Suru on muuttanut muotoaan

Pyhäinpäivä.

Surun ja kaipauksen päivä. 

Kynttilät syttyvät rakkaiden kuvien äärellä ja hautausmailla 

ja ajatukset viipyilevät edesmenneiden rakkaiden luona.  

Rohkenen kirjoittaa tänne muutamia ajatuksia 

 meidän luopumisen kivusta, 

 surusta ja surutyöstä.  

Siitä miten suru on sävyttänyt päiviämme.  

Pyhä kallis on lahja kiintyä niin
kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin.
Pyhä liiaksi jotta sen pitää vois
ja kerran tuskatta antaa pois

Suru, hinta on lahjasta rakastaa.
Ei kenkään voi välttää sen velkojaa. 

Tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan kiteyttämä ajatus

on jäänyt mieleeni jo nuorena tyttönä.  

Sanoissa on puhuttelevaa luopumisen kivun syvintä pohdintaa ja 

karu totuus siitä, että surutta kukaan ei selviä. 

Rakkaasta luopuminen ja siihen liittyvä suru ovat väistämätön osa ihmiselämää. 

Syvä suru tuli osaksi

perheemme elämää 

elokuisena sunnuntai-iltana 1987.

Yllättäen, varoittamatta, 

niin kuin surulla on tapana. 

Se tuli ja jätti jälkensä elämäämme.

Se jäi kotiimme surutyöksi, 

sävyksi kaikkiin tuleviin päiviin. 

Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki oli toisin.

Me nuoret vanhemmat olimme menettäneet lapsemme, 

 lapset pikkuveljensä.  

Ihana eloisa lapsi, joka oli tuonut iloa ja valoa päiviimme, 

oli pois,

 hän oli osaltaan jättänyt sylin tyhjäksi. 

Karulla tavalla tuli todeksi, että lapset ovat 

lahjaa ja lainaa.
 

Suru oli musertava ja raskas, 

 mieli ei tahtonut hyväksyä tapahtunutta. 

Ensimmäiset päivät menivät kuin sumussa suuntaa hakien.  

Noista alkusyksyn päivistä muistuu mieleen vain hetkiä ja tuokioita.

Yritimme tukea toisiamme ja katsoa tulevaan,

jaksaa toistemme, lastemme

sekä minussa kasvaneen uuden elämän takia. 

Mielessäni on vahva muisto, että kun toinen särkyi, 

toisella oli voimaa tarttua arjen askareisiin.

Meillä oli omat tehtävämme, 

joita varten jaksoimme aamulla nousta uuteen päivään. 

Lapset, työ ja arki pitivät meidät vanhemmat kiinni elämässä 

ja lapset työstivät suruaan leikkimällä. 

Annoimme tilaa tunteillemme ja surullemme. 

Juttelimme ja itkimme. 

Se, että meillä jokaisella oli omat surumme ja näimme toistemme surun,

 ei ainakaan vähentänyt kenenkään surun määrää.  

Neljäs lapsemme syntyi lokakuun lopulla, pyhäinpäivän 1987 aikaan,  

Siihen aikaan vauvoja näytettiin synnytysosastolla kotiväelle vain lasioven takaa. 

Ihanan sydämellinen lastenhoitaja teki oman ratkaisunsa; 

hän toi huoneeseeni vauvamme sekä kynttilän.  

Saimme sytyttää sen mieheni kanssa Anttonin muistolle. 

Se oli koskettava hetki.

Kuolema ja syntymä,

suru ja ilo olivat siinä niin lähekkäin, 

 käsin kosketeltavissa. 

❤

Kun olin tullut vauvan kanssa kotiin,  

kerrattain katsoin lattialla leikkiviä lapsiani

 ja sylissä olevaa vauvaa.

Näin sisarussarjassa olevan Anttonin tyhjän paikan ja siinä hetkessä tunsin ja tiesin,  

että sitä paikkaa ei  kukaan tulisi koskaan täyttämään. 

Se näkymä on säilynyt silmissäni vuosikymmenet;  

kukaan ei ole häneen sijaansa tullut. 

Antton on kulkenut arkisissa puheissamme, muistoissamme 

sekä perheemme juhlahetkissä 

 "hän olisi, olisikohan hänellä, mitähän jos hän eläisi" -ajatuksina. 

