MACKINTOSH, CLARE: Lopun jälkeen

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: After the End

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi jännitysromaaneistaan, joissa on aina jokin yllättävä käänne. Lopun jälkeen -romaani on kuitenkin ihan muuta: vakava kertomus siitä, kuinka vanhemmat huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla kuolemansairaan lapsensa hoidon suhteen.

Lentoemäntä Pip ja konsulttitoimistossa työskentelevä Max tapaavat lentokoneessa, rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat ihanan Dylan-pojan. Kaksi ensimmäistä vuotta menevät onnen ja riemun merkeissä, mutta sitten Dylan sairastuu.

Ensimmäisenä Dylanin tasapainovaikeuksista huolestuu Pip. Hän ei kuitenkaan halua nostaa metakkaa ja leimautua ylihuolehtivaksi äidiksi, jos muut pitävät kompurointia ihan pikkulapselle normaalina. Kun pojan päästä sitten löytyy kasvain, ei vanhempien itsesyytöksillä ole rajaa. Alkaa hoitojen aika, jossa huoli ja toiveikkuus vuorottelevat. Max jatkaa töissä, koska rahaa tarvitaan, mutta Pip jättäytyy täyspäiväiseksi hoitajaksi lapselleen.

Eräänä päivänä ollaan sitten tilanteessa, jossa lääkärillä on tarjottavana vain kaksi vaihtoehtoa: joko etsitään uusia (ehkä kyseenalaisia ja aivan varmasti kalliita) hoitomuotoja tai helpotetaan Dylanin viimeisiä hetkiä ja annetaan hänen kuolla. Max alkaa välittömästi etsiä netistä vinkkejä edistyksellisistä syöpähoidoista, mutta Pip kääntyy vertaistuen puoleen. Kummallekin muodostuu asiasta vankka näkemys. Max on valmis hoitoihin, vaikka ne lisäisivät Dylanin elinaikaa vain muutamalla kuukaudella. Pip taas haluaa antaa lapsensa kuolla arvokkaasti, koska elämä lisäajalla ei olisi kuitenkaan täysipainoista elämää. Dylan ei pystyisi liikkumaan eikä puhumaan, vaan olisi täysin autettava ja kipulääkityksen varassa.

   ”Ole kiltti, Max. Älä anna hänen kärsiä enempää. Nyt ei ole kyse meistä. Kyse ei ole siitä, miltä meistä tuntuu menettää hänet. Me puhumme nyt Dylanista ja sen hyväksymisestä, että olemme tulleet tien päähän.”

   ”Ei.” Kävelen huoneen poikki ja avaan oven. Enää minua ei vedetä kahtaalle. En enää tunne tarvetta pyyhkiä kyyneleitäni. ”En aio ikinä luopua pojastani.”

Pattitilanne johtaa lopulta siihen, että Dylanin kohtaloon haetaan ratkaisua oikeusteitse. Kummallakin vanhemmalla on oikeudessa omat asiantuntijansa, joiden käsitykset tukevat kyseisen osapuolen kantaa. Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteeseen, jossa tuomari on valmis lausumaan tuomionsa. Lukija ei tätä päätöstä missään vaiheessa kuule.

Kirjan toisessa osassa hahmotellaan mahdollinen tapahtumakulku kummankin vaihtoehdon kannalta. On selvää, että avioliitto joutuu koetukselle tilanteessa, jossa mielipiteet eroavat toisistaan näin tärkeässä asiassa. Pystyykö hävinnyt osapuoli olemaan kantamatta kaunaa? Entäpä, jos voittanut osapuoli alkaakin pelätä tehneensä väärän ratkaisun? Miten kauan aikaa surusta toipuminen vie kummaltakin ja viekö mahdollinen eritahtisuus kriisiin? Onko jompikumpi jossain vaiheessa halukas yrittämään uutta lasta ja miten käy siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli kieltäytyy ehdottomasti? Onko uusi elinkumppani mahdollinen, vaikka rakastaisi kuinka kovasti puolisoaan?

