PELO, RIIKKA: Kaikki elävä

Kustantaja: Teos 2019

Riikka Pelon Kaikki elävä -teos kertoo kaikista ympärillämme tapahtuvista tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Kertojia on kolme. On viisitoistavuotias koulukodin tyttö Aura, on paperiton kurdipakolainen Alan ja on Auran huoltajuudesta luopunut äiti Ellen.

Kirja alkaa Auran ja Saran lomamatkasta Litorinaan. Itseluottamusta uhkuvat tytöt uskovat olevansa kaikkien katseiden kohteena ja pystyvänsä mihin vain. Ohimennen tavatusta miehestä tulee heidän unelmiensa kohde, mutta Sara joutuu kokemaan haaveidensa väkivaltaisen murskautumisen.

Kotiin palaa Sara, joka peittää ahdistustaan esittämällä piittaamatonta kovista ja pomottamalla ympärilleen muodostunutta tyttöporukkaa. Hänen tekonsa vaikuttavat voimakkaasti Auran myöhempään elämään tuoden toisaalta surua, mutta toisaalta uuden sisällön.

Alan puolestaan kuuluu jesidikurdeihin, ikivanhaan uskonnolliseen ryhmään, jota on kautta aikain vainottu ja syrjitty. Alaninkin suvusta miespuolisia sukulaisia on tapettu, naisia raiskattu ja nuorukainen itse joutunut väkivallan kohteeksi. Hänellä on vain yksi toimiva käsi ja rinnassa tahdistin. Silti Suomi katsoo aiheelliseksi palauttaa hänet takaisin maahan, jossa ei ole enää sukulaisia eikä järjestynyttä yhteiskuntaelämää.

Minun kielelläni ei ole arvoa. Minun kokemuksellani ei ole arvoa. Minun perheelläni ei ole arvoa. Minun kansallani ei ole arvoa. Millään, mikä minulle on pyhää ja arvokasta, ei ole täällä arvoa. Meidän elämällämme ja kuolemallamme ei ole arvoa… Mutta tämä ei ole vain elämän ja kuoleman kysymys. On kysymys oikeudesta puhua. On kysymys oikeudesta tulla kuulluksi. Oikeudesta olla hyvän puolella ja vastustaa pahaa. On myös kysymys oikeudesta olla olemassa.

Auran ja Alanin tapaaminen on kahden pakomatkalla olevan nuoren suvantovaihe, mutta mitä sitten tapahtuu?  Miksi Aura on yhtäkkiä koomassa sairaalassa äitinsä ja ystäviensä tavoittamattomissa? Alan pelkää palauttamista kotimaahansa, mutta millainen hätä ahdistaa turvallisessa Suomessa asuvaa Auraa?

Kaikki elävä on kirja, jossa puhutaan paljon sanoista, kielestä ja puhumisesta. Onko kieli oikeasti yhdysside ihmisten välillä? Sekä Aura että Alan lakkaavat puhumasta, kun kukaan ei tunnu kuuntelevan heitä eikä uskovan heidän sanojansa. Kielenkääntäjä ja tulkki Ellenkin kokee kriisin keskellä sanojen puutteellisuuden ja riittämättömyyden.

Haluan olla olemassa. Haluan puhua. Haluan käyttää ääntäni. Mutta vaikka puhuisin lintujen kielellä, ja vaikka puhuisin jumalien kieltä, te ette kuuntele minua.

Lakkaan puhumasta ihmisten kieliä. Ainoa kieli, jota puhun on eläinten, lintujen, käärmeiden ja villien eläinten kieli. Olen heidän kanssaan samaa maata, yhtä vähäinen, ihmisten ja jumalien alapuolella. Mutta kielessä ovat minun jumalani läsnä. Se on maaperä, jolla astun, iho joka peittää minua, tätä lahonnutta, tuulien runtelemaa kesämajaa vankempi talo. Kieli ei ole vain minua itseäni varten, ei minun olemassaoloni syy, vaikka se onkin sen perusta.

Toinen vahvasti esillä oleva aihe on luonnon merkitys ihmiselle ja huoli sen tuhoutumisesta. Kirjan kaikilla kolmella päähenkilöllä on jokin tunnuseläin. Auralla se on susi, jollaiseksi hän tuntuu välillä hieman mystisesti muuttuvankin. Alan on lapsesta asti unelmoinut voivansa lentää kuin lintu ja hänen voimaeläimensä on yhteisön uskonnollisen palvonnan kohde riikinkukko. Ellen taas kantaa niin suurta syyllisyyden ja kelpaamattomuuden taakkaa, että se tuntuu kietoutuvan hänen ympärilleen mustekalan lonkeroiden lailla.

