Omenansiementen maku - omenantuoksuisia muistelmia

Kirjan nimi: Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen)
Kirjoittaja: Katharina Hagena, suomentanut Anne Mäkelä
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 242
Lukulistalle: Löytö Forssan Kirja Outletista

Viimeaikainen lukemistoni on painottunut suuresti kolmen naisen muodostamaan sukupolvien ketjuun ja näin on myös Katharina Hagenan esikositeoksen, Omenansiementen maku, kohdalla. Kaikki alkaa Iriksen isoäidin Berthan kuolemasta. Jokainen sisarusparvesta Christa, Inga ja Harriet perii jotakin, mutta suurimman ja tunnearvoltaan arvokkaimmen perinnön saa lapsenlapsi Iris; isoäidin talon omenapuutarhoineen.

Lapsuusvuodet ovat Irikselle vain etäinen muisto, mutta kun hän kotiutuu taloon alkavat myös menneisyyden muistot nousta pintaan. Iris tutustuu uudella tavalla paitsi itseensä myös menneisyyteensä; vaiettuihin salaisuuksiin suvun keskuudessa sekä lähipiirin elämäntarinoihin, joista osa on hyvinkin traagisia. Omenapuilla ja niiden tuoksulla on merkittävä rooli Iriksen matkalla unohtamisen ja muistamisen poluilla. Kirjan tarina kasvaa edetessään; se on ennen kaikkea kasvutarina, joka vie lukijan mennessään. (Hyvin haahtelamaista, eikö totta?)

Minä-kerronta on haastavaa missä tahansa kirjoitetussa muodossa, mutta tuottaa näin kirjoitettu esikoisromaani vaatii paitsi rohkeutta myös uskomatonta taitoa. Hagenan pääkertojana toimii Iris, joka muistelee niin menneitä kuin kertoo nykyisyydestäkin minän kautta. Samalla pääsemme vahvasti Iriksen maailman sisään ja tarina tuntuu heti henkilökohtaisemmalta. On myös hyvä, että Iris ei tiedä asioista yhtään enempää kuin lukija vaan saamme tietää asioita samaan tahtiin - tosin kaikki asiat eivät ole Irikselle uusia, ne ovat vain hautautuneet aktiivisen muistamisen toiselle puolelle.

Tämä oli myös oikea tunnelma- ja aistipläjäys. Jokaisen kirpeän omenan pystyi maistamaan kielellään, hiljainen maalaiskylä piirtyi verkkokalvoille kaikkine tomuisine polkuineen ja suolampi herätti heti mielikuvia. Omenansiementen maku on kuin hiljainen päivä suomalaisella maaseudulla, vaikka sijoittuukin Keski-Eurooppaan. Se on myös hyvin ajaton, sillä verkkainen meno sopii hyvin niin menneisyyteen kuin nykyaikaankin.

Kaiken kaikkiaan tämä oli lumoava lukuelämys ja sopi vallan mainiosti luettavaksi heinäkuun helteisiin. Jos uskaltaisin heittäytyä villiksi, nimeäisin Katharina Hagenan tältä istumalta Saksan Joel Haahtelaksi, mutta ehkä kuitenkin jään odottamaan häneltä seuraavaa teosta ennen kuin tämän rinnastuksen uskallan tehdä.

Arvosana: *****

Olot - esiin puskevia juuria

Kirjan nimi: Olot
Kirjoittaja: Sanna Eeva
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 238
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Lähtökohdat Sanna Eevan romaaniin Olot on mielenkiintoiset. On äitejä, tyttäriä ja mielen kellareita. On oloja ja harhaluuloja sekä vääriä uskomuksia valinnoista. Ennen kaikkea Olot kuitenkin pureutuu siihen, mikä ohjaa ihmistä silloin kun elämänhallinta katoaa eikä valintoja enää voi tehdä. Kun elämäsi on alkanut rakentumaan jo kauan sitten, silloin kun juuresi istutettiin.

Äidit ja tyttäret muodostavat kolmen sukupolven ketjun. Elsa on ennen kaikkea isoäiti mutta myös äiti tyttärelleen. Ellu on Elsan tytär, aviovaimo ja kiireinen Volvo-kuski. Emilia on Ellun tytär, pieni lapsi, joka näkee asioita mutta ei osaa yhdistää niitä kokonaisuuksiksi. Jokaisen naisen elämässä on arkoja asioita, asioita jotka halutaan haudata juurineen maahan, mutta jotka vihdoin nousevat ja lähtevät leviämään voikukkien tapaan - kitkit niitä kuinka tahansa, ne eivät jätä sinua rauhaan.

