LIPASTI, ROOPE: Mikaelin kirja

Kustantaja: Atena 2021

Humoristina tunnettu sanataituri Roope Lipasti on nyt kirjoittanut Suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa (n. 1510–1557) käsittelevän historiallisen romaanin. Agricolan elämänvaiheista ei ole paljon tietoa ja vielä vähemmän hänen persoonastaan, mutta Lipastin luoma kuva työstään innostuneesta miehestä on kuitenkin ihan uskottava.

… kirjan kirjoittamisen piti olla pelkkää iloa ja uuden löytämistä. Sikäli kuin sellainen edes oli mahdollista, sillä tyhjä sivu oli kuin meri, josta ei tiedä missä se loppuu, ja hukkuuko ajatus matkalla. Jos hyvin käy, niin tyhjää sivua musteella eteenpäin halkoessa löytyy uusi maa, josta on mielessä vasta aavistus.

25. marraskuuta 1556 Turusta lähtee arvovaltainen valtuuskunta kohti Moskovaa hieromaan sopua Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan tiimoilla ilmenneiden levottomuuksien vuoksi. Mukana ovat kuningatar Margareetan veli Steen Eerikinpoika Leijonanpää, kuninkaallisen kanslian johtaja Olavi Larsinpoika, Upsalan arkkipiispa Laurentius Petri ja Turun piispa Mikael Agricola sekä toistasataa henkilöä saattoväkenä.

Mikael aikoo matkan aikana kirjoittaa uutta kirjaansa ja tilaisuuden tullen kerätä lisää aineistoa sitä varten. Hän on kiinnostunut kansanparannustaidoista, lääkekasveista ja vanhoista loitsuista, joita ei koe Pyhän sanan vastaisiksi, vaan hyödyntämisen arvoisiksi viisauksiksi. Onhan hän jo julkaissut selittävän luettelon Suomen kansan vanhoista jumalistakin.

Ei riittänyt, että hän oli luonut kirjoitetun kielen, sillä kieli oli vasta lähtökohta. Se, mitä kielellä taottiin, oli päämäärä. Nyt kielellä oli taottu jo Pyhä sana, mutta vaikka tärkein oli saatu valmiiksi, ei se tarkoittanut, että siihen pysähdyttäisiin.

Matkaa taitetaan ankarassa talvisäässä ja tilanne muuttuu sitä epämukavammaksi, mitä pidemmälle Venäjällä edetään. Venäläiset nöyryyttävät mailleen saapuneita ruotsalaisia eivätkä aina tarjoa kunnon majoitusta tai edes ruokaa. Mikael alkaa sairastella, mutta juuri hänen diplomatiantajunsa ja sanataituruutensa ansiosta rauhansopimuksesta tulee lopulta siedettävä. Paluumatkalla Mikael Agricola menehtyy ankaraan sairauskohtaukseen 9. huhtikuuta 1557.

Rinnakkain Mikaelin matkan kanssa kerrotaan Birgitta-vaimon elämästä Turussa. Birgitta on Mikaelin toinen vaimo, miestään parikymmentä vuotta nuorempi ja ehkä hieman epävarma piispan rouvan mahtavassa asemassa. Mikaelin ollessa poissa kaikki piispan talouteen liittyvät asiat kaatuvat hänen niskaansa, lampuotien toimien valvonta mukaan luettuna.

Huolta Birgitalle aiheuttaa myös äidin sairastuminen. Vanha rouva on loukkaantunut pahasti pudottuaan tikkailta omistamassaan kauppahuoneessa eikä palaa tajuihinsa. Viimeisenä keinonaan tytär turvautuu Mikaelin käsikirjoituksesta löytämäänsä loitsuun, mutta tapauksella on valitettavasti silminnäkijä. Birgitta joutuu oikeuteen noituudesta epäiltynä onnistuen kuitenkin nokkelasti kääntämään tilanteen edukseen. Silti hänen tulevaisuutensa leskenä ja viisivuotiaan Kristian-pojan yksinhuoltajana voi olla vaikea.