Kaipaus ja kipu voi vieläkin nousta  arkisessa keskustelussa, 

kun vaikkapa joku kysyy montako lasta teillä on 

tai kun kohtaan hänen ikäkaverinsa 

tai kun näen vuoden ja neljän kuukauden ikäisen lapsen. 

Ensimmäinen vuosi oli rankin. 

Oli kuljettava ilman pientä poikaa isänpäivään, 

jouluun, hänen huhtikuiseen syntymäpäiväänsä, 

äitienpäivään ja lopulta elokuisen päivän muistoon. 

Vuodenajat toivat muistoja pienen pojan kanssa vietetyistä hetkistä 

ja vieläkin elokuun alkupäivien kukat ja tuoksut nostavat kivun kautta muistot pintaan.

 Esineet ja lelut muistuttivat hänestä,

 sänky jäi pitkäksi aikaa päiväunien jälkeiseen tilaan. 

Surun arvet räpsähtelivät välillä kovin auki muistojen äärellä.

Matkalla oli paljon miksi-kysymyksiä,

kysymyksiä vailla vastauksia. 

Lapsen menettämiseen ja suruun on tuonut vahvinta lohtua

toivo jälleennäkemisestä  ja ajatus omasta suojelusenkelistä. 

Saimme hänet luoksemme hetkeksi,

kuin pääskysen siiven hipaisun,

kuin ensilumen kosketuksen 

lämpimälle kädelle.

Pois lennähti pieni enkeli.

Jäi hopeinen lanka 

muistuttamaan meitä 

Taivaan ihanasta kodista.

-muk. S.Ylikulju-

❤️

Meillä oli ympärillämme sukulaisten ja ystävien joukko, 

jotka tulivat luoksemme. 

Saimme puhua tuosta menetyksen illasta yhä uudelleen ja uudelleen 

käydä läpi sitä mitä tapahtui, mitä koimme,

miltä meistä tuntui.

Kertasimme sitä,  mitä oli tapahtunut,

miten pienen elämänlanka oli katkennut.

Saimme ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana

 lukemattomia sinivalkoisia kukkaistervehdyksiä ja kauniita kortteja

 sekä viestejä, kirjeitäkin. 

Niissä toivottiin meille voimia, jaksamista sekä aikaa,

joka parantaa haavat. 

Tärkeintä ei ollut kuitenkaan kukat ja sanat, 

vaan ihmisten läsnäolo ja 

se, että meitä muistettiin. 

Jotkut surun kaavat ja aikataulut surutyön matkalla varmaan toteutuivat, 

mutta emme kiirehtineet siirtämään surua syrjään. 

 Kerroimme siitä, jaoimme kokemuksiamme. 

Surusta tuli osa meidän arjeamme. 

Me olemme lapsensa menettäneet vanhemmat ja 

vieläkin vuosikymmenten jälkeenkin tulee välillä kaipaus ja ikävä. 

Suru on on menettänyt kuitenkin syvimmän terävyytensä 

niin kuin albumissa olevat värilliset hautajaiskuvatkin. 

Aika on hoitanut, 

suru on muutanut muotoaan! 

Veimme vastikään kuusenhakoja haudalle.

Seisoimme siinä rinnakkain, hiljaa.

Vaistomaisesti kuuntelin, josko mieheni sanoo ääneen ne sanat, 

mitkä niin usein tuossa haudan äärellä olen kuullut.

"Ei sitä olisi uskonut." 

Mutta ne sanat ovat enää hiljainen kuiskaus tuuleen,  

äänettömät sanat huulilla,

mielen sopukoihin jäänyt surumuisto, 

tunne syvällä sydämessä.

"Ei sitä olisi uskonut" ovat sanat, 

 jonka vain toinen siinä rinnalla 

tietää, kuulee, tuntee.

Meille annettiin sunnuntai aamun lapsi, 

joka lähti luotamme sunnuntai-iltana luotamme 

Saimme voimat niin kuin oli päivät 

ja toisemme tueksi tälle matkalle. 

❤

Isä ruohoaa kiven taustaa ja 

minä laitan taas kerran pienen viimeisen sijan kauniiksi. 

Tähti, jonka sujautin kotoa taskuuni 

jää hakojen päälle.

