Diy betoniruukut ja kukkamultien vaihdon aika

Maaliskuu.

Kevät, uuden alku.

Viherkasvien multien vaihtaminen ja käsien upottaminen mehevään multaan

avaavat joka kerta oven kukkien kasvukauteen,

 kasvun vaalimiseen ja seuraamiseen.

Tällä kertaa oikaisin ja vaihdoin kukkiini vain pintamullat noin kymmenen sentin osalta.

Paitsi tuohon nuorimmaiseen viherkasviini,

anopinkieleen, vaihdoin kaikki mullat sekä ruukun, 

jonka valoin viime kesänä.

Samanlaisessa ruukussa on ollut yksi Anopinkieli vuoden päivät 

ja se on näyttänyt tykkäävän sekä ruukusta että takan nurkan lämmöstä.

Betonisia ruukkuja katsellessa herää väistämättä betoninvalukaipuu.

Mieleni tekisi tehdä etenkin näitä rouhean näköisiä kukkaruukkuja sisäkäyttöön.

Tekemällä itse saa sopivan kokoisen ja omannäköisen.

Palmuvehkani ruukku on auttamattoman pieni

ja sen ruukkua varten alankin katselemaan valumuotteja.

Riittävän isoa ja malliltaan kaunista.

Näissä puuhissa nousi mieleeni muistoja lapsuuden kodin kukkamultien vaihtopäivistä.

Äidillä oli ja on edelleenkin paljon viherkasveja.

Me lapset kannoimme kukat keittiöön

ja puhdistimme kukkalautaset.

Äiti irrotti kukat ruukuistaan, jakoi tarvittaessa juuripaakut,

käytti mullat sähköuunissa

ja muistaakseni lisäsi sitten vähän uutta multaa käsitellyn lisäksi.

Saviruukut pestiin ja öljyttiin.

Se oli aina oma kevättalven tunnelmallinen päivä, 

jossa oli kuumennetun mullan tuoksu

ja yhdessä touhuamisen meininki.

Elementtejä, jotka piirtyivät lähtemättömästi lapsen mieleen.

Tämän vuotisen mullanvaihdon aika on ollut myös maaliskuisten synttäreiden aikaa.

Juhla-ajatuksesta toiseen kulkemista

ja juhlijoiden muistamista sekä kohtaamista etänä ja livenä.

Keskiviikkona oli vanhimman lapsenlapsen 14 vuotis synttärit,

torstaina poikamme 30 vuotis synttärit ja siihen samaan päivään syntyi toisen pojan tyttövauva

ja eilen juhlimme pojanpojan yksivuotissynttäreitä.

Ja juhlat jatkuvat ensi viikolla! 

Aurinko kurkistelee ikkunoista,

piirtelee valon ja varjojen rytmiä huoneeseen,

luo lauantaiaamuun kevään tunnelmaa.

Elli Hentilän runon säkeitä mukaillen

Minussakin kohisee kevät.

Aukenevat silmut soittavat huomisen laulua.

Mummuunkin piirretty uusien, pienten varpaiden kuvat

kuin multaan

auringon valaisemaan.

Ihana on siirtyä talvisista ajatuksista kevääseen,

lähestyvään pääsiäiseenkin. 

💚

Kasvu ja elämän ihme ovat aina yhtä suuria aiheita ihmettelyyn ja kiitokseen.

 

Kaikella on aikansa

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. 

Aika on syntyä ja aika kuolla, 

aika on istuttaa ja aika repiä maasta, 

aika on purkaa ja aika rakentaa, 

aika itkeä ja aika nauraa, 

aika on valittaa ja aika tanssia, 

aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, 

aika on syleillä ja aika olla erossa, 

aika etsiä ja aika kadottaa,

 aika on säilyttää ja aika viskata menemään, 

aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, 

aika olla vaiti ja aika puhua...

Kaikella on aikansa

ja määrähetkensä tämän taivaan alla.