Se, että kertomus vuorottelee Mikael Agricolan ja Birgitan välillä, tarjoaa lukijalle laajan näkymän 1500-lvun tapoihin ja ajatusmaailmaan. Sekä Mikael että Birgitta törmäävät ihmisten pikkumaisuuteen, kateuteen ja ahneuteen ja joutuvat puolustautumaan uhkia vastaan. Toisaalta tarinaa keventää monimuotoinen huumori, jota löytää niin hauskoista lauseenkäänteistä kuin keskenään kilpailevien herrojen välisistä piikikkäistä keskusteluista. Mikaelin kirja on mukaansa tempaava ja tunnelmaltaan kiehtova romaani. 

LIPASTI, ROOPE: Viimeiset polttarit

Kustantaja: Atena 2016

Kahdeksan keski-ikäisen kaveruksen traditioihin on jo kymmenen vuoden ajan kuulunut järjestää kesäisin Tarmon polttarit. Milloin on käyty Sallassa, milloin Tallinnassa, milloin laivaristeilyllä. Nyt kokoonnutaan Maijan mökillä saaristossa. Lapsuudesta asti toisensa tunteneet ystävykset ovat kovasti erilaisia niin ammatiltaan kuin luonteeltaankin. Kirjailija-Ruben harmittelee huonosti edennyttä uraansa ja viljelee kitkeränsävyisiä vitsejä. Matti on hallinnollisiin tehtäviin edennyt lääkäri, joka rakastaa rahaa. Diplomi-insinööri Jaakko kehittelee kaiken aikaa ideoita, joista ei lapsellista hulluutta puutu. Alkoholisoitunut Mingus ei ole koskaan onnistunut tekemään läpimurtoa muusikkona lahjakkuudestaan huolimatta. Komea Joska, rakennusmies, etsii halukkaita naisia. Vesa on tutkija, jonka intohimona on juokseminen. Koti-isäksi jättäytynyt nuoriso-ohjaaja Tuomas henkii hyvää tahtoa. Maija itse on nimestään huolimatta miehinen mies, asianajaja. Hänessä saattaa olla intiaaniverta, päätellen niin ulkonäöstä kuin villistä ja vapaasta luonteesta. Miesten vastapainona Tuomaksen pieni Elise-vauva edustaa tulevaisuutta, joka on vielä täynnä lupauksia.

Elise oli tyytyväinen ja näytti siltä, että saattaisi nukahtaa uudestaan. Mingus haki tuubansa ja soitti tuutulaulun. Porukka yhtyi kaksiäänisesti mukaan. ”Juodaan viinaa” kaikui Tuu tuu tupakkarullan sävelellä.

Miesten kesäinen viikonloppu edustaa oikeaa suomalaista äijätouhua. Saunotaan, uidaan, grillataan ja ennen kaikkea juodaan. Puheenaiheetkin ovat hyvin äijämäisiä.

Kirjailija ei ikinä keksisi niin tyhmiä juttuja kuin ihmiset elävässä elämässä. Humala sai miehet helisemään ja pulisemaan ja helkkymään ja pulppuamaan naurua ja outoja juttuja. Käveltiin maanpinnan yläpuolella eikä oltu moksiskaan.

Kaikenlaista hullua miehille sitten sattuukin, kun humalatila ja kaverien yllytys ohjailevat toimintaa. Terveyskeskuksessa joudutaan käymään. Naapurin vanha isäntä kokee joutuneensa ilkivallan kohteeksi. Yleisesti ottaen nautitaan kuitenkin saariston kesästä, joka tuoksuu suolalta ja lokkien ääniltä.

Roope Lipasti yhdistää Viimeisissä polttareissa taitavasti koomisia tilanteita, pulppuavaa dialogia ja pinnan alla piilevää surumieltä. Kaikilla miehillä on omat salaisuutensa ja kipupisteensä, joita on vaikea tutussakaan seurassa paljastaa. On sairautta, avioliitto-ongelmia ja taloudellisia huolia. On pelkoa vanhenemisesta, rupsahtamisesta ja kuolemasta. Kirjan loppu on hyvin herkkä ja liikuttava. Nämä ovat viimeiset polttarit, joita tullaan viettämään.

