Kutsu minua nimelläsi (André Aciman)

Yritän kiriä lukupinoa kiinni, ja vaikka se on pieni, on projekti edennyt hitaasti. Toukokuun ainoaksi kirjaksi jäi André Acimanin Kutsu minua nimelläsi, jonka olin lukemista ennen nähnyt elokuvana ja tykkäsin siitä tosi paljon. Mietin ainoastaan, että miten viipyilevä tarina toimii luetussa muodossa. Tylsistyisinkö. No en tylsistynyt! Kaukana siitä. Kävinpä myös kuuntelemassa sympaattisen oloisen kirjailijan haastattelun ennen elokuvan katsomista jo toista kertaa, mutta nyt kirjan lukeneena.

Takakannesta: 17-vuotias Elio on tottunut siihen, että hänen perheensä tarjoaa joka kesä vuokrahuoneen jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 italialaiseen huvilaan saapuu amerikkalainen Oliver, ja Elion maailma järkkyy. Filosofianopiskelija Oliver on älykäs, rento ja hurmaava siinä missä vielä teini-ikäinen Elio on ujo ja sisäänpäin kääntynyt. André Aciman kuvaa mestarillisesti ensirakkauden syntyä, sitä miten Oliver alkaa hallita Elion jokaista liikettä ja ajatusta, miten Elio tekee kaikkensa uskaltaakseen lähestyä rakkautensa kohdetta - ja miten vaikeasti tulkittava jo aikuinen Oliver on. Elion ja Oliverin intohimo palaa hetken kirkkaana ja Italian aurinko on ikuinen, mutta täydellinen kesä on lyhyt.

Aciman kuvaa ihanasti ja käsinkosketeltavan todentuntuisesti Elion ensirakkautta; Siitä syntyvää hyvänolon tunnetta, mutta myös tuskaa kun ei ole varma toisen tunteista ja haluaa silti olla vain toista lähellä. Ajatukset täyttyvät Oliverista ja Elion hyvinkin tarkkaan pohtivat pään sisäiset keskustelut itsensä kanssa on jotain niin hyvin tuttua! Näin jälkikäteen ajateltuna elokuvassa oli tosi hienosti saatu näytettyä nämä kaikki kirjavat ja monimutkaiset tunteet. Ehkä vähän harmittavasti kirjassa ollutta kiinnostavaa Vimini-lasta ei elokuvasta löytynyt ollenkaan.

Kirjan miljöönä on ihana Italian kuuma kesä, joka on kyllä täydellinen näyttämö kiihkeälle, nuorelle rakkaudelle. Kutsu minua nimelläsi saa jatkoa syksyllä, kun julkaistaan jatko-osa Find me.

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

(Call me by your name, 2007)

Tammi, 2019
Kirjastosta

Grace Metalious - Cooperien perintö

Hetkisen Anthony tunsi samaa katkeruutta, joka alkuaan oli
saanut hänet lähtemään Cooper Stationista, mutta sitten
hän vain kohautti olkapäitään ja pani autonsa liikkeelle.

Grace Metalious aiheutti aikoinaan hämmennystä kirjallaan Peyton Place, josta tulikin hyvin suosittu ja jonka menestyksestä elokuvan tekijät ottivat oman osuutensa takoen rautaa kun se oli vielä kuumaa. Peyton Placea seuranneet kolme kirjaa eivät saavuttaneet niin suurta suosiota. Metaliouksen kirjoissa on jotain vanhan ajan viehätystä, jolloin skandaalit syntyivät nykyajan mittapuun mukaan aika pienistäkin asioista ja moraali oli - ainakin pintapuolisesti - korkealla.

Cooper Station on amerikkalainen pikkukaupunki, jossa juurikin pintapuolisesta tarkasteltuna näyttää asuvan säädyllisiä ihmisiä, mutta Anthony Cooperin palatessa vanhaan kotikaupunkiinsa, josta hän on ollut pois kymmenen pitkää vuotta, kulissit alkavat rakoilla - niin kuin hän oli suunnitellutkin. Nathaniel Cooperin isoisä on perustanut Cooper Stationin ja sen läheisyyteen tehtaan ja Nathanielin odotetaan aikanaan ottavan ohjat käsiinsä, kun aika jättää hänen isästään. Nathanielille on kuitenkin vastenmielistä työskennellä tehtaalla.

Sivistys- ja sosiaalilautakuntaan kuuluvan Dorothy Palmerin erikoisalaa on urkkiminen ja tonkiminen ja hän on asettanut tiukat kriteerit mm. opettajan virkaan pyrkiville. "Herra Sheppard", sanoi Doris, "onko minun muistutettava teille, että lastemme hyvinvointi riippuu meistä eikä sellaista velvollisuutta ole otettava kevyesti. Hyvänen aika, meidänhän on pestattava opettaja eikä mikään roskalaatikoiden tyhjentäjä ja ..." Dorothy varmaan pyörtyisi kauhusta, jos saisi tietää musiikinopettaja David Strongin homoseksuaaliset taipumukset.

Cooper Stationin pikkukaupunki on täynnä pikkusieluisia ihmisiä, jotka ajavat vain omaa etuaan ja Dorothy Palmer etunenässä pitää kiinni vahvasta moraalista, joten skandaaleja riittää. Cooperien perintöä pitää lukiessa peilata ilmestymisaikaan, sillä nykyään sen tapahtumat eivät aiheuttaisi kovin kummoista paheksuntaa.

★★★
Grace Metalious - Cooperien perintö

(The Tight White Collar, 1960)

Wsoy, 1971

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Grace Metalious: Paluu Peyton Placeen

The Beatles -sarjakuvia

"Me olimme vain bändi, josta tuli kovin, kovin suuri. Siinä kaikki."
John Lennon

Huomasin sattumalta haalineeni kirjastosta kaksi Beatles aiheista sarjakuvaa, jolloin syntyi välittömästi idea esitellä ne molemmat samassa postauksessa. Tiesin lukulistaltani löytyvän vielä kolmannen albumin samasta aiheesta ja sekin oli äkkiä lainattu. Kaikki kolme sarjakuvaa keksittyy periaatteessa samaan bändiin, mutta ne ovat hyvin erilaisia. Kaksi niistä seuraa jotain yksittäistä henkilöä Beatlesin takana ja vain yksi esittelee koko bändin yhteistä taipaletta kuuluisuutta kohti.