Meidän kirkkain tähtönen,

johtotähti. 

Sinun lähtemisesi jälkeen

tuli pitkä hiljaisuus

niin kuin tulee aina 

kun joku läheinen muuttaa pois.

Minä kuljin varovasti

jokaisen huoneen

enkä löytänyt käsille

mitään tehtävää

sillä tyhjissä huoneissa

oli aika pysähtynyt.

Kuljin kaikki polut,

joilla oli leikitty.

Mutta polku oli tyhjä.

Askeleeni harhailivat

päämäärää vailla.

Tänä päivänä

surulle on jo nimi.

Olen kulkenut oman polkuni,

olen löytänyt uudelleen 

kukat ja kivet.

Olen löytänyt valon,

jossa kaipaus elää:

 "Ei lapsi ole kuollut,

hän nukkuu."

-Teuvo Aho-

❤️

Pyhäinpäivä. 

Rakkaiden muistopäivä. 

Sytytän kynttilän. 

Minulla on ikävä häntä, 

joka teki minut  hauraaksi,

 mutta myös vahvaksi. 

Hän opetti elämänsä lyhyydellä minulle niin paljon. 

Kaipauksen pilvellä on tänään kultaiset reunat. 

❤

Antton 20.4.1986-9.8.1987

Pyhäinpäivänä

Tänään on taas sytytetty tuhansia kynttilöitä 

sekä rakkaudesta, kaipuusta että kiitollisuudesta

 edesmenneiden ihmisten ja yhteisten päivien muistolle.  

 

Kirkkomaan tuhannet kynttilät,

kertovat tarinoita rakkaudesta.

Ikuisesta kaipauksesta.

Pienen hetken ajan marraskuun musta harso,

väistyy valon tieltä.

Silloin enkelit 

seisovat vierellämme.

-Maria Vakkuri-

♥♥♥♥

Meidänkin ajatukset ovat kulkeutuneet taas menneisiin vuosiin ja päiviin .

Siihen menetykseen, mitä silloin koimme 

ja joka on muovannut meidän elämäämme 

omalla pysyvällä tavallaan. 

On olemassa aika ennen sitä elokuista päivää 1987 ja sen jälkeen.

Ja se ajanlasku pysyy meidän vanhempien mielessä. 

Tänään seisoimme pienen poikamme haudalla ja 

sytytimme kynttilän lapsemme sekä isäni ja appivanhempieni muistolle.

Upotimme lyhdyn syvälle hankeen, 

ettei tuuli sammuttaisi kynttilän pientä vapisevaa liekkiä.

Olimme siinä hetken vaiti

ja sitten Hän sanoi ääneen sen mitä molemmat ajattelimme; 

"se oli suuri menetys".

Illalla katselemme taivaalle 

ja etsimme silmiimme kirkkainta tähteä. 

Sanomme sitä johtotähdeksi.

♥

 

Lapsuuden järvimaisemissa

Ainakin kerran kesässä

ihastelen, ihmettelen tätä maisemaa.

Ja vuosi vuodelta tunnen yhä syvemmin,

syvemmältä

kesien muistot.

Inkeri Karvosen runon sanoin:

"Tutulla rannalla

kaipaus kirkastuu lähelle.

Vedessä sanoma taivaasta:

puhtaat pilvet.

Linnununtuva aallokossa,

joku on lähtenyt pois,

jättänyt turvallisen ikävän."

Katselin taas tätä tuttua maisemaa,

pilvien kulkua,

taivaan kannen värien kauneutta,

veden tyyneyttä ja liplatusta,

vaahtopäitäkin.

Tunsin vahvasti kesän, kesät.

Olevan, menneet, aavistuksen tulevasta.

Tällä rannalla menneet vuodet kulkivat ajatuksissani kuin pilvet taivaalla.

Ajatusteni pilvillä on paljon kultareunoja,

vaaleanpunaisia hörtelöitä,

mutta on myös surureunaisiakin.

Onnellisia oli lapsuuden kesäpäivät,

kumpupilvet.

Ja sää oli aina lämmin ja vesi lämmintä kuin linnunmaito.

Perheemme vuosikymmenten  kesämuistot, 

mökin laittaminen, yhdessä puurtaminen, 

yhdessäolon hetket.

Ja rakkaat muistojen pilvet,

omien lastemme kanssa tehdyt mökkireissut.

