49/100: Halkaistu varakreivi

Kirjan nimi: Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato)
Kirjoittaja: Italo Calvino, suomentanut Jorma Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1970
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Italo Calvino on jälleen niitä kirjailijoita, joihin halusin tutustua heti kun hänestä muutaman blogauksen luin. Siksi ei ollutkaan vaikea päätös napata kirjaston palautettujen hyllystä Halkaistu varakreivi mukaan luettavaksi. Tämä viihdytti minua hyvin muutamana aamulla koulumatkalla, toisaalta harmi että tämä tuli luettua bussissa, sillä osa nauruvaroista jäi nyt käyttämättä.

Kaikki alkaa siitä kun varakreivi Medardo halkeaa sodassa turkkilaisia vastaan. Vain toinen puolikas löytyy, jonka lääkärit ihmeen kautta saavat pysymään hengissä. Toisesta puolikkaasta ei ole minkäänlaisia havaintoja. Aikoinaan halkaistu Medardo palaa kotikyläänsä ja pian kyläläiset saavat huomata, että tuossa puolikkaassa ei ole mitään hyvää; tämä puolikas on Medardon paha, joka antaa käsittämättömiä rangaistuksia ja huvittelee halkaisemalla kaikkea kukista ja puista aina eläimiin saakka. Pahuuskaan ei kuitenkaan ole ikuista kun Medardon hyvä puolikas päätyy myös lopulta kylään. Kyläläiset kuitenkin huomaavat pian, että hyvä ei olekaan aina se paras ratkaisu. Lopulta tarvitaan paimentyttö Pamelan apua, jotta kaikki on taas mallillaan.

Halkaistu varakreivi on satiirinen, absurdi ja paikoitellen hauska aikuisten satu. Synkkyydessään ja julmuudessaan se on lähes Grimmin veljesten veroinen, mutta loppuratkaisultaan ennemminkin nykyaikainen. Tarinan lomaan on kätketty aimo annos nokkelia havaintoja yhteiskunnasta ja mustavalkoisesta elämästä. Jos tämä jotain opettaa niin sen, että elämä on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.

Calvinon kieli on leikittelevää, mukaansatempaavaa ja helppoa. Tempo ja sävy muuttuu sen mukaan ollaanko sotatantereella, toimiiko kertojana lapsi vai kuvataanko Medardon julmia tekoja. Sadunomaisuus nousee esiin varsinkin niissä kappaleissa, joissa Medardon sukulaispoika toimii kertojana. Kaiken lisäksi tämä oli nopealukuinen, tästä ei riittänyt kuin pariksi bussimatkaksi. Jos muut Calvinot ovat samankaltaisia, niin tässä ilmoittautuu vakituinen lukija.

Arvosana: ****½

39/100: The Tales of Beedle the Bard

Kirjan nimi: The Tales of Beedle the Bard
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julakisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjakaupasta

The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) mainitaan teoksessa Harry Potter and the Deathly Hallows velholasten satukirjana. Siksi ei olekaan ihme, että J.R. Rowling päätti julkaista tämän teoksen myös meidän jästien iloksi; olihan meille entuudestaan jo yksi sen saduista tuttu ja vielä kaiken lisäksi tämän teoksen ostamalla lahjoitti rahansa hyväntekeväisyyteen.

Teos on siis tosiaan "näköispainos" Hermionen lukemasta teoksesta ja sisältää seuraavat sadut:

• The Wizard and the Hopping Pot (Velho ja pomppiva pata)
• The Fountain of Fair Fortune (Oivan onnen alkulähde)
• The Warlock's Hairy Heart (Tietäjän karvainen sydän)
• Babbitty Rabbitty and Her Cackling Stump (Tanili Kanilin käkättävä kanto)
• The Tale of Three Brothers (Tarina kolmesta veljestä)

Jokainen satu sisältää lisäksi Dumbledoren lisäämät kommentit ja selitykset, jotka elävöittävät mukavasti lukukokemusta. Velhojen ja noitien sadut eivät juurikaan poikkea niistä, joita meille jästilapsille on luettu lapsuudessa. Tosin, kuten Rowlingkin kertoo alkupuheessaan, velhosaduissa taikuus ei ole ratkaisu, kuten se yleensä jästisaduissa on, vaan taakka kantajalleen. Jokainen satu on myös velhomaailmassa opettavainen, ja opetukset kiertävät samojen asioiden ympärillä kuin missä tahansa jästilasten saduissa.

Velho ja pomppiva pata on tarina siitä, kuinka taikuutta voidaan käyttää toisten avuksi. Ja tietenkin myös tarina siitä, mitä tapahtuu kun on itsekäs. Oivan onnen alkulähteessä pääasiassa on usko itseensä. Tietäjän karvainen sydän käsittelee tunteita. Tanili Kanili taas on katsaus siitä, mitä voi tapahtua kun valehtelee. Ja viimeisenä Tarina kolmesta veljestä, joka onkin ainakin kaikille Potterinsa lukeneille jo tuttu. Nämä kolme veljestä siis kohtaavat Kuoleman ja saavat esittää kukin yhden toivomuksen.