✚   ✚   ✚ 

MAURI KUNNAS: PIITLES - TARINA ERÄÄN ROCKBÄNDIN ALKUTAIPALEESTA

MITÄ Nimi antaa jo osviittaa siitä, että kyseessä on humoristinen albumi Beatlesin tarinasta, mutta vähääkään Mauri Kunnasta tietävät osaisivat arvaavat senkin etukäteen. Piitles kertoo bändin jäsenten syntymästä aina ensimmäisen levyn tekoon Abbey Roadille asti. Musiikin teosta ja soittamisesta nauttivat nuoret harjoittelivat ahkerasti yhdessä ja nuoruus kahmaiseekin ison siivun albumia. On vaikea sanoa tarjoaako se Beatlesia enemmän tunteville mitään uuttaa, mutta paljon tässä on ainakin asiaa ja tietoa. Huumorin lisäksi teoksesta löytyy tietysti vauhtia ja ilmeikkyyttä. Piitles on taattua Kunnasta, eikä albumin lukeakseen täydy edes olla mikään vannoutunut Beatles-fani.

KUVITUS Täyteläisen albumin jokainen aukeama on täynnä ruutuja ja tekstiä on paljon; se näyttääkin nojaavan yhtä paljon kuvaan kuin tekstiin. Kunnaksen hyppysissä Beatlesin jäsenet - ja muut - ovat saaneet yksilölliset, tunnistettavat lookit ja ilmeet. Yksityiskohtia täynnä olevat kuvat hivelevät silmiä räjähtäessään eloon.

PLUSSAT 
+ hahmojen ilmeikkyys
+ veikeä meno
+ paljon faktaa
 
MIINUKSET
- liikaa tekstiä

✚   ✚   ✚ 

VIIDES BEATLE - BRIAN EPSTEININ TARINA
MITÄ Takakannesta:  Oli vuosi 1961, ja 27-vuotias Brian Epstein asteli kosteaan liverpoolilaiskellariin katsomaan tuntematonta rokkibändiä - ja maailma muuttui ikuisiksi ajoiksi. Viides beatle on Epsteinin ennenkertomaton tositarina. Se on kertomus aidosta visionääristä, joka löysi Beatlesin, alkoi näiden manageriksi ja teki Beatlesistä ennennäkemättömän suuren kansainvälisen tähden, kirjoittaen pop-musiikkialan säännöt samalla uusiksi. Brian Epstein oli kuitenkin aito ulkopuolinen, joka haki jatkuvasti paikkaansa maailmassa. Hän auttoi Beatlesin rakkauden sanoman levittämisessä kaikkialle maailmaan, mutta kuoli tuskallisen yksinäisenä varhaisessa 32 vuoden iässä kyltymättömän kunnianhimon ja sen oheistuotteina syntyneiden loputtomien, näennäisesti ylitsepääsemättömien vaikeuksien musertamana. 

Brian Epsteinin tarina käy tunteisiin. Brian löysi Beatlesista, tuntemattomasta rockbändistä, jotain itseään ja halusi välittömästi alkaa heidän managerikseen, vaikka kokemusta hänellä ei ollut. Janoa sitäkin enemmän. Brian innokkuus vakuutti leppoiset bändin jäsenet ja työteliäs matka kuuluisuuteen saattoi alkaa. Samalla Brian taisteli henkilökohtaisessa elämässään homoseksuaalisuutensa kanssa. Unelmissa on voimaa.

KUVITUS Jos pelkkien kuvien perusteella uskallan arvella, niin kaikista näistä albumeista on tähän käytetty eniten aikaa. Kunnianhimoinen teos, jonka upeat kuvat ovat kuin elokuvan kuvakäsikirjoitus. Ihailen. Andrew C. Robinson♥ Värimaailma on tummansininen tai keltainen tunnelmasta riippuen. Erityisen hieno kohtaus on John F. Kennedyn murha. Kuvissa on liikettä ja syvyyttä ja ne vangitsevat katsomaan.

PLUSSAT 
+ tunnetasolla vaikuttava
+ elokuvamaiset kuvat
+ värimaailma
+ syvällinen tarina

MIINUKSET
- mitähän tähän pitäisi kirjoittaa...

✚   ✚   ✚ 

ARNE BELLSTORF: BABY´S IN BLACK - ASTRID KIRCHHERTIN & STUART SUTCLIFFEN TARINA

MITÄ Takakannesta: Taidekoulusta valmistuneen ja valokuvaajan assistenttina työskentelevän Astrid Kirchherrin suhde taiteilija Klaus Voormanniin on kuolemassa pikkuhiljaa. Eräänä iltana, Astridin kanssa riideltyään, Klaus kulkee yksinään Reeperbahnilla. Keskellä yötä hän ryntää Astridin ovelle kertoakseen mitä hän on juuri St. Paulissa kokenut: viisi nuorta brittiä, jotka soittivat rock’n’rollia nimellä The Beatles…

Arne Bellstorf teki sarjakuvaromaanin tekemiensä Astrid Kirchherrin haastatteluiden pohjalta. Pohjmmiltaan Baby´s in Black kertoo Astridin ja Beatlesin jäsenenä tunnetun Stuartin suhteesta, mutta se taitavasti sivuaa myös Beatlesia. Astridin törmätessä ensimmäistä kertaa Beatlesiin Hampurissa he ovat vasta aloittamassa uraansa, eikä heitä oikein tunneta. Rikkaasta perheestä lähtöisin oleva valokuvaaja Astrid ihastuu taiteelliseen Stuartiin ja he aloittavat suhteen. Mustavalkoiseen albumiin on sekoitettu suomea, englantia ja saksaa samaan syssyyn.

KUVITUS Ruuduissa on käytetty vahvaa mustaa viivaa ja mustaa laveerausta. Hahmot ja esineistö on yksinkertaistettu ja jälki näyttää vaivattomalta. Pelkistetty tyyli aiheuttaa sen, että muutamaa henkilöä oli vaikea erottaa toisistaan, sillä esimerkiksi hiustyylit näyttävät kaikilla ihan samoilta ja ihmisillä ei ole oikeastaan mitään persoonallisia piirteitä kasvoissa tai kropassa. Muuten pidän Bellstorfin pehmeästä ja luonnosmaisesta kädenjäljestä.