Kirjan ensimmäinen osa on riipaiseva kuvaus vanhempien tuskasta miltei mahdottomassa tilanteessa. Heidän vuorottaiseen näkökulmaansa limittyy myös Dylania hoitaneen lääkärin, Leilan, kertomus. Hän on yhtä hankalassa tilanteessa kuin lapsen vanhemmat, sillä asiantuntijuudestaan huolimatta ei hänkään osaa varmasti sanoa, mikä ratkaisu on ehdottomasti oikea. Tapaus kalvaa empaattista ihmistä ankarasti myöhemminkin. Kirjan toinen osa on selvästi kevyempi, vaikka siinäkin käsitellään monia kipupisteitä. Pääpaino on kuitenkin toipumisessa ja eteenpäinmenossa.

Lopun jälkeen -teos perustuu Clare Mackintoshin omiin kokemuksiin. Hänkin joutui päättämään kuolemansairaan lapsensa kohtalosta, mutta hänen tapauksessaan puolisot olivat kuitenkin ratkaisussaan yksimielisiä. Silti ei ole mennyt päivääkään, jona Mackintosh ei olisi pohtinut sitä, oliko tehty päätös sittenkään oikea. Miten paljon raskaampaa olisikaan elää tilanteessa, jossa lastaan syvästi rakastavat vanhemmat joutuisivat eri puolille! Tätä ajatusta kirjailija ryhtyi teoksessaan kehittelemään. Valmiita vastauksia hän ei anna, vaan puntarointi jää lukijalle.

MACKINTOSH, CLARE: Minä näen sinut

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: I see you

Suomennos: Päivi Pouttu-Delère

Lontoolainen Zoe Walker noudattaa joka arkipäivä samoja rutiineja. Hän kulkee aina samaa reittiä juna-asemalle, antaa aina lantin katusoittajalle, nousee aina junan ensimmäiseen vaunuun, yrittää aina päästä suosikkipaikalleen istumaan. Vaihtaa metroon, kulkee aina samaa reittiä työpaikalle. Pukeutuminenkin on paljolti samanlaista päivästä toiseen.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.

Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

Rutiini tappaa sinut.

Eräänä päivänä Zoe silmäilee puolihuolimattomasti sanomalehteä kotimatkansa aikana ja sydän miltei pysähtyy. Seksilinjojen ja seuralaispalveluiden mainosten joukossa on hänen oma kuvansa. Rakeinen ja huonolaatuinen kylläkin, mutta Zoen silmin aivan tunnistettava. Perheenjäsenet ja ystävät eivät suostu yhtäläisyyttä näkemään.

Zoe on ensin vain ihmeissään, mutta säikähtää kohta. Nainen, jonka kuvan hän on löytänyt aiemmasta lehdestä ja täsmälleen samanlaisesta mainoksesta, on löydetty murhattuna. Mitä oikein on tekeillä? Onko Zoe vaarassa?

   Sitä luulee tapaavansa jonkun sattumalta. Voit kuvitella, että joku nyt vain sattui pitelemään ovea auki juuri sinulle, että hän poimi huivisi maasta vahingossa tai ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, että kävelisit sitä kautta.

   Ehkä niin olikin, ehkä ei.

Zoen kertomus limittyy poliisikonstaapeli Kelly Swiftin kertomukseen. Kelly on erotettu rikospoliisista virkavirheen takia ja määrätty määräaikaisesti työskentelemään maanalaisen taskuvarkausryhmässä. Eräs varkaustapaus linkittää lopulta hänet Zoeen ja seuralaispalvelumainoksiin. Omista henkilökohtaisista syistään Kelly paneutuu asiaan koko sydämestään.

Juoni on taitavasti rakennettu. Zoen pakokauhu kasvaa koko ajan ja tarttuu lukijaankin. Tuleeko joku tungoksessa liian lähelle? Katsooko joku junassa liian pitkään ja liian usein? Seuraako joku tunnelissa tai hiljaisella katuosuudella?

   Voisin olla muutakin kuin parittaja. Voisin auttaa asiakkaitani toteuttamaan himoja, jotka ovat ihmisessä niin syvällä, että niiden olemassaoloa tuskin tunnustetaan. Kuka meistä voi rehellisesti väittää, ettei ole koskaan kuvitellut, miltä tuntuisi satuttaa jotakuta? Miltä tuntuisi mennä pidemmälle kuin on soveliasta ja tuntea toisen pakottamisen aiheuttama tunnekuohu?