Lukijalle kaikkea ei kerrota kerralla - hyvä jos ollenkaan. Palapeliä rakennetaan pala kerrallaan ja pikku hiljaa muodostuu kokonaisuus joka alkaa uhkaavasti luhistua. Loppua kohden dramatiikan taso vain kasvaa ja lopullinen ratkaisu yllätti ainakin tämän lukijan.

Olot luo lukijalle monenlaisia olotiloja. Jokaiseen kertojan pään sisäiseen maailmaan pääsee mukaan - katsantokannasta riippuen joskus turhankin tehokkaasti. Tätä seikkaa auttaa vielä se, että jokaisessa luvussa on oma kertojansa. Varsinkin Emilian kertomat pätkät olivat mukavia lukea, niin luontevasti Eeva on saanut vangittua pienen tytön mielenliikkeet paperille. Aikuisista huomaa, että ajatuksiakaan ei päästetä vapaaksi vaan nekin verhotaan salaisuuksien taakse. Myös erilaiset virkkeet ja lauseet muodostavat onnistuneen jatkumon. Pitkää ja lyhyttä käytetään sujuvasti sekaisin, niin että jännitys tulee esiin juuri oikealla tavalla. Samalla kaavalla luotiin myös ahdistavuutta, joka kulminoituu loppua kohden. Lukijalle ei missään vaiheessa kerrota kaikkea vaan tilaa jätetään myös rivien ulkopuolelle - tilaa päättelyyn ja omien johtopäätöksien tekemiseen.

Päällimmäisenä tunteena pintaan jäi kuitenkin ahdistus. Ahdistus siitä, kuinka yksin tässä maailmassa lopulta onkaan vaikka ympärillä olisi turvaverkko. Ahdistus siitä, että aina ei ole tietä ulos. Ahdistus siitä, että joskus pitää valita huonoista vaihtoehdoista se paras. Ahdistus siitä, kuinka pahan olon iskiessä mikään sukupolvi ei ole turvassa. Tämä ei ole hyvän mielen romaani, mutta tällaisiin synkkiin ja sateisiin syyskesän iltoihin se on vallan passeli.

Arvosana: ****

Lasten kirja - kasvamista viime vuosisadan vaihteen Englannissa

Kirjan nimi: Lasten kirja (The Children's Book)
Kirjoittaja: A.S. Byatt, suomentanut Kersti Juva
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 954
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Törmäsin viime vuoden puolella muutamassa blogissa kehuviin arvoihin tästä A.S. Byattin jättiläisestä, Lasten kirjasta. Kirja kiinnosti paitsi massiivisuutensa myös aihepiirinsä vuoksi: elämää vuosisadan vaihteen molemmin puolin Euroopassa, joka on ajautumassa sotaan, tiettyjän päähenkilöiden parissa kasvaen.

Aivan ensimmäiseksi, jo ennen kuin tätä pääsee kunnolla lukemaan huomaa ensimmäisillä sivuilla kääntäjien laatiman henkilölistan. Ja se tuleekin tarpeeseen, sillä tässä teoksessa on keskeisiä henkilöitä jopa enemmän kuin venäläisessä klassikkokirjallisuudessa! Siltikään määrä ei tunnu missään vaiheessa liialliselta ja suurimpaan osaan henkilöitä ehtii jopa tutustumaan kunnolla. Kirja ei siis todellakaan ole pitkäpiimäinen, vaan tarjoaa asioihin näkemyksiä monista eri näkökulmista.

Lasten kirja on nimensä mukaisesti ennen kaikkea kirja lapsista. Sen keskiössä ovat Wellwoodin sisarukset ja serkukset sekä heidän ystävänsä. Dorothy on järkevä naisenalku, joka haluaa lääkäriksi ja etsii juuriaan Saksasta; Hedda on sisarussarjan nuorimmaisempia, kapinallishenkinen naisasiainnainen; Julian etsii seksuaalisuuttaan ja ihastuu tavoittamattomiin miehiin; Luonnonlapsi Tomi ei haluaisi opiskella vaan samoilla ympäri Englannin niittyjä; Philip on orpo maalainen, joka löytyy museon kellarista ja osoittautuu loistavaksi keraamikoksi; Elsie, Philipin sisar ryhtyy veljensä uuden perheen palvelijaksi; Imogen, keramiikkamestarin tytär, jossa piilee taiteellisia kykyjä; Pomona, joka kävelee unissaan ja on kokenut nuoreen ikäänsä nähden paljon.

