PULKKINEN, RIIKKA: Paras mahdollinen maailma

Kustantaja: Otava 2016

Aurelia on vapaan Euroopan ikätoveri eli syntynyt vuonna 1989. Hän on sukupuoli-identiteetillä leikittelevä pohdiskelija. Hän on lupaava nuori näyttelijä, tähtiainesta. Hän tulee olemaan pääroolissa kohutussa suurtapahtumassa, Berliinin muurin murtumiseen liittyvässä näytelmässä., jonka ohjaa itäsaksalaissyntyinen kulttiohjaaja Joachim. Valmista käsikirjoitusta ei ole, vaan esityksen on tarkoitus muotoutua ohjaajan tarjoamien ideoiden ja henkilöhahmojen pohjalta. Ne taas perustuvat Joachimin omiin muistoihin Berliinin muurin murtumisesta, omaan syyllisyydentunteeseen ja omaan murheeseen. Aurelia on valmis sukeltamaan mihin henkilöllisyyteen tahansa, kaikki käy ja onnistuu, mutta uppoaako hän liiankin syvälle? Tuntuu, kuin joku kulkisi koko ajan vierellä ja johdattaisi tiettyyn suuntaan. Lapsuuden mielikuvitusystävä Veronika? Toinen Aurelia, oman itsen kuvajainen?

Oli aika jolloin toinen Aurelia oli hänelle tuttu, ties kuinka monta vuotta, läpi hänen lapsuutensa ja halki esiteinivuosien, vielä teini-ikäisenäkin Aurelia kutsui toista Aureliaa saapumaan, teki sen peilin edessä taikasanoilla jotka vain itse tiesi.

Aurelian houreiselta tuntuvaan vaellukseen limittyy hänen äitinsä ääni. Se kertoo suuresta rakkaudesta ja onnesta, mutta myös onnen katoavuudesta. Se kertoo matkasta Berliiniin vuonna 1992 ja siitä musertavasta asiasta, joka siellä tapahtui.  Se kertoo tapauksesta, joka vaikuttaa yhä Aurelian elämään, mutta josta tämä ei halua puhua. Jonka takia hän mieluummin katkaisee välinsä äitiin kuin sallii muistojen tulla.

Paras mahdollinen maailma -romaani ei vedä ihan heti mukaansa, mutta muuttuu kyllä pian mielenkiintoiseksi. Kyseessä on menneisyyden ja nykyisyyden muodostama palapeli, jonka palat lukijan itsensä on löydettävä ja yhdistettävä. Teatteriesityksen valmistelusta Pulkkinen kertoo turhan yksityiskohtaisesti, vaikka monimutkaisen prosessin seuraaminen on toisaalta aika mielenkiintoista. Tervehtyvätkö samankaltaisten kokemuksien haavoittamat Joachim ja Aurelia sen aikana? Löytyykö vapahdus äidin murheeseen, isän murheeseen, veljen murheeseen, siskon murheeseen?

Pulkkisen kieli on tavattoman kaunista ja puhdasta. Paikoin teksti vyöryy vuolaana, paikoin maalailee runollisena, paikoin on hyvinkin iskevää. Pohdiskelut ja filosofoinnit tuntuvat välillä hieman raskailta, mutta niillekin on selityksensä ja perustelunsa.

Suurenmoisimmat asiat pysyvät pitkään näkymättömissä, ennen kuin äkkiarvaamatta ilmaantuvat ja ihmiset haukkovat henkeään. No niin, rakas äiti, rakas sisko, rakas isä, nyt on aika mennä. hop!

PULKKINEN, RIIKKA: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kustantaja: Otava 2014

Riikka Pulkkinen (s. 1980) on tullut tunnetuksi kirjailijana, jonka teoksille ovat tunnusomaisia nasevat nimet ja vakavat aiheet. Uusin teos on jotain muuta. Kirjan nimi on pitkä: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja sisältö on chick litiä eli kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämää humoristisesti ja kevyesti. Tarinan ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 2010 jatkokertomuksena Kauneus & Terveys -lehdessä ja nyt sitten kovakantisena kirjana.

