Keskikesän iloa

Juhannus, midsummer, keskikesän juhla. 

Luonto kukoistaa ja on valoisaa. 

Meilläpäin on tänään, juhannusaattona, 

 aurinkoista, mutta kovin tuulista ja viiloista.

Onneksi ei sada vettä! 

Se on tämän päivän ilo! 

Pihapiirin ja luonnon kukat 

sekä koivun oksat tuovat väriä juhannukseemme. 

Niistä on ollut ihana taas sitoa kransseja 

ja kukittaa maljakoita. 

Valkeaa ja vihreää sekä taivaan sineä. 

Siinä tämän päivän värit ja kattaukset. 

Juhannusajatukset. 

Eivät kukat ole vain kuihtumista varten,

elämän iloa ja rakkautta varten 

ne syntyvät.

Siemaisevat äitiauringosta

elämän maidon,

hehkuvat sallitun ajan

ja muuttuvat.

Mutta kuihtuminen on toinen elämä, 

toisenlainen kauneus,

 kaikkien luotujen osa. 

-Maila Jyrinki-

Porraspielen koivut ovat mökkijuhannuksemme perinne.  

Tällä kertaa koivujen hakija on valinnut jotenkin söpön kokoiset puut. 

~~~~🌸 ~~🌸~~🌸~~~

Tämä hetki on tässä.

Keskikesä. 

Nautitaan olevasta!

Tämän pikaisen postauksen myötä toivottelen 

Sinun ja läheistesi juhannukseen 

levollisuutta, kauneutta ja onnellisuutta.

 

Kirjoitan ilosta

Täällä on ollut jonkinlainen luova tauko;

tauon paikka ja mediahiljaisuus.

Äitienpäivä meni ohi moninaisine syvine tunteineen. 

Kukkatervehdykset muistuttavat vieläkin 

tuosta ihanasta sunnuntaipäivästä. 

Sydämeni tila

He kasvoivat sydämeni alla

sylissäni

rinnallani

He kasvoivat kotona

koulussa

opinnoissaan 

elämässä

He kasvoivat

ajatuksiini

elämääni

He lähtevät omaan elämäänsä.

Heitä ei aina näy, ei kuulu.

Mutta sydämeni ei ole tyhjentynyt.

He löytävät oman paikan, omat ystävät,

oman rakkaan.

He kasvattavat omia pieniä sydämellään. 

Jokaisella heillä on oma paikkansa,

eikä sydämeni ole liian täysi. 

-Päivi Rahkola- 

 

Toukokuiset päivät tuntuvat kiitäneen 

toinen toisensa jälkeen tavallisissa arkiaskareissa

ja kevään viileissä odotuksen päivissä. 

Kaikki tuntuu olleen niin tuttua ja tavallista,

 toisaalta niin saamattoman tuntuista, 

että ei ole ollut paljon ylös kirjattavaa. 

Paitsi se pitää mainita, 

että peruna ja salaatit on kylvetty pienen apulaisen kanssa 

ja mökkikausi on avattu äitienpäivän aattona. 

Mutta nyt taas kirjoitan.

Kirjoitan ilosta, 

 sunnuntai-iltayön suloisesta viestistä. 

Toukokuisen odotus on päättynyt.

Hän on saapunut pikkuperheen 

ja meidän kaikkien iloksi. 

~~~❤~~~

Ihastelin eilen pihalla ilta-auringon valoa,

joka siivilöityi oksien välistä 

korostaen kauniisti kevään kevyttä vihreyttä,

hiirenkorvaisia lehtiä.

 Valo siivitti iloa elämästä;

siitä täydellisestä hetkestä, 

jolloin elämä vaan yhtäkkiä puhkeaa kukkaan. 

Metsänreunasta löysin yönlevolle käyneiden metsätähtien joukosta 

yhden kukkasen, jolla oli terälehdet avoinna.