Lasten kirja ei kuitenkaan olisi mitään ilman vahvoja aikuisia. Olive Wellwood kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satua, on poliittisesti aktiivinen ja taiteellisesti suuntautunut; Humpry, Oliven mies on hunsvotti ja mukana tärkeissä 1900-luvun alun käänteissä; Violet, Oliven sisar hoitaa sisarensa lapsia kuin omiaan ja pitää samalla huolta taloudesta; Prosper Cain on museon intendentti, joka on jalomielinen ja auttavainen leski-isä; Anselm Stern, saksalainen nukketeatterinero, joka luo nukeillaan suuria seikkailuja ja tuo vanhat sadut eläviksi; Benedict Fludd, käsistään taitava keraamikko, jolla ei ole lainkaan ihmissuhdetaitoja.

Kirjassa mainitaan nimeltä myös monia muita vuosisadan vaihteessa vaikuttaneita henkilöitä. Erityisesti kiinnitin huomioni siihen, että muuan Oscar Wilde mainitaan useampaankin otteeseen. Wellwoodit ystävineen lähtevät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn (hauskasti samaan aikaan pidetyistä olympialaisista ei mainita sanallakaan), teatteri on murroksessa ja uusia tekniikoita kokeillaan pelottomasti, keramiikassa rikotaan rajoja ensin Fluddin ja sitten Philipin toimesta, yliopistojen ovet eivät meinaa aueta naisille, autot ovat suuri ihmetyksen aihe ja koko ajan Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia: sota voi alkaa koska tahansa.

Lasten kirja on ilmiömäinen kasvukertomus. Se kertoo lapsista, jotka kasvavat ensin nuoriksi ja sitten aikuisiksi kuohuvassa Euroopassa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Englannista reissataan Eurooppaan, pääasiallisesti Ranskaan ja Saksaan, samalla kun lukija kohtaa värikkään maailman, joka on täynnä taiteilijoita, kirjailijoita, anarkisteja, käsityöläisiä ja politiikkoja. Varsinkin Wellwoodien lapset varttuvat satujen maailmassa tietämättä kuitenkaan, että heidän idylliään varjostavat useat salaisuudet. Samalla kun lapset kasvavat taiteen parissa rauhallisella maaseudulla Eurooppa natisee uhkaavasti liitoksissaan ja aikuiset etsivät omaa paikkaansa haasteiden keskellä. 1900-luvun alussa syntyy myös suuri kasa uusia instituutioita, museoita, taidesuuntia ja aatteita - eletään Euroopan kulta-aikaa.

Vaikka henkilöitä on paljon on jokaisella heistä oma luonteensa, roolinsa ja tehtävänsä. Sivujen runsauden ansiosta pääsemme kurkistamaan kunnolla jokaisen elämään: kukaan ei jää lukijalle etäiseksi sivuhahmoksi, vaan kaikki tärkeät henkilöt tulevat tutuiksi, samaistuttaviksi. Mukaan mahtuu niin radikaaleja nuoria kuin aikuisiakin, itseään etsiviä ja hukassa olevia. Jokaisella on omat ilonsa ja murheensa kannettavana, kaikkien elämä ei suju niin kuin sen toivoisi sujuvan. Draaman kaari on vahva ja sodan lähestyessä lukija odottaa ja pelkää henkeään pidätellen sodan aiheuttamia tuhoja: kuka selviää, kuka jää rintamalle, selviääkö kukaan sodasta ilman arpia?

Vahvan henkilögallerian lisäksi kirjan toinen kantava teema on taide ja taidemaailman kuvailu. Minua ei ole koskaan kiinnostanut taide tai oikeammin edes mikään siihen liittyvä ja pidän itseäni vielä kaiken lisäksi hyvin epätaiteellisena ihmisenä. Joten oli mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin viihdyin lukemassa keramiikan kuvioinnista, erilaisista maljakoista, nukketeatterin pystyttämisestä. Lukutoukkana luulisi, että Oliven kirjoittamat sadut kiinnostaisivat taidepläjäyksiä enemmän, mutta omalta osaltani ne osoittautuivat pettymyksiksi - pidin niitä lähes kirjan heikoimpana antina. Toki satujen kehittyminen ja siirtyminen näyttämölle kiinnostivat ja olivat mielenkiintoisesti luotuja, mutta sadut itsessään eivät saaneet minun mielenkiintoani heräämään.

Näin mahtavaksi teokseksi tämä on saanut mahdottoman vähän blogisavuja. Haastankin siis kaikki taiteesta/historiasta/kasvukertomuksista/ihmissuhdedraamasta/laajasta henkilögalleriasta/laadukkaasta kirjallisuudesta kiinnostuneet lukemaan tämän teoksen. Älkää antako paksuuden tai suuren henkilömäärän hämätä, sillä kun tähän maailmaan uppoaa on siitä lähes mahdotonta päästä pois.