PLUSSAT 
+ flow
+ tunnelma
+ luonnosmaisuus

MIINUKSET 
- persoonattoman näköiset miehet

✚   ✚   ✚  


TYYLINÄYTTEET 

Ylhäältä alas: Mauri Kunnas, Arne Bellstorf, Andrew C. Robinson

★★★★
Mauri Kunnas - Piitles

Otava, 2012

Kirjastosta

★★★★★
Vivek J. Tiwary - Viides Beatles: Brian Epsteinin tarina
Kuvitus: Andrew C. Robinson ja Kyle Baker

(The Fifth Beatle, 2013)

Kirjastosta

★★★½
Arne Bellstorf - Baby's in Black

Sammakko, 2010

Kirjastosta

Dolores Redondo - Tämän kaiken minä annan sinulle

Koputuksessa oli autoritäärinen sävy.

Olin erittäin innoissani Dolores Redondon uudesta rikoskirjasta, sillä hänen Baskimaan murhat -trilogia oli todella koukuttava. Siinä liikuttiin Espanjassa ja rikoksiin oli sekoittunut joukkoon vanhaa mytologiaa ja uskomuksia. Välillä käytiin jopa maagisen realismin puolella. Odotin uusimmalta, Tämän kaiken minä annan sinulle, kirjalta jotain samankaltaista tunnelmaa.

Takakannesta: Auto suistuu tieltä Ribeira Sacran viinialueen jyrkillä rinteillä Pohjois-Espanjassa. Onnettomuudessa menehtyneen Álvaron kuolema tulee hänen puolisolleen, kirjailija Manuel Ortigosalle sokkina, eikä tämä järkytys jää viimeiseksi.

Hautajaiset pidetään Álvaron perheen sukukartanon hautausmaalla Galiciassa. Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi, joka kuului yhteen Espanjan vaikutusvaltaisimmista suvuista. Miksi hän salasi puolisoltaan siniverisen taustansa? Miksi kylän poliisi epäilee, että Álvaron kuolema ei ollutkaan onnettomuus?

Manuel ajautuu mukaan maalaispoliisin tutkimuksiin, joiden aikana selviää, ettei mikään markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan elämässä ollut niin kuin hyväuskoinen kirjailija oli aina kuvitellut – ja että tämän kummallinen, töykeä aatelisperhe on valmis menemään hyvin pitkälle suojellakseen salaisuuksiaan.

Takakansi antoi jo ymmärtää kirjan olevan enemmän tavanomaisempi rikostarina kuin entisajan uskomuksiin linkittyvä jännityskertomus. Olin vähän pettynyt ja nyt kirjan loppuun luettuani hakailen enemmän Baskimaan murhien pariin. Niissä oli omintakainen ja mystinen ote. Tämän kaiken minä annan sinulle -kirjan päähenkilö Manuel matkaa siis kuolleen miehensä Álvaron sukulaisten luokse ja lyhyeksi suunniteltu visiitti pitenee, kun Manuel ryhtyy yhdessä eläköityneen poliisin Nogueiran kanssa selvittämään Álvaron hämärää kuolemaa, jonka viranomaiset ovat laittaneet skandaalin välttääkseen onnettomuuden piikkiin, vaikka siihen liittyy monia epäselviä asioita. Álvaron suvullakin näyttää olevan itse kullakin syntisäkkinsä, mutta asiat pitäisi vain kaivaa päivän valoon.

Kirjan konsepti oli hyvin kiinnostava: mies, joka ei ennen puolisonsa kuolemaa tiedä mitään tämän suvusta, vaan joka on elänyt kaksoiselämää. Loppupeleissä en ollut vakuuttunut siitä miksi tuo kaikki piti pitää salassa. Odotin agathachristie-tyylisiä paljastuksia perheestä, mutta nekin luurangot kaapissa oli varsin surkastuneita. Lisäksi kun kirjoissa liikutaan munkkien pitämässä poikakoulussa ei ole vaikea arvata mitä kaikkea hämäräperäistä siihen voisi liittyä...

Tämän kaiken minä annan sinulle on otteessaan pitävä kelpo dekkari, jonka viihtyvyydestä kertoo se, että järkäle ei tuntunut kauhean pitkältä, mutta kauaksi se jää edellisistä Redondon kirjoista. Täytyy toivoa, että hän jatkossa palaisi jälleen mystiikaan ja luonnon ääreen.

★★★
Dolores Redondo - Tämän kaiken minä annan sinulle

(Todo esto te daré, 2016)

Gummerus, 2018

Arvostelukappale

Muita postauksia
Baskimaan murhat -sarja:
Näkymätön vartija (#1)
Luualttari (#2)
Myrskyuhri (#3)

Miniarvioita

Muistan joskus aikaisemminkin bloggauspinon kasvaneen liian suureksi, mutta koska nyt se uhkaa viedä puolet pöydästäni pitää minun kiristää selvästi tahtia. Helpotan siis itseäni ja mielenrauhaani tällä miniarviopostauksella, johon niputan viimeksi lukemani neljä romaania - tämän jälkeen pinossa onkin odottamassa vain sarjakuvia.

Joel Dicker - Baltimoren sukuhaaran tragedia
Romaani kertoo Totuus Harry Quebertin tapauksesta tutusta kirjailija Marcus Goldmanin, josta kirjan julkaisemin jälkeen on tullut kuuluisa mies. Baltimoren sukuhaaran tragedia palaa kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Marcuksen perhe ei ollut varakas, joten kesät Baltimoren sukuhaaran Goldmanejen kanssa heidän kesäasunnollaan Hamptonissa ovat jääneet miehen mieleen onnellisina aikoina. Aika tuntuu melkein kullanneet muistot, kunnes hän muuttaa uuteen taloon Floridassa mielessään uuden romaanin kirjoittaminen. Siellä Marcus karkurikoiran avulla törmää lapsuudesta tuttuun Alexandraan, joka herättää muistot eloon ja saa hänet viimein pohtimaan mikä kaikki johti tuohon suureen Tragediaan.