Kuin pieni tyttären tytär, 

edellisenä iltana kukkaan puhjennut 

ja niin soma päästä varpaisiin. 

Minulta kysyttiin, 

tunnenko riittämättämyyttä näiden useiden pienten rinnalla. 

Vastasin kysyjälle. 

Me elämme omaan elämäämme 

ja nuoret perheet lapsineen omaansa. 

Lastenlapsille on annettu vanhemmat 

ja me papan kanssa olemme heille bonuslisä,

kuin nonparellit jätksiannoksen päällä.

Lastenlapset ovat meille elämän tarjoama jälkiruoka,

josta saamme nauttia ja herkutella. 

Kuljemme lastemme ja heidän perheittensä rinnalla 

ja autamme tarvittaessa, jos pystymme 

ja toki toivomme, 

että kukaan omistamme ei millimetrimitalla tekemisiämme laske. 

❤

Jokaisella heillä on oma paikkansa,

eikä sydämeni ole liian täysi. 

 

Kevään kaunis herkkä hetki.

Tuomen kukka nukkuu vielä nupussaan.

 Odotus ei ole sittenkään päättynyt! 

~~~~~❤~~~~

 

Kevään väriä

Kyllä on ollut niin harmaata ja vetistä tällä talvilomalla, 

että katsoin parhaaksi alkaa kaarrattamaan sisustuksessa  

kevättä sekä kevään värejä kohden. 

Ehkä tuo amaryllis ja sen kaunis väri 

herättivät vaaleanpunaisen kaipuun. 

Ja sitä sävyä minulta löytyikin jemmasta. 

Tuosta joulukukasta vielä sen verran, 

että se yllätti minut nyt maaliskuun alussa yhdellä kukalla

ja lomaselta palattuani täällä oli jo kaksi upeaa kukkaa. 

Kurkkasin kymmensenttiseen kukkavanaan

ja löysin sieltä vielä kaksi nuppua.

Ihmeellinen sipuli kyllä, 

kun jaksaa noin kukkia. 

Ostin pitkästä aikaa kukkivan ruukkukukan. 

Krysanteemi on yleensä kestävä kukka 

ja tuossa olikin mukavasti jo kukkasia avautuneena. 

Hain esille muutamia pääsiäiskoristeita,

vaikka pääsiäiseen on toki vielä matkaa.

Kevään juhlaa on kiva pikkuhiljaa valmistella. 

Lisää vaaleanpunaisia ajatuksia tuli näiden harsokukkien myötä. 

Kysäisin kukkakauppiaalta, 

voisiko näistä tehdä ns. kuivakukkia.

Kauppias meinasi, että väri saattaisi muuttua kuivattamisesta.

Oletteko käyttäneet harsokukkaa kuivakukkana,

minkälaisia kokemuksia?

Mikä on muuten sinun kevään värisi?

Mikä tuo sinulle iloa tähän päivään? 

Kevääni sävyihin sointuu myös miniämme juuri julkaistu 

runokirja "Apilankukkia". 

Olen sitä lueskellut ja ihastellut.

 Runon kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa

ja lahjaa sekin. 

Taivas on tullut sinisemmäksi

pilvet valkoisiksi kuin kesäyöt

takana talven hämärä

keväällä käsissään 

kesän paletti

silmissäsi meri

ja aaltojen pauhu 

voin kuulla hiekan huokaisun

kun sitä silität

💝

Siinäpä ihania keväisiä asioita! 

Kevään iloja, jotka ovat jo osittain täällä. 

Kevät tuo iloa ja valoa näihin päiviin;

näihin päiviin, kun kaikkialta tuntuu kuuluvan 

huolen ääniä. 

On yritettävä kääntää katse aurinkoon,

että varjot jäisivät taakse.

Tartuttava arjen pieniin iloihin ja hetkeen.  

Pieni ihminen ei muuta voi.

 

Aatonaattoillan hämärtyessä

Illan tullen hämärtyypi piha, metsämaa, 

lapset istuu ikkunalle, 

puhe tähtiin saa. 