Arvosana: *****

Eropaperit - Kun lapsista tulee pelinappuloita

Kirjan nimi: Eropaperit
Kirjoittaja: Laura Honkasalo
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Laura Honkasalon Eropaperit tuli puheeksi ensimmäisen kerran koulussa - lastensuojeluntunnilla kun puhuimme siitä, kuinka riipaisevia avioerot voivat olla lapsen näkökulmasta. Muistin lukeneeni tästä muutaman blogiarvion ja laitoin nimen muistiin, sillä jo omalta ammatilliselta kannalta tämä vaikutti sellaiselta teokselta, joka on pakko lukea.

Leea makaa masentuneena vanhuksena sairaalassa. Häntä käy enää tervehtimässä hänen entinen miniänsä Sinikka. Hänen poikansa Jokke tuntuu hylänneen hänet avioiduttuaan uudestaan. Sinikan tytärtä Saraa Leea ei halua tavata, sillä haluaa suojella tätä vanhuudeltaan. Aikoinaan, Sinikan aikaan ja tätä ennen, Leea oli reipas edustusvaimo ja poikansa paras ystävä ja myöhemmin hänestä tuli Sinikalle kuin äiti. Kun Jokke ja Sinikka sitten erosivat rikkoontuivat äidin ja pojan välit ja myöhemmin uusi aviopuoliso on myrkyttänyt kaikkien suhteet.

Aluksi tuntuu, että ero käy sopuisasti. Mutta vuosien varrella eron vaikutukset vain vahvistuvat Saran ja tämän veljen elämässä. Varsinkin Sara ottaa kaiken raskaasti ja hän onkin teoksen päähenkilö. Hänen tarinansa ympärille muodostuvat moninaiset ihmissuhteet solmuinensa 1960-luvulta nykypäivään. Sara saa kokea miten erilaiset säännöt ovat kotona kuin Jokken ja tämän uuden vaimon luona. Uudessa kodissa pitää pukeutua erilaisiin vaatteisiin, syödä luonnonmukaisesti, ei saa itkeä eikä ikävöidä ja äitiä pitää kutsua paskikseksi. Jokke vaimoineen manipuloi pientä Saraa, jotta tämä asettuisi asumaan heidän luoksensa samalla kun Sara haluaisi olla lojaali molemmille vanhemmilleen. Kerta toisensa jälkeen keinot muuttuvat rajummiksi ja pian lähisuvussa enää kukaan ei voi hyvin.

Kirja etenee kahdessa tasossa. Toisessa tasossa seurataan aikaa 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Jokke ja Sinikka tapasivat aikaan jolloin avioero alkoi saamaan rumia piirteitä. Toisessa tasossa olemme nykyajassa, Leean sairasvuoteella ja Sinikan ajatuksissa. Menneisyydessä pääsemme myös tutustumaan oikeuden asiakirjoihin sekä Jokken ja tämän vaimon lähettämiin kirjeisiin niin Sinikalle kuin Leeallekin. 

Minä voin pahoin. Minua suorastaan kuvotti Jokke ja tämän uusi vaimo. Heidän toimintansa tuntui järjettömältä, mutta useita tarinoita kuulleena valitettavan todelta. On kamalaa edes ajatella, mitä kaikkea 10-vuotias Sara on joutunutkaan kokemaan. Miten paljon hän on joutunut ottamaan vastuuta itsestään, veljestään ja äidistään. Honkasalo ei anna lukijalle juurikaan tilaa hengähtää vaan tuottaa sivuille ankeita tilanteita toisensa perään. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pahemmalta tilanne alkaa tuntua. Onneksi teoksessa on myös onnen elementtejä, niitä asioita jotka pitävät naisemme kasassa. Silti vielä viimeisilläkin sivuilla on aistittavissa, että avioero on jättänyt jälkensä jokaisen elämään; jäljen, joka ei ole lähtenyt vielä kahdenkymmenen vuodenkaan jälkeen.

Olit sitten äiti, alan ammattilainen tai muuten vain aiheesta kiinnostunut suoittelen tämän lukemaan. Aihe on toki rankka, mutta valitettavan todellinen myös nykypäivän Suomessa. Teos on loistava kannanotto siihen, kenen etua avioerossa ajetaan ja millaisilla valtapeleillä niihin pyritään. Tämä laittaa ajattelemaan.

