FOENKINOS, DAVID: Yhden elämän muistot

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Les souvenirs
Suomennos: Pirjo Thorel

Ranskalainen David Foenkinos (s. 1974) on palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän tuli tunnetuksi teoksellaan Nainen jonka nimi on Nathalie, joka käsitteli aviopuolison kuoleman jälkeistä musertavaa surua ja siitä toipumista. Myös teoksessa Yhden elämän muistot puhutaan erosta, luopumisesta ja uuteen alkuun kypsymisestä.

Patrick on nuori mies, joka unelmoi oman rakastetun löytämisestä ja kirjailijan urasta. Pienen hotellin yöportieerina olisi aikaa kirjoittaa, mutta innoitusta puuttuu. Suvun piirissä tapahtuu monenlaisia mullistuksia, jotka stressaavat. Sodista kunnialla selvinnyt isoisä kuolee turhan tapaturman seurauksena ja lapset toimittavat isoäidin puolipakolla vanhainkotiin. Isän ja äidin suhde rakoilee. Rakkaus ei etene tunnustelevaa katsetta pidemmälle.

Käänne tapahtuu siinä vaiheessa, kun isoäiti suuttuu jälkeläisiinsä. Hänen itsenäisyyttään on loukattu ja selän takana päätetty hänelle merkityksellisistä asioista. Isoäiti karkaa vanhainkodista, mutta Patrick onnistuu (yllättävänkin?) helposti seuraamaan jälkiä Le Havreen. Isoäidin parhaat muistot lapsuudesta ja kouluvuosista sijoittuvat juuri Le Havreen ja nyt on mahdollisuus niiden verestämiseen. Patrick saa kokea yhdessä isoäitinsä kanssa muutamia kuulaan onnen hetkiä ja löytää ehkä elämänsä naisenkin. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei onni eikä murhe.

Kirja rakentuu Patrickin kertomasta tarinasta, johon on limitetty eri henkilöiden muistoja elämän käännekohdista. Osa on tarinaan liittyviä tai muuten kuvitteellisia henkilöitä, mutta on myös kuuluisia henkilöitä kuten Friedrich Nietzsche, Alois Alzheimer, Serge Gainsborough ja Yasunari Kawabata. Jokainen muisto liittyy jotenkin sitä edeltäneeseen lukuun ja niiden odottaminen tuokin lukemiseen oman jännityksensä ja ilonsa.

Yhden elämän muistot on lempeä ja hieman surumielinen perheromaani. Ranskalaisille kirjailijoille tyypilliseen tapaan ilkikurinen huumori keventää muuten vakavaa tarinaa ja saavuttaa jopa absurdeja mittasuhteita. Kirjan viesti on se, että ihmissuhteita tulee hoitaa joka hetki ja asiat selvitellä ajallaan. Muuten tilaisuus on ehkä ikuisiksi ajoiksi menetetty.

FOENKINOS, DAVID: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani tuo väistämättä mieleen Jean-Pierre Jeunet´n elokuvan Amélie. Kummassakin on miltei sokerista romantiikkaa sekoittuneena hiukan vinksahtaneeseen huumoriin ja tummiin tunnelmiin. Ranskalaista eleganssia?

François ja Nathalie kohtaavat kadulla. Mies ihastuu naisen kävelytyyliin ja nainen miehen karsastaviin silmiin. Heistä tulee pari, jonka suhde jatkuu vuodesta toiseen (seitsemän vuotta) ylimaallisen täydellisenä. Sitten François kuolee eikä Nathalie usko enää koskaan pystyvänsä olemaan onnellinen. Työpaikalta löytyisi kyllä lohduttajia johtajatasolta lähtien, mutta Nathalie torjuu kaikki (kolmen vuoden ajan). Sitten eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, omituinen ruotsalainen…

Nainen, jonka nimi on Nathalie – teos kuvaa hyvin surua ja siitä toipumista, rakkautta ja sen kasvamista, epävarmuutta ja sen voittamista. Työyhteisössäkin voi olla juuri tällaista: kateutta, kyttäämistä, kiusantekoa, juoruilua, päättömiä huhuja, suosion vaihtelua.

Foenkinos´n kieli on leikkisää. Jotkut lauseet käyvät miltei aforismeista ja nykäisevät lukijaa mukavasti mielikuvasta toiseen. Esimerkkejä:
”Häissä kuuluu olla juhlatuulella. Paljon enemmän kuin syntymäpäivillä. Iloisuusvelvotteilla on hierarkiansa, ja häät ovat pyramidin huipulla.”
”Kokolattiamatot tappavat aistillisuuden. Kuka kumma oli voinut keksiä kokolattiamaton?”
”Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää.”
”Suudelma oli kuin modernia taidetta.”
”Miehisyys asettui häneen taloksi vain hitusen yllättyneenä olinpaikastaan.”

Kirjassa on hupsuja alaviitteitä ja lukujen lomassa erilaista tietoutta: mietelmiä, tilastoja, listoja ja määritelmiä. Ne liittyvät aina jollakin tavalla juoneen, joko täydennyksenä edellä kerrottuun tai johdantona tulevaan. Mukana on esimerkiksi parsarisoton ohje ja luettelo levyistä jotka John Lennon olisi tehnyt, jos olisi saanut elää (Titanic soundtrack!). Kirjailija osoittaa lukeneisuutensa ja elokuvatietoutensa monin eri tavoin, mutta miten hyvin hän tuntee kansallisia ominaispiirteitä? Ruotsalaisetko ne muka olisivat maailman melankolisinta ja itsemurhaherkintä kansaa?

PS. Kirjan kansi saattaa karsia lukijoita, mutta se on oikeastaan aika kiva.