NOUSIAINEN, MIIKA: Pintaremontti

Kustantaja: Otava 2020

Miika Nousiaisen romaani Pintaremontti kertoo ihmisistä, jotka kaipaavat suunnattomasti jotain lähes saavuttamatonta.  Se kertoo, mitä valheista voi seurata. Se kertoo ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Se kertoo vanhemman sukupolven vaikeuksista ymmärtää nuorempia ja nuorten vaikeuksista ymmärtää vanhempia. Se kertoo, ettei iällä oikeastaan ole mitään merkitystä.

Seitsemänkymppinen Seija on juuri menettänyt aviopuolisonsa. Hän ei määräilevää miestään erityisesti kaipaa, mutta tuntee itsensä kovin tarpeettomaksi. Lapsista Henna – monta vuotta naimisissa ollut – pistää miltei välit poikki, jos äiti kyselee vauvauutisista. Sami-poika sentään pitää jossain määrin yhteyttä, mutta äitiä huolettaa hänen aina vain pitkittyvä sinkkuutensa.

Kun en minä millään pahalla. Minulla nyt vain mummouden biologinen kello tikittää. Olen siinä iässä, että osaan turhan huolehtimisen ja riittävän määrän kotiruokareseptejä, mutta pystyn silti vielä liikkumaan ja nostamaan lapsen keinuun. Että siksi minä saatan kysellä.

Sinkkuus surettaa kyllä Samia itseäänkin, sillä hänen suurimpana toiveenaan on aina ollut perheen perustaminen. Kestävää suhdetta ei hyvästä yrityksestä huolimatta kuitenkaan ole syntynyt, vaan kaikki kumppanit ovat vetäytyneet ennen pitkää vakuutellen, että Sami on kyllä aivan ihana, mutta…

Ensimmäisillä treffeillä kaikki kumppanini vaikuttavat juuri siltä, mitä treffeiltä lähdin hakemaankin. Eli lasteni tulevilta äideiltä. Todellisuus on paljon mutkikkaampi. Ihminen on paljon mutkikkaampi. Ajoitus on väärä. Tai oikea. Jollakin ihmeellisellä tavalla joku mitätön asia on kuitenkin helpon yhdessäolon esteenä.

Samin sisar Henna taas kaipaa lasta miltei pakkomielteisesti, mutta ei ole kovasta yrittämisestä huolimatta tullut raskaaksi. Aviopuoliso Esa suhtautuu asiaan omituisen välinpitämättömästi ja harvasanaisesti – onko hän lainkaan sellainen mies, jonka kanssa Henna haluaisi enää olla?

Haluan seota vanhemmuudesta. Haluan olla epärationaalinen, ylisuojeleva, rättiväsynyt, hullu leijonaemo, jonka elämään hulluus tuo tasapainon. Parempi valvoa yö rakastamansa takia kuin rakastamansa kaipuusta.

Samin pitkäaikaisista ja läheisistä ystävistä Markus on jäänyt kolmen pienen tytön yksinhuoltajaksi, kun vaimo on vakavan synnytyksenjälkeisen masennuksen vuoksi joutunut laitoshoitoon. Välillä Markuksen valtaa toisaalta tavaton riittämättömyyden tunne ja toisaalta kauna niin Salla-vaimoa kuin tyttäriäkin kohtaan. Elämä on yhtä meteliä, kaaosta ja pettäviä aikatauluja.

Onko isyys tavoittelemisen arvoinen tila? Vähäpätöiseenkin ammattiin tarvitaan koulutus, mutta tämä kaikkein vaikein ja mahdottomin homma pitää tehdä fiilispohjalta amatöörimäisesti.

Samin toinen läheinen ystävä eli Pesonen puolestaan joutuu yhtäkkiä vanhempiensa omaishoitajaksi. Isä sairastaa syöpää ja äidillä todetaan aivoinfarktin jälkeen verisuoniperäinen dementia. Lihava ja nuhjuinen Pesonen on jo aikaa alistunut siihen, ettei hän tule koskaan saamaan naisystävää elämänsä sulostuttajaksi.

Jostain se itsetunto pitäisi hankkia. Mietin joskus hankkivani elämän, tyttöystävän ja istuvammat farkut, mutta en osannut päättää järjestystä. Vähän kuin kivi, paperi ja sakset voittavat toisensa ristiin. Mutta ilma itsetuntoa mikään ei onnistu.

Sitten on vielä Pintaremontti-nimistä sisustus- ja hyvinvointiblogia pitävä Sini, jonka yltiöpositiivisia ajatuksia lukevat ongelmiensa parissa painiskelevat Henna, Sami, Pesonen, Seija ja jopa Markus. Mahtaako Sini nähdä elämänsä vaaleanpunaisten silmälasien läpi? Vai onko kyseessä vain keino ansaita rahaa? Entäpä, jos kaikki romahtaa?