Arvosana: ****½

Little Been tarina - Kertomus eräästä pakolaistytöstä

Kirjan nimi: Little Been tarina (The Other Hand)
Kirjoittaja: Chris Cleave, suomentanut Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 369
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Brittiläisen Chris Cleaven toinen teos Little Been tarina herätti viime vuonna blogistaniassa paljon ihastusta ja kiinnitti mielenkiintoni jos ei muulla niin sillä, että sivuliepeissä pyydetään, että kirjan juonesta ei kerrottaisi liikaa etukäteen. Niinpä lähtökohdat tälle kirjalle olivatkin erilaiset kuin yleensä: en juuri tienyt mitä tämä pitää sisällään, tiesin vain että tästä on moni pitänyt.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä; leskeksi jäänyt englantilaisnainen Charlie-poikansa (joka haluaisi olla Batman) kanssa sekä Little Bee, nuori nigerialainen nainen, joka on juuri päässyt vapaaksi brittiläisestä vastaanottokeskuksesta. Naisia yhdistää yhteinen kokemus muutaman vuoden takaa Nigeriasta ja nyt Little Bee aikoo löytää O'Rourket. Tämä on lähtötilanne, joka tosin selviää lukijalle vasta pikku hiljaa.

Asetelma oli mielenkiintoinen ja odotin (ehkä vähän liiaksikin) upeaa lukukokemusta, kiitos kaikkien blogisavujen. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että nyt sain pettyä lukemaani karvaasti. Cleave käyttää kieltä taitavasti ja tuo hyvin esiin henkilöiden koulutuserot ja äidinkielen. Myöskin Charlien toiminta on kuvattu oivallisesti, hänen kriisienkäsittelynsä on juurikin ikäluokalle ominaista. Hahmokuvailu on vahvaa, maisemat ja tunnelmat tulevat mukavasti esiin kirjan riveillä. Mutta silti, tästä jäi puuttumaan jotakin.

Ehkäpä se oli sitten kuitenkin se, että tapahtumien kannalta tämä ei ollutkaan niin mullistava kuin olin kuvitellut. Se, että tästä kirjasta kehotetaan kertomaan mahdollisimman vähän niille, jotka eivät ole tätä lukeneet, kohtti ainakin minun odotukseni aivan liian korkealle. Toki teoksen tapahtumat ovat osaltaan järkyttäviä, puhuttavia ja hyvinkin nykyaikaisia. Siltikään siinä ei esiintynyt mitään sellaista, jota en lukijana olisi osannut rivien välistä odottaa tapahtuvaksi.

Odotan kuitenkin mielelläni Cleaven toisia teoksia, sillä kaiken kaikkiaan pidin hänen kirjoitustavastaan ja tarinanrakennustaidostaan. En kuitenkaan osannut laittaa tarpeeksi arvoa kaikelle hypelle ja salamyhkäisyydelle, jonka täydellinen lukukokemus olisi vaatinut.

Arvosana: ***½

Yövartio - Kun toinen maailmansota on läsnä

Kirjan nimi: Yövartio (The Night Watch)
Kirjoittaja: Sarah Waters, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2005
Sivumäärä: 509
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lukupiirimme käsitys teoksesta "ei kovin paksu kun tässä on kiireitä" osoittautui Sarah Watersin Yövartioksi lähinnä mielenkiintoisen aiheensa sekä kirjailijan vuoksi. Harmi vain, että tässä vaiheessa piiriläistemme elämä oli oikeasti niin kiireistä, että suurimmalta osalta oli vielä osa kirjaa lukematta kun kokoontumisemme aika tuli. Mutta, näin käy joskus.

Teoksen rakenne on mielenkiintoinen: se nimittäin lähtee liikkeelle lopusta, joka on tässä tapauksessa vuosi 1947. Toisessa osassa pääsemme toisen maailmansodan keskelle ja viimeisessä osassa olemme juuri sodan kynnyksellä vuodessa 1941. Lukukokemuksen tekee siis hieman sekavaksi se, että kirjan alussa päähenkilömme ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja pikku hiljaa lukijalle paljastuu, kirjan edetessä (tai peruuttaessa, ihan miten vain), miten näihin ystävyyssuhteisiin ja tilanteisiin ollaan päädytty. Minä itse luin ainakin ensimmäisen osan niin hurjaa vauhtia (osittain siksi, että minulla olisi edes jotakin materiaalia lukupiiriämme varten), että puolessa välissä olin jo täysin unohtanut sen, mitä päähenkilöillemme "nyt" kuuluu.