"Tragedioita ei voi välttää. Eikä niillä loppujen lopuksi ole paljon merkitystä. Tärkeintä on se, että miten pääsemme niiden yli."

Kirjaa ei voi olla vertaamatta Joel Dickerin edelliseen ja siinä vertailussa uusin jää jalkoihin. Vaikka molemmat ovat olleet tiiliskiviä, niin tämän kohdalla olisin kaivannut tiivistämistä, mikä olisi voinut tehdä samalla tunnelmastakin tiheämpää. Mutta ahmittava oli Baltimoren sukuhaaran tragediakin.

***
(Le livre des Baltimore, 2015)
Tammi, 2016
Kirjastosta 

✚   ✚   ✚ 

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Huipulla (#2)
New Yorkin Manhattanilla draama jatkuu 1000-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä. Vaikka eletään vuotta 2118, eivät rakkaus tai juonittelut ihmisten välillä ole kadonneet mihinkään. Ensimmäisestä osasta tutut hahmot seikkailevat myös tässä osassa lukuunottamatta yhtä traagisen kohtalon kokenutta. Uutta verta tuo mukanaan Heartbreakers-elokuvan kaltainen äiti-tytär kaksikko, joka etsii hyväuskoisia miehiä huijattavakseen. En ollut erityisen innostunut kylmäkiskoisesta Calliope-tyttärestä, joka tuli tuomaan draamaa Atlasin ja Averyn välille. Sen sijaan olin ilahtunut Ledan ja Wattin väleistä, joita ei ainakaan alkuun voinut sanoa lämpimiksi. Hahmokehitystä siis tapahtuu ja ensimmäisen kirjan lopussa tornin huipulla tapahtunut tapaus vaivaa kaikkien paikalla olleiden mieltä. Huipulla-kirjassa syntyy siis yllättäviä parivaljakoita, jotkut hautovat kostoa ja toiset joutuvat tekemisiin menneisyytensä kanssa.

***½
(Dazzling Heights, 2017)
Otava, 2018
Kirjastosta

 ✚   ✚   ✚ 

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa (#8)
Aika neiti Bodycoten maineikkaassa tyttökoulussa Kanadassa on Flavia de Lucen osalta loppu. Hän matkustaa Atlantin yli takaisin kotiinsa Englannin maaseudulle. Kaikki ei ole kartanossa ennallaan, sillä Flavian isä on joutunut sairaalaan eikä pysty ottamaan vieraita vastaan heikon tilansa tähden. Ahdistusta lievittämään Flavia sotkeutuu kuin tilauksesta erakoituneen puunveistäjän kuolemaan.

Pidän niin paljon Flaviasta ja hänen pettämättömistä elämänohjeistaan, joten olen ahditunut siitä, että taas lukeminen tökki! Koin saman viidennen osan kanssa, mutta sen jälkeen ehdin olla jo helppottunut, että tästä se ylämäki taas jatkuu. Kunnes taas tuli töyssy matkaan. Seuraava osa, On hieno paikka haudan povi, ilmestyy jo syksyllä ja sen verran kun siitä tiedän, niin onhan sekin pakko lukea!

"On eräs ihmistyyppi, jolle suljettu ovi on haaste - kutsu toimintaan, käsky suorastaan - ja minä olen sellainen ihminen. Suljettu ovi on enemmän kuin arvoitus, joka vaatii ratkaisua: se on loukkaus. Isku kasvoille."

***
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar, 2018 
Arvostelukappale

✚   ✚   ✚ 

Sarah Waters: Yövartio
Takakannesta: Toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen sijoittuva tarina seuraa neljän lontoolaisnuoren elämää. Sodan aikana ambulanssikuskina toiminut  Kay vaeltelee Lontoon kaduilla miehen vaatteissa. Helen on omistushaluinen tyttöystävänsä Julian suhteen. Glamourtyttö Vivillä on onneton suhde naimisissa olevaan sotilaaseen. Nuoren Duncanin näennäinen viattomuus peittää alleen kamppailun sisäisiä demoneja vastaan. Sota muokkaa ihmisiä ja saa aikaan erikoisia kohtaamisia...

Tunnelmaltaan kirja on synkkä ja ankea, mutta toisaalta mitäpä muutakaan sota-aika olisi. Ihmiset pelkäävät pommituksia ja ambulanssikuskit voisivat olla töissä 24/7. Sarah Watersille ominaiseen tapaan Yövartio käsittelee myös seksuaalivähemmistöjä toisen maailmansodan aikaan, jolloin kaikki piti pitää visusti salassa.

Enkä juuri tuo lohduttomuus sai aikaan sen, etten viihtynyt Yövartion parissa niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut. Lukutahtikaan ei ollut nopea, vaan luin tätä pieninä annoksina. Lopun kiihtyvä tempo sopi sen sijaan lukurytmiini paremmin. Kirja kulkee kronologisesti vuodesta 1947 vuoteen 1941, joten alun jälkeen lukija tietää mihin lopputulokseen ollaan päädytty, mutta hän ei tiedä sitä miten siihen tilanteeseen on jouduttu. Tapahtumasarjat avautuvat vasta kirjan edetessä - oikeammin vasta aivan lopussa. Odottaa siis saa. Jonkin aikaa.

Yövartio on kolmas lukemani kirja Sarah Watersilta ja tämänkin jälkeen pidän edelleen Silmänkääntäjää hänen parhaimpanaan tähän mennessä. Toki Parempaa väkeä odottaa vielä hyllyssä ja toivoisin kovasti, että myös hänen aikaisempikin tuotanto käännettäisiin suomeksi.

***
(The Night Watch, 2006)
Tammi, 2007 
Omasta hyllystä

Becky Albertalli - Minä, Simon, Homo Sapiens

Keskustelu oli niin hienovarainen, etten
ensin edes tajua, että minua kiristetään.

Simon on ihastunut - mutta hän ei tiedä tarkalleen kehen. Simon tietää ainoastaan pojan nimimerkin Blue ja että he käyvät samaa koulua, sillä se ovat viestitelleen toisilleen sähköpostilla jo jonkin aikaa. Bluelle Simon on uskaltanut paljastaa olevansa homo, mutta parhaat kaverit - vanhemmista puhumattakaan - eivät sitä tiedä. Kaikki uhkaa kuitenkin paljastua, kun luokkakaveri Martin ryhtyy kiristämään Simonia. Vaitiolonsa hintana hän haluaa tutustua paremmin Simon ystävään Abbyyn, mutta vaikka Simon yrittäisi parhaansa ei ole takeita, että Abby haluaa tutustua Martiniin.