Niin painokkaita sanojen välejä;

aikansa kutakin. 

Näiden usein hautajaisissa luettavien sanojen ja ajatusten alla 

olen viipyillyt viime aikoina ja erityisesti tänään,

kun saattelimme kevyen lumisateen siivittämänä

 rakkaan ystäväni ja ihanan työkaverini viimeiselle matkalleen.

Hän valoi kulkiessaan ympärilleen iloa ja valoa 

positiivisella elämänasenteellaan ja tasapuolisuudellaan.

Hän sai työyhteisössä "kaikki kukat kukkimaan".

Hän näki jokaisen lahjat aivan erityisinä ja kannusti sekä tuki jokaista ainutlaatuisella tavallaan.

Savolaisuus, huumorin pilke silmäkulmassa ja monenlaiset tempaukset olivat hänen ominta omaansa.

Sairastaessaan Hän iloitsi jokaisesta aamusta ja illasta, jonka vielä sai

ja kuulumisia kysyttäessä kaikki tuntui olevan hyvin.

Hän luotti elämänsä käsikirjoitukseen ja sen tarkoitukseen.

💓

Me kukin saamme vaalia osaltamme sitä, mitä opimme häneltä yhteisellä matkallamme

ja jakaa sitä perintöä eteenpäin lasten sekä heidän perheittensä hyväksi.

Rakkaisiin muistoihini kuuluu tämä Maaria Leinosen runo,

jonka hän on minulle kirjoittanut kerralliseen onnittelukorttiini:

Kun kuljet

tässä kesässä

tässä maisemasssa,

vielä tässä maisemassa,

pane muistoon apilaniityt

ja lammet lumpeineen

ja sydämeen kaikki laulut

ja usko huomiseen. 

Siinä on kaikki se, mikä oli hänelle tärkeää:

kauneus, hetkeen tarttuminen ja luottamus elämään. 

Aika on hetkeksi pysähtynyt muistojen äärelle.

Hän jätti ikävän ja kaipauksen,

suuren surun ja tyhjän paikan työyhteisöömme,

mutta  "hänen  teesinsä", läheisyys ja lämpö kulkevat  siellä mukanamme tuleviin päiviin.

Hän puhuttelee meitä

 inhimillisesti ajateltuna kesken jääneen elämänsä koko pituudella.

💓

Pyhäinpäivän aattona

Metsässä toivun;

satakieli seurana

kuusi suojana

tuuli lohduttajana

sammal sydämen alla.

Piipahdin iltapäivällä itsekseni mökillä. 

Metsässä, luonnon rauhassa kävellessäni ja havunoksia keräillessäni 

 tunsin olevan riittävän kaukana työarjesta,

kiireestä ja tekemättömistä töistä.

Lokakuun lopun syksyinen tunnelma,

joutsenten haikean karheat lähtöhuudot ja koskettavat hyvästit,

valtaisat, monipäiset  auramuodostelemat metsien yllä

sekä maan tuoksu siivittivät osaltaan pyhäinpäivän tunnelmaan.

Eripituisiin elämän kaariin,

luopumiseen ja lähtöön.

Metsää katsellessa näin erikorkuisissa puissa ja 

muutamassa nojallaan olevassa tuulenkaadossa ihmiselämän kirjon.

Siinä eri-ikäiset puut seisoivat  toistensa rinnalla, toisiaan vasten, toisiaan tukien.

Osa  niistä saa kasvaa ja elää pitkään,

osa taimista ei saa elintilaa ja näivettyy toisen varjoon,

osa kaadetaan tai kaatuu itsekseen.

Kun tuuli käy voimakkaana, pieni taimi ja vahva puukin saattaa kaatua sen voimasta.

Tänä viikonloppuna kertailemme mennyttä ja ollutta;

sitä. että edesmenneet rakkaat ovat olleet elämässämme.