Maija näki vielä kerran kaiken, meren, itsensä, ystävänsä, alaspäin viettävän maan, joka kasvoi vihreää ruohoa joka pitäisi leikata. Hän käänsi silmänsä mökkiin ja näki sen tumman hahmon ja Rubenin teltan ja tuhannet tulevaisuudet, joissa häntä ei olisi.

PS. Kirjan kansi on todella onnistunut. Se sisältää hienostuneen kauniisti kuvattuna kirjan koko tarinan.

LIPASTI, ROOPE: Halkaisukirvesmies : elämä ja vähäisemmät teot

Kustantaja: Atena 2014

Kirjailija, toimittaja, pakinoitsija ja kolumnisti Roope Lipasti (s. 1970) on julkaissut viisi lastenromaania ja kolme aikuisten romaania. Nyt häneltä on ilmestynyt kokoelma omaelämäkerrallisia tekstejä nimellä Halkaisukirvesmies : elämä ja vähäisemmät teot. Osa kirjan tarinoista on ilmestynyt aiemmin lehdissä, muun muassa Kotivinkissä, Turun Sanomissa, Expressissä ja Lapsemme-lehdessä, mutta niidenkin kohdalla kirves on viuhunut ja muotoillut tekstejä uuteen uskoon.

Halkaisukirvesmies on jaettu osiin viikonpäivien mukaan. Lipastille jokaisella päivällä on oma värinsä ja oma tunnelmansa, jotka saattavat herättää hieman yllättäviäkin ajatuksia. Kuinka monen muun mielestä maanantai on punainen ja toivoa täynnä (John Steinbeck ilmeisesti ainakin erehtyi)? Sunnuntai puolestaan on Lipastin näkökulmasta tummanharmaa:

Sunnuntai on välitila, eräänlainen aikomusten aamuyö. Siinä ei ole vapaapäivän hauskuutta, mutta ei arjen uutteruuttakaan. Sunnuntai on viikonpäivien vanhus.

Oma perhe tarjoaa pakinoitsijalle loputtomasti aineistoa, onhan lapsiakin neljä kappaletta. Jokainen lapsi on oma persoonansa, mutta yritteliäisyyttä, luovuutta ja sanallista lahjakkuutta näyttää löytyvän jokaiselta. Osa luottaa vielä lujasti vanhempiensa kykyyn ratkaista ongelmia, mutta osa on jo lähestymässä teini-ikää ja itsenäistymistä. Talon ainoa todellinen aikuinen tuntuu olevan järkähtämättömän tyyni vaimo, jolla on kaikki langat vahvasti käsissään. Kirjailija itse ahertaa tuottamalla tekstiä (jollei ole päivätorkuilla) ja remontoimalla vanhaa omakotitaloa. Tosin amatöörinikkaroijalla on suoraan mennyt vain ränni ja se ainoa pitävästi kiinnitetty lauta jouduttiin irrottamaan vesivaurion vuoksi. Mutta toiveikkuus ja usko eivät katoa! Koti on paras paikka ja tarjoaa yhtä paljon elämyksiä ja seikkailuja kuin maailman kaukaisimmat kolkat.

Junttius kasvattaa lapsista myös luonnonläheisempiä kuin kaupunkilaisista verrokeistaan. Vaikka voihan se johtua myös siitä, että nuorimmat ovat ainakin aikuisiin verrattuna noin metrin lähempänä luontoa. Neljävuotiaalla on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan tutkia erilaisia ötököitä, kasveja, muovipusseja, traktorinrenkaita ja muuta kivaa, mitä maasta kasvaa. Ei tarvitse kuin vähän kumartua ja nenä on jo maassa kiinni. 

Lipastin kirjaa lukee hymy suupielessä. Huumori on ihan omanlaistaan, hiukan liioittelevaa ja hiukan vinoa, mutta samalla laajakatseista, ymmärtäväistä ja lempeää. Jotain opettavaistakin saattaa jutuista löytyä, mutta mitään ei tyrkytetä. Esimerkiksi listaus siitä, mitkä pienet asiat herättävät harmia:

  Kun kengässä on kivi, mutta ei jaksa ottaa sitä pois, vaikka se on ollut siellä jo päiväkausia… Kun kivi kengässä on henkistä sorttia.

