SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 2. Katsokaa kun tanssimme

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Regardez-nous danser

Suomennos: Sampsa Peltonen

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin Toisten maa -trilogiasta ja jatkoa teokselle Sotaa, sotaa, sotaa, jossa ranskalainen Mathilde ja marokkolainen upseeri Amine tapasivat vuonna 1944 Elsassissa, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mathilde matkusti Marokkoon eksoottisen seikkailun toivossa, mutta edessä olikin vuosia kestävä ankara aherrus Aminen perimällä maatilalla Meknèsissä. Sarja perustuu osittain Slimanin oman suvun tarinaan.

Katsokaa kun tanssimme -teos käsittelee vuosia 1968–1974. Marokossa vallitsee poikkeustila, parlamentti on erotettu ja perustuslaki hyllytetty. Kapinoitsijoita kohdellaan ankarasti ja jopa lukiolaisia ammutaan. Kuningas Hassan II vakuuttaa tukevansa erityisesti maataloutta, mutta keskittyy lähinnä pönkittämään omaa valtaansa. Hänellä on onni mukanaan, sillä hän selviää hengissä attentaateista ja armeijan vallankaappausyrityksestä. Maareformin hän aloittaa vuonna 1972.

Amine on ostanut edullisesti pari naapuritilaa ja vaurastunut, joten hän on nyt kelvollinen seurapiireihin ja rotaryklubiinkin. Hän on komea kuin filmitähti, hyvä tanssimaan ja kovasti naisten suosiossa. Mikään ei kuitenkaan tuo Aminelle turvallisuuden tunnetta, vaan hän pelkää koko ajan velkaantumista ja konkurssia. Aviopuolisona hänestä on tullut etäinen ja valtaansa korostava ja työnantajana kova ja joustamaton.  

Mathilde ei viihdy seurapiiritilaisuuksissa, joissa tuntee itsensä kömpelöksi ja elähtäneeksi. Kotona hän saa syytöksiä laiskottelusta ja tuhlailusta, vaikka on oikeastaan se, joka pitää kodin pystyssä ja maatilan kirjanpidon kunnossa. Marokkolaisessa kulttuurissa naisella vain ei ole kovin suurta arvoa, mistä todistaa Aminen kauniin ja kapinallisen Selma-sisaren dramaattinen kohtalokin. Vanhat kaunat estävät kuitenkin naisia yhdistämästä voimiaan.

Jokaisen silitetyn paidan, kiillotetun kengän ja vyön päällä pömpöttävän vatsan takana Mathilde näki naisen kädet. Jääkylmään veteen kastetut kastiketahroja suovalla kuuraavat kädet. Kädet täynnä pieniä palovammoja ja haavoja, jotka eivät ehtineet arpeutua… Amine kuvitteli, että Mathilde tekee tuon kaiken silkasta rakkaudesta, ja Mathilden teki mieli huutaa: ”Se, mitä minä sinusta teen silkasta rakkaudesta, se on työtä!”

Katsokaan kun tanssimme -teoksessa keskitytään paljolti seuraavan sukupolven jäseniin. Aminen ja Mathilden tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääkäriksi. Hän on totinen ja syrjäänvetäytyvä nuori nainen, joka syventyy täysillä opintoihinsa, koska muiden joukossa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tyhmäksi. Suhtautuminen ”afrikkalaiseen” on usein ennakkoluuloista ja kommentit rasistisia.

Vieraillessaan neljän opiskeluvuoden jälkeen kotona Aïcha tuntee itsensä jälleen muista poikkeavaksi ja vieraaksi. Isän toiveesta hän auttelee Mathildea sairastuvalla ja osoittautuu varsin päteväksi, mutta ei aina kiitollisuudella vastaanotetuksi. Mathilde on saavuttanut kyläläisten luottamuksen, mutta tuntee nyt itsensä pelkäksi puoskariksi. 