Pyhäinpäivän alla olen lueskellut Anna-Mari Kaskisen runoja ja

 löytänyt niistä taas ihanan lohdullisia, toiveikkaita säkeitä,

jotka kirjasin tähän postaukseen muistiin.

 Älä kätke kyyneleitä

älä salpaa surua.

Kulje hiljaa murheen teitä,

kanna toivon murua.

Itke, kun on surun aika.

Älä pidä hoppua.

Anna kyyneleiden tulla,

vaikket tunne loppua.

Surun malja kerran täyttyy.

Astut uusiin askeliin.

Sydämessä kulkevat he,

joita kauan kaivattiin. 

Kun olit mennyt,

ei metsä ollut sama,

ei niitty, ei tie,

ei polku, jonka halki 

sinä olit kulkenut.

Olen pyhäinpäiväaatoksissa.

Kynttilä tuikkii pöydällä valoa pimenevään iltaan.

Sytytin tänään perinteeni mukaan keittiön ikkunaan kodinikkunan,

jossa on kynttilä kaikille rakkaillemme.

Taivaalla voin nähdä muutamia erityisen kirkkaita tähtiä,

johtotähtiä.

Se tuntuu juuri nyt lohdulliselle.

Amatsoninliljan tarina

Kun kerrattain luin Villatutan -blogissa hänen Amatsoninliljansa vaiheista,

ajattelin kirjoittavani joskus myös omasta kukastani ja siihen liittyvän tarinan blogiini.

Tänään on kukan muisteluspäivä

ja palaan muistoissani elokuun alkuun vuonna 1987.

Olimme muuttaneet reilu kuukausi aikaiasemmin tähän kotiimme,

kun mieheni vanhemmat tulivat käymään meillä.

Anoppini oli jakanut omasta Amatsoninliljastaan meille tuliaiskukan.

Mieleeni painui sen syvän tumman vihreät leveät lehdet,

joita olin mieheni kotona monta kertaa ihastellut ja sen kaunis valkea kukinto.

Muutaman tunnin päästä, kun isovanhemmat olivat lähteneet kotimatkalle,

tapahtui pienen poikamme tapaturmainen kuolema.

Sen jälkeen elämä soljui omaa ennaltakäsittämätöntä uomaansa.

Koti täyttyi valkeista ja sinisistä kukista,

loputtomalta tuntuneesta kukkalähetysten määrästä.

Elokuu meni.

Tuli syyskuu ja 

lehdet tippuivat puista.

Viherkasvini olivat kuolleet hoidon puutteeseen.

Meni vuosia, 

useita, useita vuosia.

Sitten kerrattain kaupan viherkasvipöydällä näin kukan, jossa oli mielestäni jotain tuttua.

Vihreät liuskamaiset lehdet ja valkea kukinto.

Tuntui kuin joku muisto olisi tullut mieleeni

ja halusin vaalia sitä.

Ostin kukan

ja istutin sen samaiseen ruukkuun,

jossa anoppi oli kukkansa tuonut.

Taas kului vuosia, 

useita vuosia, 

kunnes vuosi sitten huomasin mieheni serkun Facebook -päivityksessä

 kuvan upeasti kukkivasta Amatsoninliljasta.

Kirjoitin kommenttiin sukulaisnaiselle,

että minulla on varmaan ollut myös hänen tätinsä tuomana tuollainen kukka.

Ja siinä viestitellessä selvisi, 

että mieheni äidin ja tämän serkun kukat ovat lähtöisin Kotkassa asuneen sukulaisen kukasta.

Hän lupasi laittaa minulle kasvamaan Amatsoninliljan

 ja niin hän tekikin,

Syyskesällä he toivat kukan tuliaisena meille.

Istutin sen oitis siihen anopin kukkaruukkuun,

joka on säilynyt nämä vuosikymmenet ehjänä.