  Kun ei ymmärrä iloita asioista, joista olisi syytä iloita. Kun iloitsee asioista, joista riemuitseminen ei olisi niin väliksi, kuten muiden epäonnistumisesta.

LIPASTI, ROOPE: Rajanaapuri

Roope Lipasti (s. 1970) on tullut tunnetuksi Turun Sanomien ja Kotivinkin kolumnistina sekä lastenkirjailijana. Hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa Rajanaapuri valittiin satojen ehdokkaiden joukosta Berliinin elokuvajuhlien helmikuiseen Breakfast & Books – tapahtumaan, jossa esiteltiin kymmenen projektia kansainvälisille elokuvatuottajille. Rajanaapuriin suhtauduttiin innostuneesti ja sen synopsista pyydettiin useisiin tuotantoyhtiöihin muun muassa Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan.

Lipasti on humoristi, jonka sukulaissieluja ovat esimerkiksi Tuomas Kyrö, Arto Paasilinna ja Veikko Huovinen. Hän leikittelee kielellä ja herättää pelkillä sanankäänteillä hupaisia mielikuvia, vaikkakin ajoittain tuo leikittely saattaa tuntua hieman tarkoitushakuiselta ja tekemällä tehdyltä. Lisää naurunaihetta Lipasti löytää hallitsemattomasti etenevistä tilanteista ja kahden täysin erilaisen naapuruksen vastakkainasettelusta.

Rajanaapureista toinen on leskeksi jäänyt ja lapseton historianopettaja, järjestyksen mies ja hieman tosikko. Hän tarkastelee kesälomansa joutilaisuudessa hämmästyneenä ja hieman ylenkatseellisena naapuriperheen touhuilua, jossa ei ole järjestelmällisyyden häivääkään. Opettaja trimmaa nurmikkonsa miltei viivaimen kanssa, mutta naapurin puolella ruohon annetaan peittää kesken jääneitä tai epäonnistuneita rakennusprojekteja. Opettaja turvautuu jopa kiikareihin, jotta näkisi paremmin rajan toiselle puolelle. Uteliaisuuttaan vai yksinäisyyttään?

Naapurin miehellä on viehättävä vaimo ja kuusi lasta, mutta he tuntuvat olevan sivuosassa miehen elämässä. Miehen ajatukset liikkuvat alati erilaisissa tee-se-itse-projekteissa, joissa ei työn määrää eikä itse asiassa rahaakaan säästetä. Joskus hankkeet jäävät valitettavasti kesken (kenties suuruudenhulluutensa vuoksi) eikä työn jälki parhaimmillaankaan ole priimaa, mutta se ei miestä stressaa. Hänessä säilyy lapsenomainen innostus, mielikuvituksen palo ja hyväntuulisuus. Mutta onko hänen aherruksensa pakoa jostakin?

Kumpaakin miestä voi hyvällä syyllä pitää hieman pakkomielteisenä, vaikka päähänpinttymät ilmenevätkin varsin erilaisissa muodoissa. Luonteiden ja taustojen erilaisuudesta huolimatta miesten välille syntyy kesän aikana vahva luottamus, joka lähenee ystävyyttä. He pystyvät käymään keskusteluja monenlaisista mieltä painavista asioista, kuten naisista, perhe-elämästä, ikääntymisestä ja kuolemasta. Näiden pohdintojen ansiosta kirja ei jää pelkäksi kevyeksi hupailuksi, vaan siinä on myös syvyyttä ja vakavuutta. Lämminhenkisyys ja ihmisusko ovat kenties vanhanaikaisia asioita, mutta kyllä ne kovasti ilahduttavat.

Asioita ei yleensä kannata kiinnittää kovin tiukasti, koska kohta ne joutuu kumminkin repimään irti. Vain ihmisiin kannattaa kiinnittyä tiukkaan, niin että tietää missä seisoo.