Kouluaikaisen ystävänsä seurassa Aïcha osallistuu nuorison hillittömään ilonpitoon, mutta tapaa myös vakavahenkisen taloustieteiden opiskelijan Mehdin, joka haluaisi uudistaa marokkolaista yhteiskuntaa ja jota ystävät siksi kutsuvat Karl Marxiksi. Miehen vaikutuksesta Aïcha alkaa havainnoida elinympäristöään ihan uudella tavalla. Perustuuko hänen perheensä - ja koko marokkolaiseliitin - vauraus heikommassa asemassa olevien hyväksikäytölle?

Hän ei ollut ikinä tullut katsoneeksi kunnolla kaikkia kotimaansa naisia ja miehiä, heidän kurjia elinolojaan, kaikkea sitä puutetta. Niitä miesjoukkoja, jotka passitettiin sotimaan toisten puolesta, kuolemaan toisten puolesta, uhraamaan parhaat vuotensa ja voimansa työnteon alttarille. Toisten puolesta.

Aïchan veli, kahdeksantoistavuotias Selim, on ajelehtija. Hän joutuukin etsimään omaa tietään varsin epäsovinnaisilta tahoilta kuten esimerkiksi marokkolaisten keskuudessa suurta hämmästystä aiheuttavista hippiyhteisöistä, kunnes lopulta irtaantuu perheestään täysin. Aminelle tämä aiheuttaa kalvavaa ahdistusta: kuka rupeaa aikanaan hoitamaan maatilaa, jonka eteen hän on uhrannut niin paljon?

Kun hän makaa haudassa, näillä mailla patsastelee joku toinen, josta Aminen ei tiedä mitään ja joka voi vaikka tuhota kaiken. Ajatus riivaa häntä, eikä hän ymmärrä, miksi on saanut osakseen tällaista kiittämättömyyttä.

Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1974. Aïcha on läheistensä epäilyistä ja paheksunnastakin huolimatta erikoistunut naistentauteihin ja synnytyksiin, koska haluaa auttaa nimenomaan naisia. Hän on naimisissa, mutta silti täysin itsenäinen oman tiensä kulkija. Nyt Amine ja Mathilde ovat saaneet ilouutisen: heille on syntynyt tyttärentytär! Tieto nostaa jo unohdetuiksi luullut tunteet pintaan ja purkaantuu tanssiksi.

Ja sitten pariskunta oli keinunut siinä pitkien palmujen alla sylikkäin joulukuun viimassa, vaikka ympärillä oli lauma epäuskoisena tuijottavia kuiskuttelevia naisia. Amine ja Mathilde olivat tanssineet, ja jotkut naisista vannoivat myöhemmin, että isännän poskilla valui kyyneliä ja emäntä toisteli arabiaksi: ”Olethan sinä onnellinen, olethan?”

Tanssijoita ja tanssin katsojia kuvataan myös esimerkiksi Aïchan häiden yhteydessä. Siinä tilanteessa korostuvat Marokossa vallitsevat luokkaerot, sillä katsojat ovat varjossa lymyileviä köyhiä kyläläisiä ja tanssijat vaurasta marokkolaiseliittiä ulkomaalaisine ystävineen. Marokkolaisuuteen juhlissa ei viittaa mikään. Samankaltaisilla tuokiokuvilla Slimani konkretisoi muitakin marokkolaisen yhteiskunnan piirteitä: kaikkialla rehottavaa korruptiota, turismin vaikutusta, naisten huonoa asemaa, yläluokan itsekeskeisyyttä ja opportunismia, omasta kulttuurista irtaantumista.