Yksi ympyrä oli sulkeutunut! <3

 Amatsoninliljana aikanaan ostamani Viirivehka kasvaa ja kukoistaa

ja sillä on edelleen sijansa kotonamme  "vale Amatsoninliljana".

Toivottavasti minulla on aikaa, taitoa ja ymmärrystä vaalia tätä 

mieheni suvun naisilla hengissä säilynyttä ja vuosikymmeniä mukana kulkenutta viherkasvia.

Olisi hienoa,

että jonakin päivänä minäkin voisin jakaa siitä sipuleita uusiin ruukkuihin eteenpäin vietäviksi.

Muistoksi edesmenneestä Greta-mummusta ja hänen sukunsa naisista,

Antton-veljestä,

meidän kodista.

Tytöilleni,

pojilleni,

rakkailleni.

Tämä oli minun Amatsoninliljan tarina

ja nyt se on kirjattuna tänne.

~~~~~~

Onko jollakin sinun kukallasi joku tarina,

jonka ehkä haluaisit jakaa?

Broileriviillokkia ja -keittoa

Se on mielenkiintoista, 

miten ruoanlaitossa -niin kuin leivonnassakin-

joku hyvä herkku saattaa jäädä pitkäksi aikaakin unholaan.

Löysin joskus 1980 -luvun alussa Helsingin Sanomien ruokasivuilta
ohjeen kanaviillokin valmistamiseen kokonaisesta pakastekanasta.

Kotonani ei kanaa ja broileria koskaan syöty

ja ko. ruoka oli minulle silloin aivan uusi tuttavuus.

Hyödynsimme tuota ohjetta aikoinaan paljon.
Teimme ko.ohjeen mukaan viillokin
ja siitä jäi lihaa vielä keittovärkiksikin.

Vastikään ruokalistaa ja -ostoksia miettiessämme palauttelimme mieliin,

minkälaisia ruokia olemme laittaneet joskus.

Silloin tuli mieleen nämä kanaruoat ja 

heti seuraavalla kauppareissulla siirtyikin kaupan pakastealtaasta kanojen sijasta lihaisempia broilereita kotipakkaseen odottamaan sopivaa ruoanlaittohetkeä.

Nostin pakasteet perjantai-iltana sulamaan lauantaiaamun ruokaa varten.

Muistin ohjeen neuvon laittaa

porkkana, sipuli ja kokonaisia pippureita

kanan/broilerin sisään.

Laitoin lihat kiehumaan kahteen kattilaan "väljään veteen"
laakerinlehtien ja kanaliemikuution kanssa.

Keittoaika on pari tuntia.

Mieheni hoiti kypsyneen lihan perkaamisen.
Se on oma hommansa, sillä lihassa on pieniä luita paljon.

Näissä broilereissa oli tosi isot rintaleikkeet

ja niistä teimme isommalle porukalle broileriviillokin.
Viillokin kastikepohja oli keitinlientä,
jonka suurustin jauhoilla ja viimeistelin soijaruokakermalla.

~~~~

"Pikkupojat" olivat ihmeissään tästä ruoasta eli ei sitä viime vuosina ole tullut tehtyä.

Viillokki maistui kuoripottujen, omatekoisen mustaviinimarjahillon ja salaatin kera.

~~~~~

Loput lihat pakastimme keitinliemen kanssa kahteen annospakettiin.
Toisesta rasiasta keitin eilen broilerikeiton,

johon laitoin perunoita, karkeasti raastettua porkkanaa, pienityn sipulin, kanaliemikuution ja  mustapippureita.

Lapset tykkäsivät tästä keitosta kovasti,
mutta kuulema tänään lämmitetty jämäkeitto oli vielä maukkaampaa!

Keitot ovat  kyllä niin helppoja ja nopeita valmistaa.
Ja se on kiva, kun isommasta satsista riittää toiselle syönnillekin.

Nykyään tulee käytettyä paljon mm. broilerisuikaleita ja 

maustamattomia sekä maustettuja broilerileikkeitä,
joista saa tehtyä ruoan nopeasti.

Välillä on kuitenkin mukava valmistaa ruokaa ajatuksen kanssa ja nähdä vaivaakin.

Toki näistä broilereista tuli paljon "perkkeitäkin",

mutta kaikkinensa kahdesta broilerista  (18 e) tuli melko monta annosta 

ja useamman päivän maukkaat ruoat edullisesti.