Päähenkilöitäkin on paljon, tosin tämänpaksuiseen kirjaan niitä mahtuu. Kay on toiminut sodassa ambulanssikuskina, pukeutuu miehen vaatteisiin ja etsii itselleen naisseuraa, Helen haluaisi omistaa kokonaan naisystävänsä Julian ja on tämän entisistä suhteista mustasukkainen, Vivin elämä on glamouria ja hänelle on suhde varattuun, perheelliseen mieheen sekä ainoa miehemme Duncan, jonka elämässä on useampi demoni. Koko ajan sota muokkaa ihmisiä ja saa aikaan erikoisia kohtaamisia vielä erikoisimmassa paikoissa. Kay on rikkaasta perheestä, mutta tahtoisi jättää sen elämän taakseen, Viv pyörittää ystävänsä kanssa hieman hämärältä kuulostavaa deittipalvelua, Julia etsii pakoreittiä ja Duncan asuu vankilasta vapauduttuaan vanhan miehen kanssa.

Rakkaudella on suuri merkitys päähenkilöidemme elämässä. Sodan jaksaa kun tietää, että jossain on joku joka välittää. Tyypillistä rakkaus ei tosin aina ole; tässäkin teoksessa pääsemme tutustumaan useampaan "epäsoveliaaseen" parisuhteeseen - eihän toisen maailmansodan aikaisessa maailmassa homous tai sukupuolilla leikkiminen ollut kovin muodikas tai edes hyvällä silmällä katsottu ilmiö. Silti teoksessa sivutaan useampaa suhdetta, jossa osallisena ovat kaksi saman sukupuolen edustajaa. Eikä Waters myöskään arkaile seksikohtauksien kanssa, sillä teoksen aikana kuvaillaan useampaakin lesboaktia: Waters ei kuitenkaan mässäile tai tuo asiaa esinä tabuna, vaan kauniina kahdenvälisenä tapahtumana. Homouden lisäksi kirja käsittelee myös yksinäisyyttä, itsensä pakoilua, avionrikkomista sekä hämäriä elinkeinoharjoittajia.

Kesti aikansa ennen kuin pääsin kunnolla sisälle teoksen maailmaan. Koska päähenkilöitä oli monia, aluksi oli vaikea pysyä perässä kaikissa tapahtumissa. Kirjan kirjoitustyylikään ei ainakaan asiaa auttanut, sillä kaikkia suoria viittauksia ei tajunnut ennen kuin oli päässyt teoksen loppupuolelle, jossa asioita selitettiin tarkemmin myös lukijalle. Lopulta kuitenkin viihdyin teoksen parissa hyvin vaikkakin lähes jokainen päähenkilö saikin aikaan ärsytyksiä. 

Watersin tyyli kirjoittaa on yksinkertaisen tehokas. Hän ei pyri kikkailevaan kieleen tai maksimoimaan kuvailun tehokkuutta. Sen sijaan hän keskittyy asioihin ympärillä, ihmisten välisiin suhteisiin, heidän tunteisiin ja ajatuksiinsa, tapahtumiin tässä ja nyt. Varsinkin sota-ajan kuvauksessa tämä tyyli on pureva, se ei turhia romantisoi, mutta ei toisaalta myöskään luo synkkiä kuvia: se esitää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Arvosana: ****

Lumipäiväkirja - nuoruuden rakastetun jäljillä

Kirjan nimi: Lumipäiväkirja
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 190
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Se, että Joel Haahtela on päätynyt jälleen kerran lukulistalleni ei varmastikaan enää yllätä ketään tämän blogin lukijaa. Lumipäiväkirja oli kaiken lisäksi mainio valinta luettavaksi juuri kevään kynnyksellä, vaikka se huokuukin kansissaan talvisuutta.

Kirjan alkuasetelmassa tapaamme miehen, oikeustieteen professorin, joka lehteä lukiessaan törmää uutiseen nuoruuden rakastetustaan. Hän lähtee ullakolle etsimään muistoja opiskeluajoistaan Saksan Heidelbergissä: pahvilaatikoihin on pakattu kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä. Mies yrittää kovasti pohtia, kuinka Sigridistä, vannoutuneesta pasifistista, oli voinut kasvaa äärivasemmistolainen terroristi. Miehen elämässä lähes kaikki on horjuvaa; terveys, työ ja suhde tyttäreen. Kun hän pääsee työmatkalle Kööpenhaminaan mies päättää, että hänen pitää ostaa junalippu Saksaan ja lähteä selvittämään Sigridin salaisuutta.

