteli taas minut ennalta-arvaamattomaan tarinaan ja kyydin saavuttua pysäkille jäin vain huuli pyöreänä pällistelemään. Onpa Pasi Ilmari Jääskeläisen kehitellyt aikamoisen kauhukuvan uskonnosta. Kukaan ei ole muuten ennen omistanut minulle kirjaa. Paitsi nyt. Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -kirjan sivulla lukee: "Omistettu kirjabloggaajille - verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille!" Jassu-seireeni ainakin houkuttelee kummallisuuksien ja lonkeroiden ystäviä tämän kirjan pariin.

Monikansallinen kotisairaanhoitofirma F-Remedium ei paranna pelkästään asiakkaidensa fyysisiä sairauksia, vaan hoitaa myös sielua. Ateismi ja uskonnottomuus ovat sielun sairauksia, vajaatoimintoja ja ne otetaan vakavasti. Asiakkaille tarjotaan mahdollisuutta Persingeriin ja sitä kautta kohtaamaan Jumalan. Sairaanhoitaja Judit jättää taakseen homeisen työpaikkansa ja avioliittonsa ja alkaa työskennellä F-Remediumin Helsingin toimipisteellä kotisairaanhoitajana lapsuuden aikaisen ystävänsä Martan värväämänä. Palkka on paljon parempaa, mutta erikoiseen työhön ja sen vaatimuksiin on sopeuduttava.

Judit saa asiakkaakseen kuuluisan ateistien kuninkaan Leo Moreaun, jonka jalkan haavaa hänen on tarkoitus hoitaa. Samalla Juditin pitää yrittää päästä käsiksi firman tavoittelemiin tärkeisiin todistuaineisiin. Harmi vain ettei hän itsekään tiedä mitä etsii. Töiden lisäksi Juditin pitäisi tehdä palvelus Martalle ja saada 8-vuotias kuolemansairas kummipoika Mauri uskomaan Taivaaseen. Pikku ateisti on lukenut Moreaun opuksen, eikä usko kuoleman jälkeiseen elämään. Toisinaan Mauri saa puheluita Taivaan asukilta.

"Mutta eikö niin, ettei Jumalaa oikeastikaan ole. Ei sitä kilttiä olentoa, 

jota sanotaan Taivaan Isäksi. On vain se Taivaassa kököttävä kumma olento--"

 

Jos kaipaat pientä taustalla väreilevää jännitystä, niin siinä tapauksessa ei kannata tähän tarttua, sillä tavatonta ei ole, että jonkun kurkku revitään auki rintakehään asti. Kirja aiheuttaa inhonväristyksiä ja sen edetessä loppua kohti uidaan jo hyvin syvissä ja tummissa vesissä. Vesi onkin elementtinä kirjan tärkeimpiä ja loputon sade tuo mukanaan jotain kauheaa. Synkkä maailma pistää mielen liikkeelle ja kirjassa pohditaan onko Jumalaa olemassa ja mitä Taivaassa on? Mitään mairittelevaa kuvaa uskontonnosta tämä ei anna. Aikamoinen paketti tavaraa ja kaikkea ei oikein ymmärrä - varsinkin loppu on hyvin villi -, mutta kuten Jääskeläinen itse kirjassa kirjoittaa: "Monia asioita ei ole tarkoitettu ymmärrettäviksi vaan koettavaksi. Tai ehkä mitään ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi.--"
 
Välillä sivuilla on kaikkitietävän kertojan sivuhuomauksia, jotka ovat yleensä analyysejä Juditista. Hämmennyin hieman niistä, mutta selvisihän niidenkin tarkoitus lopussa. Kirjassa vilahtelee tuttuja nimiä kirjallisuudesta kuten kauhukirjailija H. P. Lovecraft. Herkullisia hahmoja olivat Moreaun huoneistosta löytyvät lukija Nomi ja Saarnaaja, joka toistelee pyhiä kirjoituksia.

Jo pelkästään todella onnistuneet kirjan kannet kertoo kaiken oleellisen ja ne kuvaavat tosi hyvin mielikuvaani kirjasta. Katso ja mieti siis tarkkaan uskallatko kohdata sivuilla vilisevät syväläiset ja vinksahtaneen maailman.

_______

★★★½
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Atena, 2013
Päällys: Jussi Karjalainen

Kirjastosta

Muita postauksiani
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

John Wyndham - Käenpojat

Vaimoni elämän onnekkaimpia sattumuksia oli, että hän oli mennyt
naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka oli syntynyt syyskuun 26. päivä.

kirjan alku

Toisen maailmansodan jälkeen John Wyndham nousi scifi-maailman tietoisuuteen. Esipuheessa esitellään laajasti hänen tuotantoaan ja Käenpoikia pidetään hänen yhtenä parhaimmista teoksista.

Kertoja asuu vaimosa kanssa englantilaisessa pikkukylässä Midwichissä, mutta kummallisten tapahtumien aikaan he ovat juuri juhlistamassa miehen syntymäpäivää Lontoossa. Kotiin palatessa heitä odottaa uinuva kylä, jonka ympärillä näyttäisi olevan näkymätön kupu, sillä kun rajan sisälle astuu, ihminen menettää tajuntansa. Midwich herää horroksesta seuraavana päivänä ja elämä jatkuu normaalisti.

Tai ainakin suhteellisen normaalisti. Tapahtumista jää muistuttamaan vain luostarin rauniohin ilmestynyt suuri painauma, joka näyttää tulleen painavasta esineestä. Sekä kaikki kylän naiset ovat raskaana. Vuoden päästä kylään syntyy kultasilmäisiä lapsia, jotka vaikuttavat aluksi joitain fyysisiä piirteitä lukuunottamatta normaaleilta, mutta he vanhenevatkin muita nopeammin ja heillä on kykyjä, jotka saavat kyläläiset pelästymään.

Käenpojat on pohdiskelevaa scifiä, jossa ihmiset näyttävät joutuvan taistelemaan olemassaolostaan yliluonnollisia olentoja vastaan. Kertoja kertoo hyvin asiallisesti tapahtumat ja paljon on pohdintaa, miettimistä ja keskusteluja. En tiedä olisiko ollut himpun verran kiinnostavampaa lukea sama tarina "sisäpiiriläisen" kertomana, sillä kertojan vaimohan välttyi sopivasti raskaudelta olemalla muualla tapahtumien aikaan. Loppu oli jännittävä, se jäi vähän auki ja vaivaamaan. Vähän niin kuin Stephen Kingin jotkut kirjat, missä luulee, että paha on kukistettu, mutta viimeisissä kappaleissa selviääkin aivan jotain muuta.

_______

John Wyndham - Käenpojat

(The Midwich Cuckoos, 1957)

Ursa, 1989

Kirjastosta
Kansipiirros: Vesa Lempiäinen
Halloween-haaste
Hämärän jälkeen-haaste 
Tähtiä: ★★½