Osa kirjasta on hellyyttävää Simonin ja Bluen välistä sähköpostien lähettelyä ja heidän tutustumista toisiinsa. Lukija tietysti odottaa jännittyneenä milloin kaikki paljastuu ja mitä siitä seuraa. Ja kuka on Blue? Luulin erittäin fiksuna arvanneeni kuka Bluen takana on, mutta väärin meni, vaikka tarkemmin ajateltuna tietenkin se oli hän. Onhan tämä happily-ever-after -nuortenkirja, joka loppuu parhainpäin.

"Sivumennen sanoen, eikö olisi reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla ulos kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? Tuli vaan mieleen."

Synkkyyttä ei muutenkaan Minä, Simon, Homo Sapiens -kirjasta ei löydy. Simonilla on muutamia todella hyviä kavereita, hän käy innoissaan koulun näytelmäharjoituksissa ja välit perheeseen on hyvät. Lisäksi orastava ihastus saa mielialan kattoon. Uskottava ja hyväntuulinen nuortenkirja tarjoaa söpöyttä ja syvyyttä. Varoitus: Aiheuttaa akuutin Oreo-keksi nälän.

Kirjan pohjalta tehty elokuva Minä, Simon pyörii vielä parhaillaan elokuvateattereissa.

★★★½
Becky Albertalli - Minä, Simon, Homo Sapiens

(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)

Otava, 2018

Arvostelukappale

Pridelukuviikko

Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

En halua hänen lähtevän.
Napanuorani on yhä kiinni ja hän vetää siitä.
Olen paniikissa.

Huomio ei voi olla kiinnittymättä kirjan kanteen, jossa on lapsi pahvilaatikko päässä ja kirjan nimi on erikoisia mielikuvia herättävä Juoksee saksien kanssa. Tämä Augusten Burroughsin teos on hänen omaan nuoruutensa perustuva, jonka totuuspohjasta kaikki eivät ole samaa mieltä - varsinkaan kasvattiperhe joka on vedetty kirjaan mukaan ei kovin mairittelevassa valossa.

Takakannesta: Tositarina pojasta, jonka runoilija-äiti antaa hammästyttävästi joulupukkia muistuttavan psykiatrin kasvatettavaksi. Augusten Burroughs huomasin 12-vuotiaana asuvansa keskellä viktoriaanista kurjuutta tohtorin eriskummallisen perheen parissa ja ystävystyi takapihalla asuvan pedofiilin kanssa. Tämä on tarina lainsuojattomasti lapsuudesta, jossa säännöistä ei ole kuultukaan ja missä joulukuusi pysyy pystyssä vuodet ympäriinsä, missä Valiumia napsitaan kuin karkkia ja ikävystymisen yllättäessä sähköshokkitearapiakoneesta on apua. Hauska ja kauhistuttava tarina tavallisen pojan selviytymisestä mitä epätavallisimmissa olosuhteissa.

Kirja kauhistuttaa ja järkyttää. Augusten uudeen perheen psykiatri-isä ei aseta rajoja, eikä ketään kiinnosta ottaako lävistyksen, maalaako huoneen vai tekeekö rei'iän keittiön kattoon keskellä yötä. Psykiatrilla on hyvin vapaa kasvatusfilosofia, joka perustuu siihen, että ihminen tekee mitä itse haluaa iästä riippumatta. "Finchit opettivat minulle, että ihminen voi tehdä omat sääntönsä. Että sinun elämäsi oli sinun omasi, eikä kenenkään aikuisen saisi antaa muokata sitä sinun puolestasi." Kaikki ovat varmasti lapsena tai nuorena haaveilleet elämästä ilman rajoja ja rajoittavia aikuisia, mutta totuus sen kaltaisesta elämästä on raju. Rajattomuus luo epävarmuutta ja turvattomuutta.

"Minulla ei ollut mitään yhteistä näiden lasten kanssa. Heillä oli äidit, jotka jyrsivät tulitikunohuita porkkanapaloja. Minulla oli äiti, joka söi tulitikkuja. He menivät sänkyyn kymmeneltä. Minulle alkoi selvitä, että elämä voi jatkua hyvinkin vielä kolmen jälkeen aamulla."

Juoksee saksien kanssa onnistuu myös samaan aikaan naurattamaan kirjailijan kirjoittaessa mustaa huumoria ja hervottomia sattumuksia. Kirjassa ei ole yhtään "normaalia" ihmistä, vaan kaikki on enemmän tai vielä enemmän mieleltään ongelmallisia. Luin kirjan fiktiivisenä teoksena, sillä sellaisia ylilyöntejä on vaikea pitää oikeina, eikä edes halua, sillä olihan se Finchin perheen touhu todella häiriintynyttä. Kaunokirjallisena teoksena sillä voi naureskella, mutta todellisina tapahtumina tuo olisi hyvin surullinen ja rankka teos.

★★★½
Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

(Running with Scissors, 2002)

Sammakko, 2009

Omasta hyllystä

Muukalaisia paratiisissa / Gossip Girl-manga

Muukalaisia paratiisissa

Takakannesta: Mitä teet kun menneisyys tulee perimään saataviaan?

Katchoo on nuori kaunis nainen, joka elää rauhallista elämää. Hänen asiansa ovat kohdallaan; hän on itsenäinen, fiksu ja erittäin rakastunut parhaaseen ystäväänsä Francineen, rakastettavaan neurootikkoon, jonka sydän on kultaa. Kaikki on täydellistä, kunnes Katchoon entinen työnantaja, vaarallinen Rouva Parker saapuu etsimään häntä --. Idyllisen elämän alkaessa sortua ympäriltään Katchoo ymmärtää, ettei hän ole koskaan jättänyt menneisyyttä taakseen. Nyt se uhkaa tuhota hänet ja naisen jota hän rakastaa. 