  Kuka meistä ei tarttuisi tilaisuuteen, jos se ojennettaisiin meille?

  Tilaisuuteen tappaa joku?

Monesta henkilöstä paljastuu kertomuksen edetessä epäilyttäviä piirteitä, joten ehdokkaita syylliseksi kyllä löytyy. Loppuratkaisu on yllätys, vaikka ajatusten laitamilla on puolittainen epäilys jossain vaiheessa häilähtänytkin. Jotenkin jää paha mieli: millaisia ovat nämä ihmiset, jotka pystyvät näin sydämettömiin tekoihin läheisiään kohtaan?

Kirjan lukeminen saa myös mietiskelemään omia tapojaan ja omaa turvallisuuttaan. Mitä tietoja minusta löytyy Facebookissa? Pitäisikö minun tiukentaa yksityisyysasetuksiani? 

MACKINTOSH, CLARE: Annoin sinun mennä

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: I Let You Go

Suomennos: Päivi Pouttu-Dèliere

Nainen irrottaa sekunniksi otteen viisivuotiaan poikansa kädestä. Kuin tyhjästä ilmestyy auto. Tömähdys. Rusahdus. Verinen ruumis kadulla. Polvillaan kirkuva äiti. Pakeneva auto.

Jenna Gray ei tapauksen jälkeen jaksa enää olla Bristolissa, vaan lähtee pakoon. Suuntaa hän ei valitse, mutta päätyy Walesiin. Syrjäiseen paikkaan, mahdollisimman kolkkoon asumukseen. Voiko hän mitenkään toipua tuntemastaan syyllisyydestä ja surusta?

Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan sitä itselleni anteeksi.

Samaan aikaan Bristolissa Ray Stevensin johtama rikostutkintayksikkö yrittää kiihkeästi selvittää yliajoon ja liikennepakoon syyllistyneen henkilöllisyyden. Viralliset tutkimukset lopetetaan aikanaan tuloksettomina, mutta Ray ja alaisensa Kate Evans ovat ottaneet pienen Jacobin kuoleman niin sydämelleen, että jatkavat töitä vapaa-ajallaan. Miltei perhe-elämän kustannuksella.

Tähän asti kaikki on edennyt jotenkin tavanomaisesti, hyvin kirjoitetusti kyllä. Puolessavälissä kirjaa tapahtuu kuitenkin käänne, joka mullistaa ennakkokäsitykset ja odotukset täysin. Mukaan tulee myös uusi kertoja, joka selvittää lukijalle kaiken lähtökohdan, sen hetken josta alkoi tie nykyistä tilannetta kohti. Vähitellen voi alkaa rakennella omaa käsitystä ratkaisusta, mutta kirjailijalla on vielä pari yllätystä hihassaan. Loppuunkin jää kauhunsekaista kutkuttavaa arvoituksellisuutta.

Annoin sinun mennä on malliesimerkki hyvästä juonenrakentelusta. Itse tapahtumissa ja henkilöiden välisissä kuvioissa ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta tapa kertoa on erilainen. Henkilökuvaus on hyvää. Mitä erilaisimpia tunteita koetaan surusta vihaan, luottamuksesta pelkoon ja ahdistuksesta toivoon. Eikä jää huomiotta sekään, miten nopeasti ihmiset tuomitsevat.

Clare Mackintosh työskenteli ennen päätoimiseksi kirjailijaksi jättäytymistään kaksitoista vuotta ensin järjestyspoliisina ja sitten rikostutkijana. Annoin sinun mennä -teokseen innoittanut tapaus sattui hänen uransa alkuvaiheissa, kun varastetulla autolla kaahanneet hurjastelijat ajoivat yhdeksänvuotiaan pojan yli, pakenivat paikalta ja tarjotusta palkkiosta ja syytesuojasta huolimatta vaikenivat kuljettajan henkilöllisyydestä. Ketään ei voitu asettaa syytteeseen. Myöhemmin oman lapsen kuolema sai Mackintoshin pohtimaan asian sitä puolta, miten tunteet voivat hämärtää arvostelukyvyn ja vaikuttaa ihmisen käytökseen. Näistä aineksista syntyi varsin vakuuttava esikoistrilleri. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

PS. Kauniin kannen osuvuuden ymmärtää vasta kirjan luettuaan.