Nämä kauniit laulun sanat tulivat mieleeni,

kun sininen hämärä laskeutui 

joulukuisen, kauniin maiseman ylle 

 tuolla pihamaalla. 

On aatonaatto.

Juhla on jo ovella

 ja mieli herkkänä tästä kaikesta tunnelmasta,

joka on taas melkeinpä käsin kosketeltavana.

Valkoinen lumivaippa lepää kuin lepääkin syksyn harmaan maiseman yllä 

ja kynttilöiden tuike tuo jouluista tunnelmaa niin ulos kuin sisällekin. 

Vänkkyrään joulumäntyyn ripustamani 

vanhat jouluvalosarjan tähdet näyttävät soman talvisilta 

lumiviittaisen puun oksilla.

Siinä ne tuikkivat joulua, iloa ja rauhaa.

Tuikkivat joulurauhaa minullekin,

jolle tämä joulunalusaika tuntuu olleen 

 yhdenlaista haikailua ja 

 monista joulutavoistakin periksiantamista. 

Ja sitten lopulta 

-aika tuntui loppuvan vielä kesken; 

joulu vaan tulla tupsahti. 

Tämä runo 

tuntui juuri tänään lohdulliselle: 

Ilta on 

armollinen

tuodessaan niin ahkerat 

kuin saamattomatkin 

yhtä aikaa huomisen lähtöviivalle. 

-Elina Salminen-

Huomenna meillä jokaisella on jouluaatto,

omannäköisenä juurikin paras mahdollinen. 

Saamme tuntea jouluiloa omissa puitteissamme, 

vertailematta. 

Ihanaa aatonaaton iltaa Sinulle Ystäväni.

Nyt ei ole enempää sanoja;

on vain joululaulujen lempeät soinnut ja kynttilän tuikkiva valo 

sekä tuoreen joululeivän tuoksu.

Se riittää tähän jouluiseen iltahetkeen! 

❤

 

Tuokiokuvia

Tämän viikonlopun näkymä on puhutellut minua.

Olen katsellut korkealta ja kauas.

On ollut pysäyttävää katsoa samaa maisemaa ajatuksella ja kiireettömästi 

ja nähdä valon ja muuttuvien tekijöiden vaikutus siihen mitä näemme.

Maisema näyttää niin eriltä aamun hämärässä, 

auringon noustessa ja päivän valossa

sekä myöhään illalla. 

Voin vain aavistaa, miltä tämä näkymä näyttää keväällä, kesällä tai syksyllä.

Tämän samaisen elämän puitteiden, 

valojen ja varjojen vaikutuksen huomaa monta kertaa omassa mielessä ja elämässä. 

Viime päivinä huolenpilven tumma reuna on heittänyt taas varjoaan

 ja huoli läheisen terveydestä on väkisin kaventanut omia arjen näkymiä.

Tuntuu, että en näe kaunista niin kirkkaasti ja yksityiskohtaisesti kuin tavallisesti, 

 enkä ole jaksanut innostua kauniiden asioiden kuvaamisestakaan.

Ajatukset harhailevat toisaalla.

Me läheiset olemme osa toistemme kohtaloa. 

Sitä on läheisyys; ettei voi sanoutua irti toisen kohtalosta. 

Mikä vastuu!

Ja vaikka sanoutuisi irti,

 haavoittaa ja haavoittuu.

Eikä se sittenkään onnistu!

-Eeva Kilpi-

Elämä on myötäistä ja vastaista, 

iloa ja murhetta, 

toivoa ja toivottomuutta,

terveyttä ja sairautta,

vakautta ja yllätyksellisyyttä.

Elämä on suuri salaisuus, josta näemme vain yhden kuvan kerrallaan.

Valot ja varjot vaihtuvat hetkessäkin.

Varjot voivat venyä sietämättömän pitkiksikin,

mutta kaiken yllä lepää kuitenkin toivon valo.

Se kannattelee elämää. 

Rohkaisu, toivo ja lohtu.

Niitä elämässä tarvitsee.

 Ne ovat yhtä tärkeitä kuin klassiset 

usko, toivo ja rakkaus. 