Pelon romaanilla on mittaa yli 600 sivua, mutta sen ei pidä antaa pelottaa. Kaunis kieli soljuu eteenpäin vaihtelevana niin tyyliltään kuin sommittelultaan, ihmiset ovat mielenkiintoisia ja joitakin kohtauksia seuraa kuin näytelmää (esimerkiksi remuisan tyttöporukan uhoamista metrovaunussa kaikkine v-sanoineen). Auran proosarunomaisia vuodatuksia olisi ehkä voinut hieman karsia sisällön siitä kärsimättä, mutta upea ja mieleenpainuva kirja tämä silti on.

Me olemme tämä kieli.

Me käymme tätä kamppailua kielestä.

Tämä kieli on hauras ja läpitunkematon.

Tässä kielessä on kaikki aika.

Tässä kielessä on tuleva ja mennyt.

Tässä kielessä on kaikkien aika.

Me olemme tässä kielessä nyt.

Oi, kieli!

Me tavoitamme toisemme tämän kielen pimeydessä.

Kieli on valoa.

PELO, RIIKKA: Jokapäiväinen elämämme

Kustantaja: Teos 2013

Riikka Pelon (s. 1972) esikoisromaani Taivaankantaja voitti Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2006 ja oli ehdokkaana sekä Runeberg- kirjallisuuspalkintoon että Vuoden kristillinen kirja -palkintoon. Pelon toinen teos Jokapäiväinen elämämme on vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta (1892–1941) ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista (1912–1975). Liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1923 ollaan Prahan lähistöllä, jonne valkoisia tukenut perhe on paennut vallankumouksen jälkeen. Äiti ja tytär kirjoittavat yhdessä kirjaa ja samalla kouluikäinen Alja (Ariadna) pitää huolta epäkäytännöllisestä äidistään. Jossain vaiheessa Alja väsyy, tahtoo olla tavallinen lapsi eikä mikään tuleva huippuprosaisti. Siihen loppuu Marinan äidinrakkaus. Näkökulma näihin tapahtumiin on paljolti Marinan.

Toinen aikataso kattaa vuodet 1939–1941. Kertojana on Alja, joka on päässyt takaisin kotimaahan paikattuaan epäilyttävää taustaansa toimimalla Pariisissa salaisen poliisin tarkkailijana ja raportoijana. Hän uskoo täysin uuteen, uljaaseen Neuvostoliittoon, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, tyytyväisiä ja kylläisiä. Unelmana on päästä taideakatemiaan, mutta alkuun lähdetään lehden toimittajana. Marina seuraa aikanaan perässä, varsin arvostelevana, epäluuloisena ja katkerana. Alja häpeää äitiään, pitää hulluna, mutta kumpi onkaan oikeassa?

Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Ensi tuntuma Marinasta ei ole kovin suotuisa, hän vaikuttaa kärttyisältä, takertuvalta ja holtittomalta, tavattoman itsekeskeiseltä. Myöhemmin häntä oppii arvostamaan ja ymmärtämään – eikä hänen äidinrakkaudessakaan vikaa ole. Hän vain haluaisi rutistaa lapsensa lahjakkuuden esille vaikka väkisin, koska ei itse ole saanut tukea omalta äidiltään. Lapsuudesta kumpuaa myös suunnaton rakkauden kaipuu, jonka kohteena ovat niin miehet kuin naiset. Alja taas tuntuu kovalta ja päämäärätietoiselta nuorelta naiselta, joka lankeaa teinityttömäiseen ihastukseen. Muisto rakkaudesta kantaa hänet vankileirin koettelemusten yli ja lopulta alkaa hahmottua ajatus kirjasta, jossa äidin ja tyttären äänet kietoutuvat yhteen.

tähtikirkas yö, paratiisin omenankukat
           kuuletko sen täällä, luissasi ja ohimoissasi
näin sanat syntyvät, näin rytmi
           säe niin kuin silmäsi, tähtikirkkaat
  ja syvän veden siniset, tummaa
iloa täynnä

Jokapäiväinen elämämme -teosta ei voi lukea kiireisesti ahmien, koska sen jokainen sana on punnittu ja tarpeellinen. Teksti on paikoin tunteesta pakahtumaisillaan ja lauseet vyöryvät pitkinä ja runsaina. Paikoin se muuttuu proosarunoksi, kuin Aljan kynästä virranneeksi. Kaikesta huokuu melankolinen ja fatalistinen tunnelma, jonka yhdistää venäläisyyteen. Stalinin aikaan liittyvä pelon ja epäluulon ilmapiiri on käsin kosketeltava; mikä tahansa sana tai teko voidaan kääntää ihmistä vastaan, kuka tahansa voi joutua teloitetuksi ilman oikeudenkäyntiä. Kaiken tämän omaksuminen on varmaan vaatinut todella mittavaa taustatyötä ja heittäytymistä. Yksi lukemista hankaloittava tekijä on vielä venäläinen tapa käyttää henkilönimiä. Ariadnasta tulee Alja, Samuil Davidovitšista Mulja. Entä kuka tunnettu kirjailija onkaan Borja eli Boris Leonodovitš?

Pelon kirjan rytmi jää sykkimään alitajuntaan ja henkilöiden kohtalot askarruttamaan. Hieno lukukokemus!