Terry Mooren kertoma ja kuvittama albumi kertoo kauniisti rakkaudesta ja ystävyydestä ja se vie totaalisesti mukanaan ensimmäisistä sivuista lähtien. Pidin sen henkilöistä ja varsinkin naishahmoista, jotka eivät heränneet joka aamu meikatunnäköisinä tai olleet mallivartaloisia. Katchoo ja Francine yrittävät selvitä elämän pyörteistä ja loppua kohti jännitysnäytelmä kasvaa, kun Katchoon menneisyys palaa vainoamaan ja vaatimaan osansa.

"Ja ehkä kuitenkin myrsky lähestyy, enkä voi tehdä mitään. Joten odotan ja katselen ja tunnen hänen henkäyksensä kasvoillani, viileän ja urhean. Hänen suolansa nuolee ihoani, hänen lupauksensa harjaa hiuksiani. Hänen raivonsa ajaa tuulen koskettamaan poskeani ja kuiskaamaan jotakin, mitä en kuule."

Vahva suositus tälle sarjalle!

✚   ✚   ✚

Gossip Girl-manga 
Takakannesta: Welcome to New York's Upper East Side, where the claws are about to come out! S is back in town after an encounter with B´s boyfriend, N. Now B's looking for payback with S's new love interest, D. Looks like B's prepared to pull it all on the line this time to take down S once and for all. Duck and cover - this might get ugly!

For your eyes only pelaa Cecilyn von Ziegesarin luomilla hahmoilla ja vähän juonellakin, mutta tekijät ovat lähteneet viemää niitä omaan suuntaansa, joten tämä ei ole pelkkä suoraviivainen mangaversion Gossip Girlistä. Keskiössä on Blairin kostosuunnitelmat Serenaa vastaan ja mikä olisikaan sopivampi tapa näpäyttää kuin viedä Serenan nukkavierun poikaystävä.

"Ever wondered what the lives
of the chosen ones are really like?

Niin kuin aikoinani petyin tv-sarjan Vanessaan tapahtui sama tässäkin. Kirjassa kaljuksi punk-henkiseksi kuvattu Vanessa on jälleen yhtä täydellisen näköinen nukke kuin kaikki muutkin. Luulisi että edes mangaversioon oltaisiin voitu keksiä edes vähän räväkämpi lähestymistapa. Jos etuoikeutettujen valkoisten nuorten juonittelu kiinnostaa, niin tässä siihen tarpeeseen sarjakuva.

★★★★
Terry Moore - Muukalaisia paratiisissa vol 1: Susta uneksin

(Strangers in Paradise, 1996)

Like, 1997

Kirjastosta

★★½
HyeKyung Baek - Gossip Girl: For your eyes only

The Yen Press, 2010

Kirjastosta

Anne B. Ragde - Perintötila

Käytävässä oli aivan hiljaista.

Luin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian pari vuotta sitten ja rakastuin niihin kirjoihin päätä pahkaa, joten olin superinoissani, että sarja ei jäänytään trilogian mittaiseksi vaan jatkuukin vielä! Ulkonäöllisestikin se solahtaa kauniisti muiden joukkoon, mutta itse tarinassa ollaan hypätty ajassa jonkin verran eteenpäin Vihreiden niittyjen jälkeen.

Sikatilan perinyt Torunn on myynyt osuutensa eläinlääkäriasemasta ja tyytynyt parisuhteeseen Christerin kanssa, joka ei ole mikään ihannemies ja hän ajatteli, etten voi elää täällä, en tietenkään voi, mutta jään kuitenkin hetkeksi, kunnes tulee se hetki, jolloin todella tajuan, etten voi jäädä. Tapansa mukaan Torunn tekee äkkikäännöksen ja palaa Neshovin perintötilalle, joka on möllöttänyt koko tämän ajan hylättynä ja rapistuneena vuokralle annettujen peltojen keskellä. Kööpenhaminassa asuva Erlend elää kumppaninsa Krummen ja kolmen lapsen kanssa jakaen vastuun lapsista lesbopariskunta Lizzin ja Jytten kanssa. Erlende kanssa eläminen on suureleistä draamaa ja hysteriaa, jossa kuitenkin toinen tasapainottaa toista.

Hautaisurakoitsija Margido sinnittelee muuttuvan yhteiskunnan pyörteissä. Hän on lopen kyllästynyt ja uupunut, ja alakulon syytä hän ei itsekään aina ymmärrä. Hautaustoimisto on jäämässä pahasti ajasta jälkeen, kun asiat hoidetaan nykyään sähköpostitse ja kaiken pitäisi löytyä netistä Facebookin kuolinilmoitussivuja myöten. "Lämpöä, eläviä käsiä, aito olka jota vasten itkeä, pieniä lohdun sanoja korvan juuressa. No, no... Nyt he saivat tietää siitä tietokoneen näytön välityksellä." Olisi hommattava uusi työntekijäkin. Eniten Margido kaipaa veljentytärtään Torunnia, jonka lähtö Neshovista tapahtui hyvin ikävissä tunnelmissa.



Perintötila alkoi niin mutustelevasti ja varkkaisesti, että piti ihan miettiä oliko näin edellisissäkin osissa, kunnes teksti vei jälleen mennessään. Ragden kuvailu on tarkkanäköistä, eikä hän maalaile ihmiskuvauksia vaaleanpunaisten lasien lävitse, mutta silti niissä on mukana hellyyttä ja lämpöä. Armeliaisuutta. Paljoa ei tarvinnut mieleen palautella tarinaa, kun vähitellen muisti jo kaikenlaista. Hahmot on ottanut omakseen jo ensimmäisestä kirjasta alkaen ja kaikki aika heidän kanssaan on laatuaikaa.

Perintötila on kirja tavallisesta arjesta ja ihmisten valinnoista samoin kuin omien virheiden ja menneisyyden kohtaamisesta. Jatkoa voinee odottaa.

★★★★
Anne B. Ragde - Perintötila

(Alltid tilgivelse, 2016)

Tammi, 2017

Arvostelukappale

Muita postauksia
Anne B. Ragde: Berliininpoppelit-trilogia

Brian Selznick - The Marvels

You either see it or you don't.