~~~~~~

Hataria ja hajanaisia ajatuksia lomaselta,

joka tuntui tulleen tarpeeseen ja juuri oikeaan "saumaan".

 

Kuusikossa

Kuusikossa on minusta kaunis sana.

Se tuo mieleeni näin joulun alla talvisen kuusimetsän,

 pieniä kuusen taimia isojen kuusien katveessa,

kevyttä lunta vihreillä oksilla ja 

eläinten jälkiä hangella.

Talvinen metsä ja metsän joulu ovat perinteinen suomalainen 

mielenmaisema joulusta.

Siellä kuusikossa hiippailee satujen joulutontut 

ja  jouluenkeli, joka laulun sanojen mukaan "hiihtää hiljaa kuutamolla". 

Sinne metsän siimekseen metsän väki kokoontuu viettämään joulua.

Ostin viikolla elämäni ensimmäisen jouluisen/talvisen 

tuplapussilakanan Tokmannilta.

En halunnut tonttuja enkä sydämiä enkä punaista.

Tykästyin tuohon kuusikuviointiin.

Nyt nukumme sitten kuusikossa ja uni on kyllä maittanut.

 

Lakanasetin myötä innostuin ompelemaan kuusia

 makkarin seinällä olevaan ikkunanpokaan.

Päivitin saman tien vuosien takaisen käpykranssin pienellä kuusella.

Ehkäpä menemmekin tällä ovikoristeella jouluun ja talveen.

Kuusia siellä,

kuusia täällä.

Kuusikko -verhokappa keittiössä,

 pieniä kuusentaimia maljakoissa ja 

kuusikynttilöitä hyllyllä.

Porraspielen pieni kuusi on saanut lumihunnun harteilleen ja 

jouluiset valot tuikkivat pehmeästi lumen alta.

Kuuset saattelevat minua jouluiseen tunnelmaan.

Joulukuusikin tavallinen puu

huomaamaton kaltaistensa joukossa

vain osa arkista metsää

ja sitten yhtäkkiä

ihan erilainen

tärkeä

joulupuu 

tähdin 

kynttilöin.

-Maaria Leinonen-

 

Pyhäinpäivänä

Tänään on taas sytytetty tuhansia kynttilöitä 

sekä rakkaudesta, kaipuusta että kiitollisuudesta

 edesmenneiden ihmisten ja yhteisten päivien muistolle.  

 

Kirkkomaan tuhannet kynttilät,

kertovat tarinoita rakkaudesta.

Ikuisesta kaipauksesta.

Pienen hetken ajan marraskuun musta harso,

väistyy valon tieltä.

Silloin enkelit 

seisovat vierellämme.

-Maria Vakkuri-

♥♥♥♥

Meidänkin ajatukset ovat kulkeutuneet taas menneisiin vuosiin ja päiviin .

Siihen menetykseen, mitä silloin koimme 

ja joka on muovannut meidän elämäämme 

omalla pysyvällä tavallaan. 

On olemassa aika ennen sitä elokuista päivää 1987 ja sen jälkeen.

Ja se ajanlasku pysyy meidän vanhempien mielessä. 

Tänään seisoimme pienen poikamme haudalla ja 

sytytimme kynttilän lapsemme sekä isäni ja appivanhempieni muistolle.

Upotimme lyhdyn syvälle hankeen, 

ettei tuuli sammuttaisi kynttilän pientä vapisevaa liekkiä.

Olimme siinä hetken vaiti

ja sitten Hän sanoi ääneen sen mitä molemmat ajattelimme; 

"se oli suuri menetys".

Illalla katselemme taivaalle 

ja etsimme silmiimme kirkkainta tähteä. 