Tervetullut irtiotto kaupunkiarjesta.

Aurinkopäivät ja sateenropinat.

kirmailut saunasta järveen ja iloiset huudot.

soutajat kaislikon reunassa ja kauempana,

kalasaaliit,

sotkeentuneet siimat, 

reissussa rähjääntyminen.<3

Ja nyt tämä kesä tässä.

Minä rannalla.

Kädet tyhjinä ihmetellen katson ulappaa,

kuljen muistojen pilvitarhassa

ja tunnen vahvasti 

"aikansa kutakin".

Yksinäinen lokki istuu kauempana kivellä.

Mieleeni tuli runon sanat

"Ei ketään rantakiveltä järveen mulahtamassa, 

vain yksinäinen lokki, 

lähdössä."

 

Neljäkymmentäkuusi vuotta sitten  tulimme tälle rannalle,

vahvaan pusikkoon ja pajukkoon

raivaamaan tätä kesäpaikkaa.

Nämä vänkkyrät koivut, tämä koivikko ovat puhutelleet minua aina.

Ne puhuvat minulle vahvasti kasvusta, kasvun kivusta.

Siitä, miten käy, jos ei ole tilaa, valoa, huolenpitoa.

Nämä ihanat mökkirannan koivut 

saivat  mahdollisuuden kasvaa
ylväästi kohti pilviä

ja tuottaa iloa, kauneutta tähän mökkimaisemaan.

Katkoin pajuversoja puiden juurilta, väleistä

ja elin vahvasti menneitä kesiä, 

työn aikaa.

Minä, me 

nyt touhussa ja  työssä

tässä kesässä.

Meidän jälkeemme uudet sukupolvet.

Ja aika patinoi,

se kultaa muistot ja muistojen pilvet! <3

Kesäpäivien iloa Sinulle! 

Mikä on sinun kesämuistojen rakas paikka?