The Tale of Three Brothers on oma suosikkini. Toisin kuin kirjan muut sadut, se on hyvin lyhyt. Siinä on myös samanlaista tuntua kuin niissä saduissa, joita minulle luettiin lapsena. Rakennelma on siis tuttu. Ja tietenkin se tuntuu jotenkin enemmän tutummalta ja henkilökohtaisemmalta, koska olen lukenut sen jo aiemminkin ja yhdistän sen tiettyihin tapahtumiin. Viihdyin myös Tanili Kanilin seurassa ja näistä saduista se onkin se, jonka uskoisin eniten lapsia kiehtovan. Ennen muuta se on hauska, eikä vähiten päähahmon hauskan nimen vuoksi. (Jotenkin nämä suomennetut nimet tuntuvat tosin paljon hölmömmiltä kuin nuo alkuperäiset, tiedä sitten mistä johtuu tämäkin tunne. Tanili Kanilissakin on aivan eri rytmi kuin Babbitty Rabbittyssa.) Vähiten itse pidin Tietäjän karvaisesta sydämestä sekä Oivan onnen alkulähteestä, jotka paikoitellen tuntuivat liian pitkitetyiltä ja lopussa vielä läsähtivät.

Tämä on hyvä lisä ihan jokaisen lapsen satukirjahyllyyn. Sadut ovat lyhyitä, joten niitä on mukava lukea iltaisinkin. Ja vaikka muutama satu onkin hieman hurjempi, eivät ne juurikaan poikkea niistä totutuista saduista, joita meille on iät kaiket luettu. Ja tietenkin tämä kuuluu myös jokaisen Potter-fanin kirjahyllyyn ja tämän parissa todella viihtyy myös aikuinen. Teos toimii vallan mainiosti myös silloin, vaikka ei olisi koskaan Pottereita lukenutkaan. Dumbledoren kommentit ovat mukana lähinnä niitä lukijoita varten, joita kiinnostaa myös velhomaailma, tarinat itsessään toimivat ilman näitä kommenttejakin.

25/100: Suomen lasten linnakirja

Kirjan nimi: Suomen lasten linnakirja
Kirjoittaja: Raili Mikkanen
Kuvittaja: Laura Valojärvi
Kustantaja: Minerva-kustannus
Julkaisuvuosi: 2011
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Raili Mikkasen kirjoittama Suomen lasten linnakirja johdattaa lapset, ja aikuiset, ihanien satujen johdolla Suomen linnojen historiaan. Jokaisesta linnasta kerrotaan aluksi aukeaman verran oikeaan, historiallista tietoa, ja sen jälkeen seuraa yksi tai kaksi satua: useammilla on aivan oikea, historiallinen pohja, ja loputkin pohjautuvat jonkin sortin uskomuksiin.

Matkamme alkaa Turun linnasta, jossa pääsemme ensin seuraamaan Puolan prinsessan muuttoa Turun linnaan sekä palvelija-Laurin tuntemuksia keskellä tulipaloa. Turusta jatkamme Hämeen linnaan, jossa Folke yrittää päästä linnan päälliköksi ja Pirkko tutustuu piikaelämään. Sieltä jatkamme Raaseporin linnaan, joka tarjoilee meille kirjan surullisimman tarinan. Tämän jälkeen suuntaamme Ahvenanmaalle, Kastelholman linnaan, tervehtimään Kuningas Kustaata. Sitten palaamme manner-Suomen kotoisaan Olavinlinnaan, jossa kuulemme tarinan tarkkaan vartioidusta vangista sekä Saaran ja Antonin salaisuuden. Tämän jälkeen siirrymmekin uudemmalle ajalle Louhisaaren kartanolinnan merkeissä, jossa meitä odottaa pelkoa ja naurua. Sotilallisempiin tunnelmiin pääsemme Lappeenrannan linnoituksessa, josta lähdemme pakoon, kohti Svartholman linnoitusta. Siellä meitä odottaakin Vahva Parooni. Viimeinen pysäkkimme on pääkaupungissamme sijaitseva Suomenlinna, jonka hyvästelemme sävelten soidessa taustalla.

Minä rakastuin tähän kirjaan. Mikkasen kieli on sadunomaista, ihanan leikittelevää ja hitusen vanhanaikaista. Siis juuri sellaista, jollaisen kielen kuuluukin olla linnakirjassa. Jokaisen linnan faktaosio on kattava ja allekirjoittanutkin oppi hyvin paljon uusia asioita; tähän mennessä kun lähinnä Turun linnan ja Olavinlinnan historiat olivat suurin piirtein minulle tuttuja. Tietoiskut saivat minut suunnittelemaan linnakierrosta joksikin kesäksi, sen verran mielenkiintoisia tarinoita linnojen historiasta löytyy.

Puhumattakaan sitten saduista, jotka olivat kaikki omalla tavallaan valloittavia. Isommalle lapselle ne ovat hyvin informatiivisia, jos tylsä historialuento ei tunnu mukavalta, sillä suurin osa saduista omaa aivan oikean todellisuuspohjan: kuten juurikin Turun linnan palo ja Hämeen linnan valtausyritys. Pienemmällä väellä suurin osa kertomuksista sopii hyvin vaikkapa iltasaduiksi, tosin Raaseporin linnan tarinaa en välttämättä iltalukemiseksi valitsisi. Tämä teos todellakin tarjoaa jotakin koko perheelle. Näkisin tämän sellaisena hyvänä teoksena, jonka voisi hankkia vaikka perheen yhteiseen kirjahyllyynkin.

Sitten vielä muutama sananen kuvituksesta, joka on Laura Valojärven käsialaa. Valojärvi saa loihdittua hämmästyttävän todennäköisiä linnoja. Itse tarinoissa ei ole kamalasti kuvitusta, mikä sekin noudattaa perinteistä satukirjatyyliä. Mutta ne kuvat, jotka sivuja on tehty koristamaan, on piirretty kauniisti. (Vai maalattu, en ollenkaan osaa analysoida näitä kuvia koskaan.) Lisähuomiona, lähes jokaisessa tarinassa on kuvassa mukana kärppä, jonka löytäminen on aina osa huvia.