Eivät he niin erilaisia olleet kuin samassa illallispöydässä istuvat arabit, nuo elegantit ja avarakatseiset herrasmiehet, everstit ja korkeat virkamiehet, joiden rouvilla oli länsimaalaiset iltapuvut ja lyhyet hiukset. Ei, eivät he tosiaan niin erilaisia olleet kuin nämä yläluokkaiset, jotka vailla tunnontuskia ja taka-ajatuksia antoivat paljasjalkaisten lasten kantaa ostoksensa keskustorilta eivätkä suostuneet heltymään kerjäläisille, ”koska siinä käy niin kuin koirille, joille heitetään tähteitä ruokapöydän alle. Tottuvat vielä sellaiseen ja menettävät pian viimeisetkin työhalut.”

PS. Kirjan alussa on hyvä henkilöesittely, kiitos siitä!

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa. Ensimmäinen osa, Sotaa, sotaa, sotaa

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Le pays des autres. 1, La guerre, la guerre, la guerre

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani syntyi 1981 Marokon Rabatissa, mutta muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Hän voitti vuonna 2015 ensimmäisenä naisena Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon La Mamounian esikoisteoksellaan Adèle ja vuonna 2016 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon toisella romaanillaan Kehtolaulu. Sotaa, sotaa, sotaa on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta Toisten maa -sarjasta ja pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään.

Vuonna 1944 itärintamalle suuntaava rykmentti leiriytyy Elsassissa lähellä Mulhousea. Sotilaiden joukossa on marokkolainen Amine, johon nuori Mathilde iskee silmänsä. Mathilde on kyllästynyt elämäänsä ja uskoo, että komea, joskin lyhyenläntä, Amine voisi tarjota mahdollisuuden eksoottiseen irtiottoon.

… Mathilde istuutui Aminea vastapäätä ja katsoi häntä ahnaasti. Hänestä tuntui, että taivas oli lähettänyt tuon upseerin hänelle. Että mies oli vastaus hänen rukouksiinsa. Mathilde näet kirosi vähemmän sotaa kuin seikkailunpuutetta. Hän oli elänyt piilossa jo neljä vuotta ilman mitään päälle pantavaa, ilman uusia kirjoja. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja janosi kaikkea, ja sota oli vienyt häneltä kaiken.

Sodan loputtua avioituneet Mathilde ja Amine suuntaavat Marokkoon. Ranskalainen miniä otetaan perheessä hyvin vastaan, mutta muuten elämä uudessa kotimaassa ei vastaa Mathilden suuria odotuksia. Aminen perimä tila on syrjässä ja sen maaperä köyhää. Amine kyllä ahertaa sitkeästi ja etsii ennakkoluulottomasti uusia ratkaisuja, mutta maatila ei ole tuottoisa moneen vuoteen.

Mathilde joutuu toteamaan, että pariskunnan erilaiset kulttuuritaustat mutkistavat elämää hyvästä tahdosta ja kiintymyksestä huolimatta. Marokossa miehet päättävät ja naiset hoitavat kotia – juhliminen kauniisti puettuna tai keskustelu kirjallisuudesta jää nuorelta rouvalta pelkäksi haaveeksi. Mathilde kiukuttelee ja murjottaa niin, että tasainen Aminekin välillä ärsyyntyy ja käyttää voimakeinoja.

Hän olisi halunnut äitinsä kaltaisen vaimon, joka olisi ymmärtänyt häntä puolesta sanasta, sellaisella vaimolla olisi ollut hänen kansansa kärsivällisyys ja kieltäymys, sellainen vaimo olisi puhunut vähän ja ahertanut paljon. Sellainen vaimo olisi odottanut häntä illalla hiljaisena ja omistautuneena ja katsellut hänen syömistään ja saanut siitä onnen ja täyttymyksen. Mathilde teki hänestä petturin ja vääräuskoisen.

Elämä kuitenkin jatkuu. Syntyy tytär Aicha, joka pelkää vähän kaikkea, mutta osoittautuu koulussa tavallista lahjakkaammaksi. Syntyy terhakka ja iloluontoinen Selim-poika. Lapset sitovat Mathilden niin puolisoon kuin maahan, johon hän kaikesta huolimatta on kiintynyt. Hän alkaa yllättäen saada mainetta parantajana ja pyörittää pian vilkasta sairastupaa Aminen hyväksymänä ja unkarinjuutalaisen gynekologin herra Palosin auttamana.