~~~~~~

Oletko sinä käyttänyt näitä pakastekanoja tai -broilereita?
Onko sinulla joku kiva resepti tai vinkki niiden laittamiseen?

~~~~~~

Tällainen arkinen ruokapostaus tällä kertaa
muistiin itselle ja ehkäpä vinkiksi Sinulle! <3

Tasavallan toscakakku

Joskus tekee kovasti mieli jotakin hyvää

ja tänään oli sellainen päivä.

On itsenäisyyspäivän aatto.

Muistin reseptilokerosta putkahti mieleeni 

Tasavallan toscakakku,

joka on aikoinaan ollut  Arabialaisen maustekakun kanssa 

toinen perinteinen lapsuuden joulujen leivonnainen.

Toscakakku sopikin  hyvin tähän päivään jouluperinteen ja reseptin nimen  puolesta.

Tasavallan toscakakku

2 munaa

1,5 dl sokeria

2,5 dl vehnäjauhoa (tai Semperin gluteenittomia jauhoja)

1,5 tl leivinjauhetta

0,5 dl maitoa

125 g voita sulatettuna

1. Munat ja sokeri vatkataan.

2. Jauhot ja leivinjauhe sekoitetaan keskenään.

3. Seos lisätään vuorotellen maidon ja sulatetun voin kanssa taikinaan kevyesti sekoittaen.

4. Kaadetaan irtopohjavuokaan (21 cm halkaisija) .

5.Paistetaan 200 asteessa 20 min. uunin alatasolla.

~~~~

Kuorrutus:

50 g voita

70 g mantelirouhetta tai -lastuja

1 dl sokeria

0,5 dl kermaa

1 rkl vehnä- tai gluteenittomia jauhoja

1.Kuorrutusaineet kiehautetaan keskenään

2.Levitetään puolikypsän pohjan päälle.

3.Paistetaan uunin yläosassa 250 asteessa n.8-10 minuuttia, kunnes se on kauniin ruskea.

Tämän " suunmyötäisen" leivonnaisen luotto-ohjeen  olen leikannut talteen 

80-luvulla lehden voimainoksesta. 

Täytyy sanoa, että sen kerran kun leipoo, kannattaa leipoa voilla.

Kyllä sen maussa huomaa!

Ja gluteenittomana pohjasta tuli jotenkin erityisen pehmeä ja maukas.

Tämä on taas yksi näitä minun lapsuuden juttuja,

 ihania makumuistoja ja mieluisia herkkujani. 

Tallessa täällä muistoksi  itselleni, lapsilleni, lapsenlapsilleni.

Isänikin tykkäsi tästä herkusta,

jota äiti teki juhlaan aina uunipeltillisen.

Saan korviini muiston, kun isä kysyy:

"Oliko sitä moskakakkua enää?"

Leivonnaisia säilytettiin kellarissa voipaperin ja liinan alla.

Ja joululeivonnaistarjottimella oli sen seitsemää sorttia herkkuja:

pullapoikia, tummaa- ja vaaleaa maustekakkua, joulutorttuja, toscakakkua, 

sekä vaaleat ja ruskeat piparkakut.

Oi, niitä aikoja! <3

Arjen pieni ilo - uudelleen kukkiva kaktus

Joskus käy niin iloisesti, että kukan kukittaminen onnistuu 

ja kukinnot tuovat uutta iloa aikojen päästä.

Tämä kaktus on sellainen iloinen ylläri minulle, 

että kirjoitan siitä muistoksi tänne blogiinkin.