Siitä asti kun luin Hugo Cabretin, olen ollut rakastunut Brian Selznickin tyyliin. Hänen lumovoimansa piilee kuvien ja tektin yhdistelmässä, jollaiseen ei usein törmää - oikeastaan ei juuri koskaan. Sokeasti luotin Selznick taitoihin ja tilasin netistä hänen kaksi muutakin kirjaa. Jo pelkästään ulkonäöllisesti The Marvels on todella upean näköinen kiiltävine kansineen ja sivujen reunoineen. Fyysisesti se on järkyttävän painava, joten pelkkien käsien varassa tätä teosta ei lueta (voitte vain kuvitella miten tuskallista tuon kuvan ottaminen oli). Mutta siihen loppuikin valittamisen aiheet. Sisältö: pelkkää kultaa.

Tarina alkaa vuonna 1766, kun poika nimeltä Billy Marvel selviää ainoana haaksirikosta ja päätyy lontoolaiseen teatteriin töihin. Siitä alkaa hänen sukunsa tarina, joka on täynnä loistavia ja tunnettuja näyttelijöitä, kunnes 1900-luvulla Leontes Marvel katoaa näyttämöltä ja tarina jää kesken. Alun lukeminen oli kuin elokuvan katselemista. Sivuja ahmi hypnoottisesti ja tarina vei mennessään. Hämmästelin joka sivulla eteeni aukeavia kuvia, jotka oli tehty todella taidokkaasti lyijykynällä.



Hyppäys vuoteen 1990. Joseph Jervis karkaa koulusta etsiäkseen setänsä Lontoosta. Hänen vanhempansa matkustelevat paljon ja poika toivoo löytävänsä itselleen paremman paikan. Joseph löytää kauniin, vanhanaikaisen talon, jossa hänen setänsä Albert Nightingale asuu, mutta tapaaminen ei suju aivan odotetulla tavalla, sillä Albert ei halua poikaa luokseen asumaan. Josephia ei kuitenkaan voi lähettää takaisin yötä vasten ja niinpä hän saa yöpyä tuossa kummallisessa talossa. Josephia kiehtoo seinien taulut ja huoneestaan löytämät kuvat, joista hän haluaa ottavaa selvää.

Lopulta kaksi niin kaukana toisistaan olevaa tarinaa kietoutuu yllättävällä tavalla yhteen. The Marvelsin sanoma pyörii vahvasti perheen ympärillä, mutta ei välttämättä sen perinteisimmän mallin mukaan. Kirja on myös ylistys tarinan voimalle ja tuohon sanomaan kuka tahansa lukutoukka voi samaistua. Tarina perustuu kahteen oikeasti olemassa olleeseen ihmiseen.

"Walking along the shore here is walking on history", he said. "It's like walking on an endless catalogue of lost stories. But there are other stories waiting to be told, and they will be lost one day, too. Whatever the case, it's all beneath your feet, right now."

Yhdessä kuvat ja teksti muodostavat eheän tarinan ja lukisin mielelläni enemmänkin vähän kokeilevampia teoksia, jotka rikkovat rohkeasti perinteisen kirjan kaavaa.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

★★★★★
Brian Selznick - The Marvels

Scholastic Press, 2015

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Brian Selznick: Hugo Cabret

Paula Silvonen - Nukkemestari

"Perron katoamisesta oli kulunut viikko, kun yöpakkaset tulivat.
Aloin ymmärtää, että päiväni olivat luetut. Talvi tulisi aikaisin."

Nautin monestakin kirjasta, jota luen, mutta harvoin hurmioidun täysin. Nukkemestari vei mennessään ja tykkäsin kun kirja möllötti lukupinossa keskeneräisenä, sillä tiesin että meillä oli vielä yhteistä aikaa jäljellä. Hyvien tarinoiden ei soisi koskaan päättyvän.

Kahdeksan vuotta sitten Tuhka karkasi orpokodista ja kaiveli tunkioita selviytyäkseen. Hän löytää pelättyjen nekromantikkojen killan luota paholaista esittävä marionetin ja nukke lumoaa hänet. Sinä iltana Tuhka päättää tulla nukkemestariksi ja aloittaa esiintymiset kauppatorilla. Hän tuo sadun ihmisten kovan elämän keskelle, mutta rahaa sillä on vaikea ansaita, kunnes hän tapaa Perron.

"Olin aina ollut häilyväinen tunteissani - vuoroin syvällä murheen
alhossa, vuoroin ylitsevuotavan riemukas - mutta tiesin, että
halusin takertua ajatukseen Perron rakkaudesta."

Kauppiaskaravaanin mukana kaupunkiin tulleelle Perrolle kuuluvat sanat. Hänen kasvatusäitinsä on nekromantikko, joten Perro tietää, että Tuhkan marionetti tarvitsee verta. He viihtyvät hyvin toistensa seurassa, kunnes Perro katoaa ja Tuhka jää yöpakkasten armoille. Hän kuitenkin pelastuu ja päätyy Marionettimiehen oppiin Outonäköisyyden laakson marionetti- ja varjoteatteriin tekemään kuvaelmia.

Marionettimies on tarinan mysteerihahmo. Hän on pitkä ja laiha mies, joka pitää kasvojensa suojana luusta tehtyä naamiota. Tuhka tutustuu Marionettimiehen muihin, nuoriin oppilaisiin ja
kiintyy oppi-isäänsä. "Haavani paranivat ja löysin rauhan - tunsin jopa onnea aina silloin tällöin, kun istuin kahden Marionettimiehen kanssa tulen äärellä kirjaa lueskellen ja marionettien kanssa harjoitellen." Taustalla häilyy edelleen ajatus Perrosta ja Kuoleman vieraillessa ensimmäistä kertaa teatterissa rauha rikkoutuu.

Toinen puoli tarinaa on pappi Loew, joka pelätty inkvisitio ja jättiläismäiset, kömpelöt golemit takavasemmallaan hallitsee kaupunkia. Inkvisiotio tuomitsee armottomasti ja syyttömiä ei ole olemassakaan. "Pappi Loew katseli kiinnostuneena, kun elämä katosi yövartijan silmistä. Äsken täällä, nyt jo poissa." Mies janoaa yhä enemmän valtaa ja hänellä on suunnitelmansa. Hän ei kaihda väkivaltaa tai ihmisuhreja. Pappi Loew pelkää ainoastaan menneisyyden aaveita ja haikailee entistä rakastettuaan. Lopulta nämä Tuhkan ja pappi Loew'n tarinat kohtaavat.