Näiden henkilöiden elämät kieppuvat kuin karusellissa toistensa ympärillä. Ystävät auttavat toisiaan, mutta voivat valheiden ja väärinkäsitysten vuoksi joutua tahtomattaan todella kiperiin tilanteisiin. Välillä pakoillaan mielenosoittajien ja moottoripyöräjengiläisten lisäksi suivaantuneita leikkipuiston vanhempia.

Pintaremontti on vauhdikas kirja, jossa sattuu ja tapahtuu ja tilanteet laajenevat ketjureaktiona uskomattomiin mittasuhteisiin. Se on myös hyväntahtoinen ja lempeä kirja. Ihmiset löytävät ystävyyttä ja rakkautta aivan odottamattomista paikoista ja odottamattomien ihmisten taholta. Imelyydestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä käsiteltävänä on todellisia ongelmia, joita moni lukijakin varmaan tunnistaa. Kyllä tällaista kirjaa tarvitaan, jossa viihteellisyys ja vakavuus sekoittuvat sopivassa suhteessa toisiinsa!

NOUSIAINEN, MIIKA: Juurihoito : suku- ja hammaslääkäriromaani

Kustantaja: Otava 2016

Isä jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda maitoa, leipää ja saunalimsa.

Pekka Kirnuvaaralla ei siis ole isää. Hänellä on katkera äiti, ihmishirviön nimellä kulkeva ex-vaimo, kaksi lasta joka toinen viikonloppu, työ mainostoimistossa ja nyt myös tulehtunut poskihammas. Yksityisellä lääkäriasemalla hänet ottaa vastaan hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Sukunimen lisäksi myös hampaat sen todistavat: Pekka ja Esko ovat veljeksiä – kummaltakin puuttuvat vitoset. Eskokin on isänsä hylkäämä, mutta muuta yhteistä velipuolilla ei tunnu olevan. Pekka on sujuvasanainen liitäjä ja Esko vakavamielinen erakko. Pekkaa kiinnostavat kaiken maailman asiat ja Eskoa vain hampaat. Pakka haluaa tietää isästä enemmän, Esko tahtoisi karttaa koko asiaa. Etsimään kuitenkin lähdetään ja vauhtiin päästyään nimenomaan Esko vie projektia eteenpäin. Ruotsista löytyy sisarpuoli Sari, hylätty. Thaimaasta sisarpuoli Fana, hylätty. Australiasta sisarpuoli Sunday, hylätty. Jokainen reagoi omalla tavallaan siihen, että on tullut lapsena isänsä jättämäksi. Johonkuhun on juurtunut syvä arvottomuudentunne, joku yrittää elää kokonaan vailla tunteita. Joku on kaunainen, joku anteeksiantava. Täyttävätkö uudet sisarukset jotain tyhjää kohtaa elämässä? Kasvaako usko tulevaisuuteen?

Nousiainen paisuttaa uskomatonta kertomusta äärimmilleen ja kertoo kaiken niin, että se vaikuttaa lähes uskottavalta. Tilannekomiikan lisäksi kirjassa on paljon sanallista nokkeluutta etenkin dialogeissa. Huumorin vastapainona on kuitenkin vakavaa asiaa ja hienoja mietelmiä elämästä ja ihmissuhteista.

   Ennen nypittiin päivänkakkarasta lehtiä ja sanottiin tykkää, ei tykkää, tykkää. Tuntui kohtalokkaalta, jos päivänkakkara osoitti nuoren rakkauden toivottomaksi. Mutta se oli harmitonta, nykyään tykkäykset ovat ihmisarvon mittari.

Nousiainen ehtii sujuvasti ja nopeasti etenevän tarinan lomassa pohtia vielä niin poliittisia eroja kuin turismin vaikutuksia, niin alkuperäiskansojen kohtelua kuin hampaiden hoitoa. Kaiken keskipisteessä on kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Kirnuvaaran sisarukset joutuvat moneen otteeseen ihmettelemään ja naureskelemaan toistensa outouksia, mutta hyväksyntää se ei mitenkään estä. Samaa toivoisi koko maailmalle.

… Vihaa tuntiessa kannattaa usein pysähtyä miettimään onko se kateutta, yleensä on.

   Kateuttakin enemmän se liittyy erilaisuuteen. Onko kukaan koskaan halunnut todella ymmärtää ketään erilaista? Vai vain sillä tavalla kuin itselle ja omalle taloudelle ja omalletunnolle sopii.