Reilu vuosi sitten jouluna vietimme äitini kihlajaisia, klik, 

ja sain silloin vaaleanpunaisena kukkivan kaktuksen.

Minua neuvottiin  jättämään kaktus kukkimisen jälkeen unholaan.

Kokemusperäisen tiedon mukaan sillä keinoin se saattaisi kukkia toistenkin.

~~~~

Tein työtä käskettyä

ja vein lakastuneen kaktuksen vierashuoneeseen. 

Yritin unohtaa sen eli annoin olla levossa,

kuivilla, huomiotta.😘

Se ei ollut minulle helppoa,

sillä kaktus oli koko ajan jotenkin silmissä 

ja sen näköinen, että sille pitäisi kyllä tehdä jotakin. 

Sen näköinen, että ei tuosta taida tulla mitään, roskiin varmaan joutaisi!

Helmikuulla ajattelin,

että kyllä kai unohtamisellakin on rajansa 

ja kannoin kaktuksen erkkerin kukkapöydälle.

Talvilomalla huomasin ilokseni siinä nuppuja

ja kysyin lisähoito-ohjeita kotoani, 

jossa kukat kukkivat ilman suuria ponnistuksia.

"Kastele ja puhu sille,

vaan älä liian paljon,

äläkä liikuttele!" 

Näiden hyvien hoito-ohjeiden ja saatesanojen myötä 

kaktus on avannut nyt pari nuppua 

eli minä onnistuin saamaan sen kukkimaan uudelleen. 

Nyt mietin

onko tämä joulukaktus, kun sain sen jouluna

vai pääsiäiskaktus, kun se kukkii näin kevään juhlan alla!😊

Vai onko tämä vaan pelkkä Kaktus?

Joka tapauksessa tämä oli minulle työvoitto,

sillä kaktus on minulle tärkeä muisto.

Se  tuo mieleeni ihanat jouluiset kihlajaiskahvit

ja sen rakkauden, joka on kantanut  ja kantaa näitä kahta jo iälle ehtinyttä! <3 

Kaktus kantaa viestiä, että rakkaus on ihmeellinen!

Tästä kukinnasta innoittuneensa toin tänään mökiltä  viime keväänä 

eräältä roskalavalta pelastamani  vanhan, vanhan  kaktuksen.

Vein sen silloin mökille ja unohdin sinne nurkkaan.

Vaihdoin äsken mullat ja isomman ruukun.

Nyt mökin kaktus pääsi ihmisten ilmoille ja valoon.

Jään odottelemaan,

 josko sekin nuppuuntuisi ja näyttäisi kukintojensa värin ja loiston!🌸

Tällaista pientä arjen iloa tällä kertaa.

Olen huomannut, että vanhemmiten pienetkin asiat koskettavat minua

ja haluan tehdä ne kuuluviksi ja näkyviksi muillekin.

Elämän onni ja ilo on ympärilläni pieninä hippuina, siruina ja  helminä.

Minun pitää kiiruhtaa hitaasti ja nähdä ne. 

Olen iloinen ja kiitollinen,

että vähitellen onnistun siinä! 

<3

Perheen pikkujoulussa sain lapsiltani vuoden tittelin " Äiti, the tunne". 

Se kuvastaa tunteellista suhtautumistani moniin asioihin.

Herkkyys on hieno juttu, 

mutta toki joissakin kohden se voi olla taakka ja rasitekin.

Täytyy yrittää löytää se kultainen keskitie tässäkin asiassa,

sikäli kun se on löydettävissä! 

Maaliskuun viimeisen päivän tervehdys!

Aurinko paistaa ja lumet sulavat.

Joutsenten riemullinen lento toi äsken aimo annoksen kevään iloa.

Elämme ihanaa aikaa!

Kaisu

Pieniä liinoja ja lasikulhoja

Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa piipahdettua kirpputoreilla.

Tällä kertaa löysin kaksi pientä liinaa.

Olen keräillyt  sävvyiltään ja brodeeraukseltaan samanlaisia liinoja pitemmän aikaa.

Olen käyttänyt niitä liinoina sekä kotona että mökillä,

mutta ehkä joskus teen niistä jotakin isompaa.

Ehkäpä kokoan niistä verhot mökille tai ison liinan.

Yhdet salusiinit olen kerrattain ommellut pikkuliinoista mökin makkariin,  klik

Kerrattain ostin kirppikseltä ison lasisen kulhon, joka palautti mieleeni 

37 vuotta sitten kihlajaislahjaksi saamamme lasikulhosetin.

Tuohon lahjaan kuului iso kulho ja kuusi jälkiruokamaljaa

ja se  astiasto on käytetty ja kulutettu aikoja sitten.

Eilen löysin neljä tuohon  samaiseen sarjaan kuuluvia jälkiruokamaljoja  eurolla

ja päätin siltä seisomalta alkaa keräämään niitä maljoja meille.

Nämä kulhot pinoutuvat mukavasti 

ja lisäksi ne ovat siroja sekä sopivasti kruusailtuja arkea piristämään.