Haahtelasta ja hänen tyylistään on kerrassaan vaikea sanoa jotakin sellaista, mitä en jo aiemmin olisi sanonut. Lumipäiväkirjassa nimittäin yhdistyy nimittäin taas niin moni haahtelamainen piirre, että sen tunnistaa miehen teokseksi jo ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kerronta on maltillista, kaunista, soljuvaa, paikoitellen runollista. Dialogia on totuttuun tapaan vähän ja esiintyy hyvin kaurismäkeläisenä. Suurimmat tapahtumat sijoittuvat jälleen Saksaan ja päähenkilönä toimii keski-ikäinen mies, joka etsii jotakin. Tuttuja asetelmia ja teemoja, mutta silti Haahtela onnistuu tarjoamaan lukijalle jälleen jotakin uutta.

Tämä uusi on tällä kertaa luminen Helsinki ja rauhallinen talvi. Vaikka mies itsessään ei olekaan rauhallinen, vaan hänen sisimmässään tapahtuu, tuo talvi tähän pieneen tarinaan oman kauneutensa ja rauhallisuutensa. Aivan kuin lukija tarkastelisi tapahtumia lumisadepallon läpi, tapahtumia jotka eivät tunnu pitkään aikaan juuri mihinkään johtavan. Eikä edes silloin, kun mies vihdoin pääsee Saksaan mikään ole selvää. Ei loppuratkaisukaan, kuten Haahtelalle hyvin tyypillistä on. Lumipäiväkirja on todellakin talvinen ja vangitsee vuodenajan samalla tavoin kuin Perhoskerääjä kauniit kesäpäivät maalla.

Arvosana: ****½

Paljain käsin - Vaaran naisten kahleisat perhesuhteet

Kirjan nimi: Paljain käsin
Kirjoittaja: Essi Tammimaa
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 346
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Tarkoituksenani oli jo viime vuonna lukea Essi Tammimaan Paljain käsin, mutta en sitten onnistunut saamaan sitä käsiini. Nyt kuitenkin se vapautui sopivasti kirjastosta, joten se päätyi vihdoinkin lukulistalleni.

Paljain käsin on ennen kaikkea kertomus kolmesta Vaaran sisaruskesta; Varvusta, joka hoitaa vanhuksia mutta ei itseään, Inarista joka on epätoivoisessa suhteessa varattuun mieheen sekä Virvasta, joka kipuilee lapsettomassa avioliitossa. Jokaisen tyttären äitisuhde on hankala eikä näidenkään äidin äitisuhde ole ollut kovin kaksinen. Miehistä ei juuri ole ollut Vaaran suvussa tukea, vaan naisten on aina pitänyt tullaan toimeen itsenäisesti. Nyt, vihdoin, suvun naiset yrittävät vapautua omalla tavallaan perheen kahleista. Lopulta kuitenkin joutuu jälleen pohtimaan, onko äitien, tyttärien ja sisaruksien väliset siteet ainoita, jotka elämässä säilyvät ja vievät sitä eteenpäin.

Vaaran suvun naisten kertomus on tiivis ja hyppii ajasta toiseen. Milloin ollaan nykypäivässä sisarten parissa, milloin tutustumassa heidän äitinsä lapsuuteen ja nuoruuteen. Traagiset tapahtumat tehdään lukijalla hyvin selväksi ja näinkin ohueksi kirjaksi tapahtumia on runsaasti. Se, miten eri tavalla naiset suhtautuvat vastoinkäymisiin ja mitä kaikkea he joutuvat kokemaan ennen kuin ryhdistäytyvät, on kirjan parasta antia. Jokainen naisista joutuu kokemaan paljon ja kaikkien osalta ei tunnu auttavan mikään. Silti kirjan loputtua tuntuu, että jokaisen elämä on edes jollakin tavalla mallillaan.

En kuitenkaan tykästynyt tähän teokseen niin kuin olin luullut. Suurimmaksi murheenkryyniksi nousi kieli, joka oli paikoitellen mielestäni liian harkittua, liian täynnä uusia sanoja. Tammimaalla on kirjoittajan taito hyppysissään, mutta kun lukija ei tajua kaikkien sanojen hienouksia, kärsii lukukokemus väkisinkin. Hiprakassa hapustelu ja puluttaminen ovat vain pieniä esimerkkejä siitä, millaisia sananmuokkauksia Tammimaa käyttää. Toki sanoma tulee useimmiten lukijalle selväksi näinkin, mutta niin se tulisi myös jo olemassaolevia sanoja käyttämällä ilman, että kieli vaikuttaisi liian harkitulta.