Kirjan sankaritar on Iiris, 28-vuotias koulupsykologi. Hänen elämässään on jo ollut kaksi alkua eli ensin syntymä ja sitten elämänkumppanin Aleksin löytyminen. Nyt on vuorossa kolmas alku, sillä seitsemän yhteisen vuoden jälkeen Aleksi haluaa erota. Ei tulekaan suunniteltuja yhteisiä lapsia (Frida jos tyttö, Oliver jos poika), ei sukujouluja, ei vierekkäisiä hautoja. Isku on musertava, mutta onneksi on tukijoukkoja, samppanjaa, suklaata ja korkokenkiä. Naapurista löytyy kahdeksankymppinen Marja-Liisa, jonka napakat neuvot perustuvat sekä elämänkokemukseen että Kauniit ja rohkeat -saippuasarjan tarjoamiin viisauksiin.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käsittelee itse asiassa aika suuria naiseuteen liittyviä kysymyksiä. On rakastamisen vaikeutta ja uuden etsintää, on lapsettomuuden ja äitiyden ongelmia, on nuorten ja vähän vanhempienkin kasvukipuja ja aikuistumisen haasteita. Iiris itse hämmästyy muiden tuomitessa hänet takertuvaksi, itsekeskeiseksi ja omahyväiseksi – onhan hän sentään pätevä psykologi! Koulun ongelmanuorillekin hän räätälöi aivan uudenlaisen voimaterapian. Onneksi Iiris tarinan edetessä ymmärtää, että omin jaloin pärjää:

   …ettei naisen tule olla yhtäkään miestä varten, ei asettaa yhtäkään miestä onnensa ehdoksi. Joten entäpä jos minunkin tarinani päättyy vain risteykseen, katuvaloihin tai raitiovaunumatkaan minä tahansa keskiviikkona, eikä mitään erikoista tapahdu.
   Menen tien yli, sillä selvä.
   Sillä selvä, eikö niin?
   Ei fanfaareja, ei oivallusta, ja – ennen muuta – ei prinssiä, ei ketään. Pelkästään minä, Iiris Lempivaara, reikä sukassa, suklaata käsilaukussa, hätäkalja työpöydän laatikossa, kaaos kotona ja pään sisällä, mutta sydän painavana kaihosta ja ilosta, sata suunnitelmaa takataskussa, suunnitelmaa, joista yksikään ei liity siihen, miten löytää se oikea. Pieniä suunnitelmia, tai miksei isoja, mutta pelkästään itseni varalle.

Pulkkinen on sanataituri, joka pystyy tekemään kepeästä komediasta lukuelämyksen. Välillä hän lyö riehakkaasti yli ja liioittelee tapahtumien ja henkilöiden omituisuutta, mutta säilyttää silti koko ajan suunnan ja kokonaiskuvan. Kovin läheistä ei yhdestäkään henkilöhahmosta tule, mutta kaikkia tarvitaan erilaisten näkökulmien takaamiseksi vauvasta vanhukseen. Apuna käytetään myös viittauksia filosofiaan, psykologiaan, musiikkiin, elokuvaan ja (lajityypille ominaisesti) kaupallisiin tuotemerkkeihin. Seksikin saa oman osansa. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on Pulkkiselta eräänlainen tyyliharjoitus, uuden ja erilaisen kokeilu. Pieni kirja tarjoaa hykerryttäviä hetkiä, vaikka aivan kaikki ei nauratakaan.

PULKKINEN, RIIKKA: vieras

Riikka Pulkkista (s. 1980) pidetään yhtenä lupaavimmista suomalaisista nykykirjailijoista. Esikoisromaani Raja (2006) sai Kaarlen palkinnon ja Laila Hirvisaaren rahaston apurahan ja toinen teos Totta oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. Lisäksi Totta -teoksen käännösoikeudet on myyty useaan maahan, siitä on tehty näytelmä ja elokuvaakin suunnitellaan. Kolmas teos Vieras nousi nopeasti vuoden 2012 myydyimpien kirjojen listalle.

Nuori naispappi anoo sairaslomaa ja lähtee välittömästi pois Suomesta, ilman matkatavaroita ja kenellekään kertomatta. On tapahtunut ikäviä asioita ja usko horjuu. Matka äidin entiseen kotimaahan on pakoa, mutta samalla mahdollisuus itsensä löytämiseen.

Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.

Kouluvuosina Mariaa kiusattiin poikkeavan ulkomuodon vuoksi, ehkä muistakin syistä. Balettiharrastus vain lisäsi paineita ja Maria ajautui anoreksiaan. Pulkkinen kuvaa uskottavasti sitä, miten tauti ottaa ihmisen valtaansa ja ajatusmaailma vääristyy. Maria näki ruumiinsa riuduttamisen pyhänä toimituksena, joka toimi uhrina muiden ihmisten puolesta.