~~~~~~

Tällaisia kirppistelyjä ja tällaisia keräilyjä tällä erää.

Onko sinulla jotakin, mitä etsit ja keräät ajan kanssa?

Ulkona sataa vettä ja hanget alenevat hurjaa vauhtia.

Mukavaa helmikuun viimeistä viikkoa meille kaikille.

Meidän alueen talvilomaviikkoa kohden mennään hyvää vauhtia! 

Kaisu

Pullantuoksuisen äidin mietteitä

Tänään meillä on tuoksunut pitkästä aikaa pulla.

Tekaisin vanhalla palvelijallani,

Electrolux Assistentilla 1,5 litran taikinan,

josta tein saksimalla pari kranssia ja lopun kierrepulliksi.

Mieleeni nousi taikinaa tehdessäni vanhimman poikani lausahdus,

että herkkupullia ei tehdä sämpylätaikinasta.

Tänään laitoinkin taikinaan puolet voita ja puolet margariiniä ja reilummin kardemummaa

"ettei vesi maistu" 

sekä leipoessani sirottelin vanilliinisokeria pullien väliin.

Leivoin yksin,

hiljaisuudessa.

Seuranani vain omat ajatukset ja ajatusten lennot.

Mietin, että eipä ole taikinamaistijaisten kysyjiä

eikä leipomakavereita.