~~Kaisu~~

Elokuun yhdeksäs

Kukkaset  kantavat vielä kesän iloa ja väriä

mutta ilmassa on auttamattomasti aavistus syksyä.
Viileys, viljan tuoksu, muuttolintujen parvet,
aamukosteat nurmet, pensashanhikin keltaiset pienet auringot.

~~~~~~~

Minua puhutteli tänään tämä yksinäinen kukkija,
päiväni ilahduttaja tuossa mökkipihan reunassa.

Pienen hetken se siinä  ilahduttaa,
sininen kukkija,
  kunnes tuuli puhaltaa sen  yli ja sitä ei enää ole.
Keltaiset syksyn lehdet peittävät sen.
Siihen se maatuu. 💙

Aavistus syksyn tuntua oli ilmassa 29 vuotta sittenkin.

Se sama tunnelma välittyy aina tähän päivään,

tuntuu tässä päivässä.
Kertautuu vuodesta toiseen muuttumattomana,
lähtemättömänä muistona.

Heräsimme silloin kylmään, epävakaiseen  elokuiseen aamuun.
Päivää myöten ilma selkeni, aurinkokin paistoi.

Olimme onnellisia uudessa kodissamme.

Kun illan varjot venyivät puutarhassa oli yllättävien jäähyväisten aika.💙

Tänään on useampaan kertaan mieleeni palannut runon säkeet:

'Pyhä, niin kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin. 

Pyhä liiaksi, jotta sen pitää vois ja tuskatta kerran antaa pois.

Suru lahja on  hinnasta rakastaa ja harva voi välttää sen velkojaa.'

Matka pienelle lomaselle

Lähdimme heti aamusta ajelemaan.
Pienellä porukalla.
Ajan kanssa, taukoja pidellen.

Huippua, kun tyttäreni ajoi ja minä sain  istua vänkärin paikalla.
Nauttia huolettomasti tästä päivästä, matkasta, maisemista.

Poutapilvet,
taivaan sini.
Vihreyttä täynnä oleva maa
ja tien poskien kukkaloisto.

Tasaiselta maalta kympuilevampaan.
Mutkien ja mäkien takana aina uudet kesäiset maisemat.
Kesä. Loma.

Matkalla piipahdimme kotijärven rannalla,
lapsuuteni kesien maisemissa, kotimökillä.
Muistojen värikäs kirjo tulvi mieleeni.
Tuttu, rakas ranta,
aaltojen liplatus,
vene rannalla -tyhjänä.

Kaikki kuin ennen ja kuitenkaan ei.
Kyynelten vapauttava virta huuhtoi pois
 kesäisen  kaipauksen ja haikeuden. <3

Kesän lämpimin päivä kannatti istua autossa.
Matkustaa neljättä sataa kilometriä
ja tuntea itsensä tervetulleeksi, odotetuksi vieraaksi.

Lähelle on joskus pitkä matka! 💜

Lauloin pienet tyynysotalaiset uneen siskonpetiin.
Katselin siinä nukkuvia tovin.
Minun nuorimmaiseni  ja lapsenlapseni siinä sulavasti kainalokkain
nukkuivat tämän päivän väsyjä  pois.
Huomiselle jäi jo monenmoisia suunnitelmia. <3

Hyvää yötä!
Kauniita unia!

-Kaisu-

Syreenien aikaan

Keskíkesä,

syreenien aika. <3

Mökin pihalla,

vanhan aitan kupeella kukoistaa

täydessä kukassaan

muistojen syreeni.
.

Lähes parikymmentä vuotta sitten otin pienen "poikasen" mieheni lapsuuskodin takapihalta.

Kovin kituliaasti se on kasvanut uudessa kotipihassaan, 

 täällä "vieraalla maalla".

Kasvualusta ei ole ollut tuttu, multainen, 

vaan karu ja hiekkainen.
Tuuli on tuivertanut mereltä. 

Nyt vuosien kasvukipujen jälkeen

-oikeastaan ensimmäistä kertaa-

se ilahduttaa
minua, häntä, meitä

tässä komeassa kukkahunnussaan,

väkevässä kukkaloistossaan.

Tämän syreeninkin kautta he ovat mukana meidän elämässä,
tässä kesässä, tämän päivän tunnelmassa.
He, joiden tomu jo väsyi vaeltamaan. <3

Monet oksat on anoppini siitä emosyreenistä kotinsa maljakkoon ottanut,
hautojen kukkamaljakoihinkin kaiholla laittanut.

Siinä kukkii kodin perintösyreeni vanhan aitan siimeksessä.

Pienen hetken,

lyhyen tovin,

omalla vuorollaan. 

Kohta on seuraavan syreenin vuoro kertoa omia tarinoitaan,
muistoja kesästä kerran,..

~~~~~~~~~~~~~~~

Syreeniajatusten siivittämänä alamme pakkaamaan asuntovaunua.
Kumppareita on jo pitkä jono eteisessä lähdössä...
Palaan ensiviikolla! :)

~~Kaisu~~
















v

Muistojen päivämääriä ja laskettuja aikoja

Huhtikuu on minulle muistojen ja syvien tuntemisien kuukausi.

Huhtikuussa olemme ostaneet kihlat ja sanoneet toisillemme "Tahdon." 

Äitini on syntynyt huhtikuussa ja anoppini muistopäiväkin sijoittuu huhtikuulle.

Näiden tärkeiden päivämäärien lisäksi tässä kuussa

on minulle äitinä kaksi merkityksellistä lapsen syntymään ja elämään liittyvää päivää.

Huhtikuussa olen odottanut kolmatta lastamme ns. viimesillään vuosia,  vuosikymmeniä sitten. Kevään tunnelmat ja  luonnon vapautuminen talven vallasta virittävät minun alitajuisen mieleni ja äidin sydämen näihin vuoden 1986 päiviin; kevään odotukseen, uuden elämän odottamisen iloon ja toisaalta odotuksen pitkiin päiviin.

Vuodesta toiseen ajatukseni palaavat kahteen keväiseen päivään; 

lapsen syntymän arvioituun laskettuun aikaan ja varsinaiseen poikamme syntymäpäivään.

Lasketun ajan 10.4. jälkeiset päivät olivat arvatenkin pitkiä, tuskastuttaviakin. Ihmismieli, kun arvelee kaiken menevän niin kuin raskauskiekko antaa olettaa. Kaikki oli valmiina pienen tulla. Jännitti isompien lasten hoitojärjestelyt uudessa kotikaupungissa. Mieli oli malttamaton ja katse tähyili kauniisti sijattuun äitiyspakkauslaatikkoon, vauvan ensisänkyyn.