Työssään Maria tutustuu rohkeaan ja tiedonhaluiseen Yasmine-tyttöön. Ajatukset uhrista ja uhrautumisesta nousevat taas pinnalle Marian selittäessä Yasminelle kristinuskon perusajatusta: Kristus uhrautui kaikkien puolesta, jottei kenenkään tarvitsisi enää kärsiä. Silti Yasmine joutuu kärsimään – voi vain kysyä, aiheuttaako pettymys lähimmäisiin suurempaa tuskaa kuin fyysiset vammat.

Matkansa aikana Maria ajautuu piireihin, joissa uskonnollisiin rituaaleihin kuuluvat eläinuhrit, ehkä jopa ihmisuhrit. Nuori nainen joutuu irtautumaan tutuista ja turvallisista tavoista ja muodoista ja heittäytymään ilman pidikkeitä uuteen. Rakastelemaan pelkän fyysisen nautinnon vuoksi, ilman siteitä. Tanssimaan musiikkiin eläytyen, ilman kurinalaisuutta. Syömään. Uskomaan.

Pulkkisen kieli on vetävää ja vivahteikasta. Jotkut henkilöt hän on laittanut puhumaan niin kirjallisesti ja teoretisoiden, että siitä lähimmäisetkin hermostuvat. Välillä vahva tunne muuttaa tekstin hajanaisiksi huudahduksiksi, jotka polveilevat villisti pitkin sivua. Tyyliltään teos poikkeaa aika paljon Pulkkisen aikaisemmista ja on niitä selvästi kunnianhimoisempi. Kirjan nimi noudattaa entistä napakkaa linjaa.

Alussa oli yksi sana. Eikä sana voi olla yhtä kuin liha. Eikä sana voi olla yhtä kuin todellisuus. Sana on leikkiä ja vapautta ja siihen tulee uskoa, sitä tulee vaalia. Sen vapaudesta tulee taistella, mutta loppujen lopuksi se helisee tyhjyyttään, niin, että voidaan sanoa: pelkkää leikkiä. Johan sen todistavat kaikki ne puheet joita leikin, ironian, sarkasmin, satiirin varjolla levitellään lehdissä, mielipidesivuilla ja verkossa nimimerkeillä jotka kaikuvat sellaisia asioita kuin yksi maa, yksi kansa, yksi kieli, yksi uskonto. Leikkiä. Ei todellisuutta.

PULKKINEN, RIIKKA: Totta

Riikka Pulkkinen käsitteli esikoisromaanissaan Raja (2006) kuolemaa, jonka ajankohdan ja tavan ihminen voi valita eli itsemurhaa ja eutanasiaa. Kuolemasta hän puhuu myös teoksessa Totta, mutta nyt pelottavan sairauden aiheuttamasta vääjäämättä lähestyvästä lopusta. Toisena tärkeänä teemana teoksessa on se, miten helposti ihmisen muistikuvissa totuus hämärtyy ja kuvitelmat ottavat totuuden paikan.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetki kattaa ajanjakson joulusta kesään eli joulun alla Elsa-mummilla todetaan parantumaton syöpä ja alkukesästä Elsa jo kuolee. Näkökulma tapahtumiin on milloin aviomiehen, milloin tyttären, milloin tyttärentyttären, mutta Elsa on kuitenkin aina keskiössä. Elsa haluaa pitää kiinni itsenäisyydestään ja noudattaa hoito-ohjeita vain silloin, kun miellyttää. Elsa haluaa viimeisinä päivinään nauttia elämän pienistä iloista eli syödä piknikiä pihalla kauniisti pukeutuneena, juoda viiniä ja uida meressä. Elsa haluaa tulla muistetuksi koko maailman viisaana äitinä – onhan hän ollut tunnettu psykologi ja suosittu luennoitsija.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan 1960-luvulla, Eevan tarinassa – vai sittenkin Elsan tyttärentyttären Annan kuvitelmissa? Eeva vaikutti voimakkaasti Elsan ja hänen perheensä elämään, mutta kuka hän oikein oli ja mitä hänelle tapahtui? Hänen kohtalonsa kiinnostaa Annaa, koska hänen oma elämänsä tuntuu kulkevan samaa rataa: rakkaus naimisissa olevaan mieheen ja etenkin tämän lapseen. Annan kaivautuessa menneisyyteen selviää totuus niillekin, jotka elivät tapahtumien keskellä niiden merkitystä ymmärtämättä.

Ihan täysosuma Pulkkisen kirja ei ole, sillä esimerkiksi 1960-lukuun soluttautuminen ei 1980-luvulla syntyneeltä kirjailijalta ole kokonaan onnistunut. Tosin voi olla, ettei hän ole edes pyrkinyt täyteen näköisyyteen. Kirjan vahvuus on rauhallisessa ja kauniissa kielessä ja loppuun saakka kantavassa juonessa.