Kirjoittaja: Joyce Carol Oates, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2010
Sivumäärä: 152
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Joyce Carol Oates on jälleen niitä kirjailijoita, johon tahdoin tutustua heti, kun hänestä ensimmäisen kerran kirjablogin välityksellä luin. Siksi sattuikin sopivasti, että löysin kirjaston palautettujen hyllystä hänen pienoisromaaninsa Kosto: rakkaustarina. Olin lukenut kyseisestä kirjailijasta, ja kyseisestä kirjasta, niin paljon ylisanoja, että loppujen lopuksi jouduin hieman pettymään lukukokemukseeni.
Kirja on varmasti jo lähes jokaiselle kirjablogaajalle jollakin tavalla tuttu, joten en taaskaan lähde kunnolla siitä kertomaan. Se on tarina Teenasta, yksinhuoltajaäidistä joka humalaisen illan jälkeen tulee joukkoraiskatuksi ja tämän jälkeen sulkeutuneeksi ja koko kaupungin vihaamaksi huoraksi. Se kertoo Bethiesta, Teenan 12-vuotiaasta tytöstä, joka lähes itsekin joutuu raiskatuksi, kuulee äitiinsä suunnatun pahanteon ja hälyttää lopulta apua. Se on tarina pienestä kylästä, joka kääntyy uhria vastaan ja suojelee omia poikiaan, koska "Teena nyt oli semmonen juoppo ja huora, varmaan se itse tahtoi seksiä". Se on tarina tuomioistuimesta, joka jättää uhrin lähes yksin. Ja ennen kaikkea se on tarina konstaapeli John Dromoorista, lähes ainoasta virkavallan edustajasta, joka haluaa tarjota Teenalle oikeutta. Ennen kaikkea Kosto: rakkaustarina on kuitenkin väkevä tarina selviytymisestä.
Kirja on säväyttävä, kuvaileva ja suorasukainen. Se sanoo asiat suoraan, kangertelematta. Se ei maalaa ruusuisia kuvia, vaan iskee suoraan lukijan mieleen sellaisia kuvia, jotka saavat heikomman voimaan pahoin. Se kertoo kuvauksen raiskauksesta suorasukaisesti, yksityiskohtia säästelemättä, mitään peittelemättä. Se kritisoi vahvasti oikeuslaitoksessa vallitsevaa hyvä veli-mentaliteettia sekä uhrin heikkoa roolia. Se pureutuu siihen, kuinka uhri suistuu helposti hulluuteen, kuinka kuka tahansa sortuisi sellaisen paineen alla, jota koko kyläyhteisö sinulle osoittaa.
Vahvan tunnelatauksensa ansiosta kirjan alkuosa onkin mainiota luettavaa. Minua, toisin kuin suurimpaa osaa kanssablogaajia, se ei kuitenkaan juuri järkyttänyt, kuvottanut tai muutenkaan saanut voimaan pahoin. Kovaa ja suorasukaista tekstiä se kuitenkin oli, joten todellakaan aivan herkimmille en ehkä kirjaa laisinkaan suosittelisi. Tällainen tunnelatausta täynnä oleva kerronta onkin ilmeisesti juuri sitä tuttua Oatesia.
Valitettavasti kirjan loppupuolisko ei enää samanlaisia tunteita herätä, ja siksi lukukokemus hieman kärsiikin loppua kohden. Huono ei kuitenkaan loppukaan ole, mutta kerronnaltaan ja temmoltaan se on niin erilainen, että tuntuu välillä hieman ulkopuoliselta alkupään tarinaan verrattuna. Toisaalta kirja onkin jaettu kahteen osaan: toisessa käsitellään raiskaus ja sen oikeuskäynti, toisessa keskitytään Teenan paranemisprosessiin ja Drowmooriin. Sinänsä temmon äkillinen vaihtuminen on ymmärrettävää, mutta siltikään toinen osa ei ainakaan minuun kunnolla uponnut.
Voi olla, että osa pettymystä oli myös se, että olin asettanut tälle kirjalle suuret odotukset; lähinnä juurikin siksi, että olin lukenut siitä usean upean arvion. Minunkin pitäisi ehkä pikku hiljaa oppia siihen, että jätän vähemmällä niiden kirjojen arvostelujen lukemiset, jotka ovat omalla lukulistallani odottamassa. Nyt sain vallan mainion kirjan, mutta vain keskinkertaisen lukukokemuksen lähinnä siksi, että odotin maailmoja mullistavaa lukukokemusta. Silti haluan kahta kovemmin lukea muutakin Oatesia, varsinkin myös blogimaailmasta tutun Haudankaivajan tyttären.
Arvosana: ****-