Isän kuolema tuo Mathilden pitkästä aikaa Ranskaan asioita hoitamaan. Vapauden tunne on huumaava. Entäpä, jos hän ei palaisikaan Marokkoon, vaan loisi uuden elämän Ranskassa? Ajatus jää vain haaveeksi. Mathilde on aikoinaan osansa valinnut, nyt hänen on vastattava seuraamuksista.

Hän oli Elsassin-reissulla luopunut omasta lapsuudestaan, hiljentänyt sen, sitonut sen mytyksi ja sujauttanut lipastonlaatikkoon. Enää ei ollut kyse hänen lapsuudestaan, naiiveista unelmistaan, oikuistaan.

Marokossa voimistuu 1950-luvun alussa kansalliskiihko ja halu irtaantua Ranskasta. Aminen veli Omar on yksi kiihkeimmistä nationalisteista, murhaiskujen suunnittelija ja toimeenpanija. Kapinallisten verisiä hyökkäyksiä seuraavat viranomaisten yhtä veriset kurinpitotoimet ja Amine ja Mathilde ymmärtävät olevansa vaarassa kummankin osapuolen taholta.

 … tuolla hetkellä he molemmat kuuluivat leiriin, jota ei ollut olemassa, leiriin jossa sekoittuivat samassa mitassa ja merkillisellä tavalla ymmärrys väkivaltaa kohtaan ja myötätunto molempia, sekä murhaajia että murhattuja, kohtaan… He olivat sekä uhreja että pyöveleitä, toistensa kumppaneita ja vastustajia, sekasikiöitä jotka eivät kyenneet sanomaan kenen joukoissa seisoivat.

Slimanin kieli on tarkkaa ja kaunista. Hän kuvaa henkilöitään tasapuolisesti ymmärtäen ja pienemmässäkin roolissa olevat tuovat tarinaan jotain tarpeellista. Etusijalla ovat naiset ja heidän selviytymisensä miesten ja islaminuskon hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa kauneus saattaa osoittautua naiselle painolastiksi.

Trilogian seuraavia osia joutuu vielä odottelemaan, mutta Mathilden ja hänen perheensä selviäminen Marokon itsenäisyystaistelusta, itsenäistymisestä vuonna 1956 ja sen jälkeisestä ajasta kyllä kiinnostaa. Mielessä on toisen ranskalaisen kirjailijan, Alice Zeniterin, teos Unohtamisen taito, jossa kuvataan Ranskaan kuuluneen Algerian itsenäistymistä ja sieltä paenneiden algerialaisten asemaa Ranskassa kolmen sukupolven ajalta.

SLIMANI, LEÏLA: Kehtolaulu

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Chanson douce

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani on Marokon kansalainen, mutta äidinäitinsä syntyperän vuoksi hänellä on myös Ranskan kansalaisuus. Niinpä hän on voittanut kirjoillaan merkittäviä palkintoja kummassakin maassa. Esikoisromaanilla Dans le jardin de l’ogre (2014) Slimani voitti ensimmäisenä naisena La Mamounian, Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon. Romaani Chanson douce (Kehtolaulu) sai puolestaan vuonna 2016 Goncourt-palkinnon, joka on Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Samalla Slimanista tuli Ranskan luetuin kirjailija ja presidentti Emmanuel Macron nimitti hänet Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi 2017.

Kehtolaulu alkaa tilanteesta, jossa Massén perheen äiti Myriam palaa kotiin töistä ja kohtaa kauhistuttavan näyn. Adam-vauva on kuollut ja isosisko Mila kuolemaisillaan. Lastenhoitaja Louise on vetänyt ranteensa auki ja iskenyt veitsen kurkkuunsa, mutta on vielä pelastettavissa. Loppuratkaisun suhteen ei siis ole jännitettävää, vaan tarkoitus onkin pohtia tragediaan johtaneita syitä.