"Ajattelin rakkauttakin. Ajattelin toiveitani ja tulevaisuutta. Aamun
sarastaessa minusta tuntui, että olin tyhjä ajatuksista mutta täynnä valoa."

Paula Silvonen maalaa kirjan sivuille keskiajankaltaisen, synkän ja irvokkaankin maailman, mutta toisaalta niin kiehtovan ja erikoisen. Kaduilla vallitsee ulkonaliikkumiskielto ja ties mitä on meneillään jykevien rakennusten seinien sisällä ja luolissa. Kauhuromantiikkaan kuuluu kuitenkin myös se valon pilkahdus eli rakkaus, joka on taidokkaasti kuvattu. Toista samanlaista romaania en tiedä, vaikka alle yritin etsiä toisia samantyylisiä kirjoja tunnelmaltaan tai aiheiltaan. Nukkemestari on niin omalaatuinen, että nautin lukemisesta paljon. Ja se on vasta kirjailijan esikoisromaani, joten jään innolla seuraamaan mitä Silvonen mahdollisesti seuraavaksi kirjoittaa.

Muita samankaltaisia...


...aiheeltaan
Jessie Burton: Nukkekaappi

...tunnelmaltaan
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Matthew G. Lewis: Munkki 

★★★★½
Paula Silvonen - Nukkemestari

Myllylahti, 2016

Arvostelukappale

Sarah Winman - Kani nimeltä jumala

"Jaan elämäni kahteen osaan."

Löysin uuden lempikirjan. Kirjojen lukemisen ihanuutta on se, kun yllättäen törmää johonkin tarinaan ja oli oma arki kuinka stressaavaa ja väsyttävää tahansa, niin se kaikki kaikkoaa. Vaikutuin Sarah Winmanin kerronnasta jo Merenneidon vuotta lukiessa, mutta Kani nimeltä jumala vei koko potin - kansien väliin jäi pala minusta. Harvoin kohtaan kirjailijan, joka vie minut niin erikoiseen ja pyörryttävään maailmaan kuten John Irving. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin saisi elää uuden elämän.

Veli ja sisko.

Tarina lapsuudesta ja varttumisesta,
ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta
ja tragediasta ja kaikesta siltä välillä.
Tarina uusista aluista.

Kani nimeltä jumala on kirja Ellystä ja hänen perheestään. Alkupuolisko kertoo Ellyn lapsuudesta 70-luvun Englannissa. Sieltä voi nostaa esiin kolme asiaa, jotka eniten vaikuttivat hänen myöhempään elämään: samalla kadulla asuva Jenny Penny, jonka äidillä on paljon poikaystäviä, naapurin Golan, joka on kova kertomaan juttuja sekä tärkeimpänä kaikista veli. Ellyn veli on viisi vuotta vanhempi ja erilainen kuin muut ikäisensä, eksoottinen olento, joka pani yöllä salaa äidin huulipunaa ja suukotteli kasvoni täyteen märkäruven näköisiä laikkuja. Hän vastusti sillä tavalla konservatiivista maailmaa. Isoveli on kenties tärkein osa Ellyn elämää, yhdessä he ovat kokonaisia. Veli on kuin tukeva graniitti, johon nojautua. Toisilleen he kertovat melkein kaiken.

Elly on aivan ihana päähenkilö eikä hänestä voi olla pitämättä. Hellyyttäviä olivat hänen lapsuudenaikaiset pohdinnat kuten se rakastaako Jumala häntä sekä ymmärtämättömyys siitä mitä rienaamista siinä on, jos kanin nimi onkin jumala. Elly on uskottavimpia lapsikertojia mitä tähän ikään mennessä tiedän. Kirjan alkupuoliskon maaginen realismi vähitellen katoaa ja toisessa puoliskossa Elly on jo aikuinen. Hänen kasvamisensa kirjan edetessä tuntuu todelta. Se on välillä raastavaa, tuntematon edessä pelottaa, mutta aina on myös jotain hyvää ja toisten ihmisten avulla selviämme eteenpäin.

"Mutta sinulla on ollut vaikeaa."

"Minusta tuli ihan kelpo ihminen. Ei nyt palata vanhoihin."

"Minusta meidän on pakko palata", äiti sanoi ja otti minusta
kiinni suojavarastukseni alla ja veti vuodet sivuun. Hän pani
kätensä ympärilleni ja veti minut pois pimeydestä, ja kun olin
sen pienen hetken hänen sylissään ja aika lakkasi olemasta ja
muisto häipyi, annoin periksi ja palasimme entiseen. Ja hyvä niin.

Henkilögalleriasta löytyy monenkirjavaa tallaajaa ja värikkäitä persoonia. Pakko ottaa esiin vielä tuo belgianjänis (jolle veli antoi nimeksi jumala), jolla on hänelläkin oma äänensä - varsin suorapuheinen sellainen. Kirjan loppu herkisti, enkä todellakaan odottanut näin vaikuttavaa lukukokemusta kansien välistä, jotka toivat mieleeni lähinnä Ihmemaa Ozin ja Dorothyn.

Kani nimeltä jumala on ihana, sydäntäsärkevä, kupliva, räiskyvä. Se kuvaa niin kauniisti sisaruutta parhaimmillaan sekä ystävyyttä, perhettä ja kasvamista. Mukana on vaikeita aiheita, jotka Winman  käsittelee lempeästi. Koko kirja on todella taitavasti kerrottu ja se jättää mahdollisuuden lukijan omille ajatuksille ja oivalluksille. Kaikkea ei selitetä auki, mutta merkityksiä on helppo löytää. Teksti on kuvailevaa ja raikkaan oloista. Halusin selvittää päätäni, päästä eroon katkerasta roinasta, jota oli kasaantunut sanojeni taakse. Olin jo ensimmäisistä sivuista lähtien tarinan ja sanojen lumoissa.

______________________________________

★★★★★
Sarah Winman - Kani nimeltä jumala

(When God Was a Rabbit, 2011)

Tammi, 2012

Omasta hyllystä

Muita postauksia
Sarah Winman: Merenneidon vuosi