Luojan antama laskettu aika oli vihdoin ja lopulta  20. päivä huhtikuuta,  aurinkoisen sunnuntain aamu. Mummu kerkesi parin sadan kilometrin päästä kotimieheksi ja kaikki meni hyvin.
Äitiyden ja isyyden onni oli täydellinen. Ajalla ei ollut enää merkitystä, ei päivillä. Hän oli siinä koko komeassa olemuksessaan. Elämä oli edessä lapsella ja meillä lapsen sekä lasten kanssa. Päivät kuluivat laskemattakin ja touhua riitti. Ensimmäinen syntymäpäivä tuli ja meni.

Ostimme uuden kodin. Ihmisjärjen mukaan saimme ihanteellisen, turvallisen kodin paikan tonttia ympäröivine puistoineen.  Olimme entistä onnellisempia. Elämä oli kuljettanut meitä myötämäkeen.

Lapset nauttivat kanssamme tilasta ja elämisen vapaudesta omassa kodissa. Neljäkymmentä päivää se ilo kesti. Emme olisi koskaan voineet uskoa huhtikuun lapsen lasketuiksi päiviksi reilua vuoden kiertoa; vuosi ja neljä kuukautta. Huhtikuisen sunnuntain aamunkoitteesta elokuiseen sunnuntai-iltaan ja auringonlaskuun. Hän kerkesi jättää tämän kurkihirren alle iloiset hihkaisunsa ja pienten askelten jäljet. Hän eli lyhyen elämänsä täysillä, täydellisesti jättäen kotiimme muistoksi askeltensa kaiun ja sinisten silmien loisteen, onnellisen hymyn. Lapseme  elämä päättyi uuden kotimme naapurissa olevaan kastelualtaaseen.

Syli jäi hänen osaltaan tyhjäksi.
Sydämeen jäi paikka ikiajoiksi. <3

Hän olisi nyt 29 vuotta. Mitä hänelle kuuluisi? Olisiko hän jo naimisissa? Olisiko hänellä lapsia? Mitä jos ... Muistojen ja jossittelun kautta hän kulkee mukana sisarussarjassa. Arjessa ja juhlassa. Hänen paikkaansa ei kukaan koskaan tule täyttämään...<3

Muistojen päivät riipaisevat aina syvältä.

Ne pysäyttävät, ne herkistävät.

Elämä on valojen ja varjojen leikkiä.

~~Kaisu~~

Kaipauksen päivä

Tämä marraskuinen päivä

pyhäinpäivä

lepoon päässeiden muistopäivä
eronikävän päivä

 kaipausta tulvillaan

Se kokoaa menneiden päivien
tämän päivän ikävän
kaipauksen pohjattomaan maljaan

Jäkälä lapsemme hautakiven päällä ja haudalle viemissäni oksissa 

kuvaa kauniin koruttomalla tavalla aikaa, ajan kulumista.

 Aika on parantanut. 

Se on antanut minulle tilaa ja mahdollisuuden käsitellä suruani, kaipaustani, eronikävääni.

 Aika on auttanut hyväksymään sen, että elämä voi olla kuin ensilumen kosketus lämpimälle kädelle. Keväisestä sunnuntaiaamusta syksyiseen sunnuntai-iltaan. 

Vuoden kierron ja muutaman kuukauden päälle.

Lapseni, isäni, appivanhempani. 

Monet rakkaani ovat poissa, mutta kuitenkin niin lähellä minua. 

He kulkevat rinnalla elämäni enkeleinä, elämäni kirkkaimpina tähtinä. 

Heillä on aina paikka sydämessäni ja muistoissani.  <3 

Yöllä on ollut pakkasta.
Harsonomainen kuura peittää maan.
Marraskuinen aurinko luo säteitään matalalta
yli lakastuneen luonnon.
Valo heijastuu jääkiteistä.
tuo iloa, lohtua syksyn harmauteen.

<3 <3 <3

Hän toi Taivaan terveiset tullessaan, 

meni takaisin sinne odottamaan.

On tallella siellä enkelimme

ja odottaa meidänkin saapuvan sinne.

<3 <3 <3

Minunkin kaipauksessani on lohtua,
valoa, toivoa.
Se kantaa.