Sanomme sitä johtotähdeksi.

♥

 

Syksyisissä tunnelmissa

Syksyn vahvaa tuntua ja tuoksua on ilmassa. 

Itselläkin on ollut jo pitkään luovuttajan olo 

kukkapenkkien ja kesäkukkien kanssa.

Sadepäivät ovat tehneet niissä tehtävänsä 

ja kasvukausikin on auttamatta ohi.

Marjaomenapuun oksat kantavat vielä runsasta satoaan.

Pujottelin sen pieniä omenoita rautalankaan 

ja kiepsautin sen omenaiseksi kranssiksi.

Ei mitään erityisen ihmeellistä askartelua,

mutta sellaista terapeuttista mukavaa, kevyttä puuhastelua

arki-illan ratoksi,

hurjan syysyskän vastapainoksi

ja piristykseksi sisääntulon syyskattaukseen.

Tuon kivan lyhdyn bongasin muuten kesällä nettikirppikseltä

ja piikkilankakranssin tein mökillä.

Päivä menee levolle,

se on antanut

lämpönsä ja rakkautensa,

valaissut meitä 

silmillään.

Kun on ilta,

me tähyilemme viimeisiä säteitä,

sulkeudumme kaipaukseen ja kiitokseen.

-Niilo Rauhala-

Sytytin kynttilän läheisemme isän muistolle.

Olen viipyillyt tänään hänen luonaan ja näissä ajatuksissa,

luopumisessa ja lähdössä.

Laulun sanoin "elämä, sana niin suuri vielä on käsittämättä."

Elämä on kuin kämmenen leveys tai ei sitäkään.

Se on kuin kukka, joka kukoistaa ja kun tuuli käy yli sitä ei enää ole.

Elämä on kuin päivä, joka kallistuu iltaan ja vaipuu pois auringonlaskun myötä.

Tai kuin matka keväästä syksyyn.

Kuoleman viestin äärellä olemme ymmärtämättömiä

ja  tunnemme oman pienuutemme.

Niin oli  eilen illallakin.

Oli kysymyksiä ilman vastauksia.

Miksi näin varhain,

miksi lopulta näin yllättäen tuli hyvästien aika.

Oli hiljaisuutta ja kyyneleitä.

♥

 

Minunkin sisällä soi

Kuulin tänään Kesäyö- laulun 

ja sen kauniit, keväiset sanat 

jäivät soimaan sisälleni.

Sanojen siivittämänä tein äsken pienen kävelylenkin lähimetsään

ja yllätyin kuinka monta kukkijaa löysin sieltä.

Ja valkoisia kukkaismattoja piilossa metsän siimeksessä.

Luonnon kaunokaiset kurkottavat kukin vuorollaan valoa kohden

ja nyt illan tullen,

monet olivat laulun sanoin "kumartuneet" maahan päin.

Kentillä kasteisilla

hämärä käy yli maan.

Valkea niittyvilla

vielä on valveillaan

katsoen kummissansa

kuinka rukoukseen

kaikkien kukkien kansa

kumartui hiljaiseen.

Kuusen latvasta ääni

pienoisen huilun soi.

Minäkin kumarran pääni.

Minunkin sisällä soi.

-Aaro Hellaakoski

Metsätähden äärellä muistin 

Eeva Heilalan säikeet

Siitä on jo kauan

kun minuun meni metsätähti

ja yhä se kukkii

Luonto on ollut iät ajat arkeni ilo ja voimavara.

Se on ollut halpa huvi ja muuttuva taidenäyttely.

Metsän siimeksessä ja ojan pientareilla 

kulkiessa askel on kevyt ja katse tähyää

pieniä väripilkkuja ja avautuvia terälehtiä,

yksittäisiä kukkijoita ja kukkaismättäitä.

Kevät.

Minäkin kumarran pääni.

Poimin muutaman kukkasen.

Minunkin sisällä soi.