Silloin ennen, 

sanoisinko jo ennen vanhaan,

kun lapset olivat pieniä,

tuli leivottua useammin

ja koulusta tulijat aina ilahtuivat pullan tuoksusta.

~~~~

Havahduin touhuissani nuorimmaisen huudahdukseen ulko-ovelta:

jätitkö minulle maistijaistaikinaa.

Olisi sittenkin pitänyt jättää, harmittelin ajattelemattomuuttani.

Poikanen hoksasi tilaisuutensa ja nappasi pelliltä paistamattoman pullan,

pullamaistijaisensa

ja tyytyi siihen tuumaten:

"Paistettu pulla ei ole minun juttuni". <3

Jaoin pullapäivän kuvan kotiväelle.

Tyttäreni vastasi siihen kaukaa toiselta puolelta maailmaa,

että "mieleen nousee lämmin ajatus,

kun sulatettiin aina koulun jälkeen pullaa pakkasesta 

ja juotiin kahvit äitin kanssa".

Ihania muistoja.

Aina! 

Aika kultaa suloisesti muistot

ja lapsuuden päivissä pullaakin oli joka päivä,

äiti pullantuoksuinen ja oli aikaa olla yhdessä.

Onneksi aika on armollinen

ja siloittaa arjen ryppyjä ja puutteitakin.

Tänään meillä oli  oikeasti pullapäivä

ja hänellä kuvissa sekä muistoissa.

Mutta kun hän palaa,

me otamme pullat pakkasesta

ja keitämme makoisat kahvit,

 kaadamme kupin ja toisenkin,

emmekä laske pullien määrää....

Pullantuoksuiset kodin terveiset Sinulle tyttöseni sinne

ja teille kaikille, jotka luette tämän päivitykseni!

-Kaisu-

Pyhäinpäivänä

Pyhäinpäivä.

Muistojen ja hautapaasien äärellä  

muistutuksia elämän lyhykäisyydestä,

katoavaisuudesta.

Matka keväästä syksyyn voi olla pian kuljettu,

ihmimillisestikin liian varhain voi  tuuli käydä yli

ja sijaa ei enää ole.

Päivä menee levolle,

se on antanut

lämpönsä ja rakkautensa,

valaissut meitä silmillään.

Kun on ilta me tähyilemme viimeisiä säteitä.

sulkeudumme

kaipaukseen ja kiitokseen.

-Niilo Rauhala-

<3

Jäljelle  jäi kaipaus 

sekä  kiitollisuus siitä, että he ovat olleet

ja  kulkevat mukanamme muistoissamme,
sydämissämme.

Pyhäinpäivän herkissä aatoksissa,

Kaisu

Kotona on hyvä olla

Jotensakin nuo otsikon sanat kuvaavat tämän viikon tuntemusta.

Tai oikeasti tällä viikolla se kuuluu, että kotona olisi hyvä olla.

Tälle viikolle on nimittäin sattunut menoja joka illalle.

Tällaisissa rupeamissa huomaa kodin arvon ja merkityksen rauhoittumisen paikkana,

tuttuuden ja turvallisuuden tyyssijana.

Kotona on toki ne omat arkiset kuviot ja puuhat,

mutta sittenkin tämä on ihmeen hyvä paikka. <3

~~~~~~~~~~~~

Reilu parikymmentä vuotta sitten mieheni opiskeli

 ja oli vuoden ajan viikot pois kotoa.

Siihen tunnelmaan ja tunteiden kirjoon ompelin

huoneentaulun.

Googlen mukaan huoneentaulu on vanha perinne. 

Kotien seinillä on ollut kankaalle ommeltuja tekstejä ja kuvia, 

jotka ovat välittäneet elämänohjeita,

 kannustaneet ja suunnanneet huomiota pois arjen harmaudesta.

Minun huoneentauluni

 kuvastaa niitä tuntoja, joita ikävä ja erossa oleminen herätti silloin

-ja toki tänäkin päivänä.

Rakkaiden ihmisten, puolison, lasten, läheisten tärkeyden hoksaamista,

sen ääneen sanomista ja siitä iloitsemista.

Annoin tekemäni taulun miehelleni aikanaan valmistujaislahjaksi.

Se oli vuosia kotimme seinällä

ja sitten vein sen mökille.

Vesivahingon aikaan olin riipinyt sen kehyksistä, pessyt ja taitellut liinavaatekaappiin.

Kun viime kesänä järjestelin kaappia, löysin tämän käsityöni.

Minulla sattui olemaan kirppikseltä löytämäni kehykset tyhjänä,

ja niistä sain tekstille sopivat raamit.

'Sitä arjessa ei aina huomaakaan,
miten hyvä on yhdessä olla."

Taulu  muistuttelee meitä 

 menneestä muistorikkaasta elämänvaiheesta

ja siitä, että onni on tässä ja nyt;

tässä hetkessä,

tämän näköisenä.

<3

Innolla odotan "rauhallista" kotiviikonloppua ja 

aikataulutonta oleilua.

Pieni Lintu -blogissa on haasteena

"kevään merkit" .

Siinä onkin ihanaa tekemistä, katselemista ja kuvaamista tuleviin päiviin.

Aurinkopäiviä ja kevään bongaamisen iloa kaikille!