Tämä paljastuu: Massén perheen isä Paul tekee ympäripyöreitä päiviä musiikkituottajana ja Myriam-vaimo masentuu kotona kahden pienen lapsen kanssa. Hankalaa on niin kaupassa käynti kuin kylvettäminen, siivoaminen, lääkärissäkäynti ja jopa laskujen maksaminen.

Talvipäivät tuntuivat hänestä loputtoman pitkiltä. Milan oikuttelu kävi hermoille, Adamin jokeltelu oli yhdentekevää. Myriam kaipasi päivä päivältä yhä kipeämmin sitä, että saisi kävellä yksikseen, ja hänen teki mieli huutaa kuin sekopää kadulla. ”Ne syövät minut elävältä”, hän joskus ajatteli.

Sitten Myriamille tarjoutuu mahdollisuus palata rakastamaansa työhön juristiksi. On aika hankkia lastenhoitaja, mutta tarkkaan valiten.

”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan samaa mieltä? Siivoojan tai maalarin kohdalla se ei haittaa. Täytyyhän ihmisten tehdä työtä, mutta lastenhoidossa se on liian vaarallista. En halua meille ketään, joka pelkää hätätilanteessa soittaa poliisille tai mennä sairaalaan. Eikä sitten liian vanhaa, eikä hunnutettua eikä tupakoitsijaa. Tärkeintä on, että hän on reipas ja palvelualtis. Ja tekee työnsä niin että mekin päästään töihin.”

Louise on kuin vastaus Myriamin ja Paulin rukouksiin. Hän ottaa heti tilanteen haltuunsa ammattimaisen itsevarmasti ja lumoaa lapset hetkessä. Pikku hiljaa hän ulottaa taikavoimansa koko asuntoon. Enää ei kerry tavarakasoja eikä tiskiä, likapyykkiä tai avaamattomia kirjeitä. Irronneet napit on ommeltu, verhot pesty, lakanat vaihdettu. Maukasta ruokaa on tarjolla niin perheelle kuin yhä useammin käyville vieraille.

Louise otetaan mukaan jopa perheen lomamatkalle Kreetalle, mutta pientä epävarmuutta vanhempien mielissä alkaa esiintyä. Huoli työnnetään kuitenkin syrjään, koska on tärkeämpää keskittyä kiinnostaviin työtehtäviin ja edetä uralla.

Louisen elämästä paljastetaan samaan aikaan aina vain enemmän ja enemmän. Yhtä kaaosta ja ahdistusta! Mies on kuollut ja jättänyt perinnöksi valtavat velat. Tytär on jo lukioikäisenä katkaissut yhteyden äitiinsä ja häipynyt omille teilleen. Työ Massén perheessä on tyydyttävää, mutta tulee loppumaan viimeistään siinä vaiheessa kun Adam menee kouluun. Mihin Louise silloin joutuu?

Hänellä on vain yksi mielihalu: olla samaa maata heidän kanssaan, löytää oma paikkansa, asettua siihen, tehdä pesä, kolo, lämmin soppi.

Slimani on saanut aiheen kirjaansa vuonna 2012 New Yorkissa tapahtuneesta Krimin perheen murhenäytelmästä, jossa lastenhoitaja puukotti kuoliaaksi perheen kuusi- ja kaksivuotiaat lapset ja yritti sitten surmata itsensä veitseniskuilla kaulaan. Slimani käsittelee kuitenkin aihetta hienostuneesti ja vailla skandaalin hehkutusta. Tärkeintä on sukeltaa ihmisten mieliin ja ymmärtää ne hienoiset liikahdukset, jotka lopulta paisuvat hallitsemattomaksi vyöryksi.