Toinen asia, josta en aivan loppuun asti pitänyt oli henkilöiden liiallinen dramaattisuus. Toki on totta, että sellaisten tapahtumien jälkeen jotka kirjassakin on kuvattu, ei ihminen enää kykene olemaan sama kuin ennen. Kuitenkin tuntui, että jokainen naisista oli ja märehti itsekseen ilman, että edes yritti koota itsensä, nähdä maailmaa muutoin kuin musta-valkoisesti tai edes puhua jollekin. Lukijana minulle tuli usein sellainen olo, että jokainen Vaaran nainen tarvitsisi suuren ravistelun ja heräämisen tähän aikaan. Liikaa paljaita käsiä, joiden merkitys lopulta ehkä valkeni minullekin.

Arvosana: ***

Käännöksiä - Elämää köyhänä siirtolaisena Yhdysvalloissa

Kirjan nimi: Käännöksiä (Girl in Translation)
Kirjoittaja: Jean Kwok, suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Viime vuonna törmäsin useassa blogissa Jean Kwokin esikoisteokseen Käännöksiä ja moniin arvioihin, joista teoksesta oli pidetty. Asetelmaltaan, perustuessaan osittain kirjailijan omiin kokemuksiin, se on juuri sellainen kirja, joka saa minut otteensa. Myös aihe, siirtolaisuus, sai minut tästä kiinnostumaan ja vihdoin sain myös tämän lainattua ja luettua.

Kirjan päähenkilö on Kimberly, Kim, 11-vuotiaana Hong Kongista äitinsä kanssa New Yorkiin muuttava tyttö. Pian alkaa pieneen perheen ponnistelu vieraassa kulttuurissa karun todellisuuden parissa. Äiti ja tytär päätyvät asumaan murjuun purkutuomion alla olevaan lähiöön ja työskentelemään sukulaisensa vaatetehtaalla. Kimberly on kuitenkin siitä hyvässä asemassa, että hän pääsee kouluun, jossa oppii nopeasti englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja. Silti aikuistumisen pitää tapahtua liian varhain, sillä hänen pitää huolehtia myös ummikkoäidistään. Kimberlylla on kova tahto menestyä ja järjestää itselleen ja äidilleen paremmat elinolot. Mutta tie sinne on pitkä ja kivinen, jopa Kimin kaltaiselle viisaalle nuorelle naiselle.

Käännöksiä on ennen kaikkea kaunistelematon kertomus maahanmuuttajien elämästä ja ahdingosta Amerikassa. Se on myös kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu tasapainottelemaan elämäänsä kahden kulttuurin ja kahden kielen välillä. Se on myös vahva kuvaus Kimin ja hänen äitinsä suhteesta; Kimin uskollisuudesta ja siitä, kuinka hän lopulta on valmis uhraamaan paljon enemmän kuin ehkä itse tuleekaan ajatelleeksi.

On vaikeaa uskoa, että kyseessä on esikoisteos. Vaikka tämä onkin esikoisille tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen antaa se tällä kertaa tarinalle juuri sen lisämausteen, joka nostaa sen hyvästä kirjasta todella hyvien joukkoon. Kirja on sisällöltään sekä raju että koskettava. Juuri nämä tunteet välittyvät vahvoina läpi koko kirjan ja uskonkin, että omakohtaisilla kokemuksilla on vaikutus siihen, että kirja näitä huokuu. Toisaalta kirjasta paistaa vahvasti myös rakkaus ja kiintymys äidin ja tyttären välillä; pahoinakin päivinä välittäminen välittyy lukijalle saakka. Huolimatta ankeista oloista tuntuvat sekä äiti että tytär olevan onnellisia, sillä onhan heillä toisensa.

Kimin kipuilut ja kokeilut murrosikäisenä ovat hyvin hentoja moniin ikätovereihin verrattuna, varsinkaan kun Kim ei voi kutsua kotiinsa rakkainta ystäväänsä tai keskustella mieltään painavista asioistaan äitinsä kanssa. Silti Kim jaksaa ja menestyy ihastuttavalla tarmolla. Kirja kuitenkin loppuu omasta mielestäni kesken. Toki se kertoo kokonaisen tarinan, hyvin, mutta se jättää liian suuren aukon, joka täytetään muutaman sivun aikana. Aihe, jota tällöin käsitellään on kuitenkin sen verran suuri, että olisin mielelläni lukenut myös sen ympärille kehittyneistä ongelmista. Tosin, mistäpä sitä tietää, josko kyseisistä tapahtumista olisikin tulossa kirja, sillä sellaista tosiaan hieman kaipaamaan jäi. Kuitenkin tämä oli harvinaisen vahva ja puhutteleva esikoisteos ja jäänkin odottamaan innolla Kwokin uutta tuotantoa.

Arvosana: ****

Poikani Kevin - Kuinka pojastani tuli hirviö?

Kirjan nimi: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
Kirjoittaja: Lionel Shriver, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2006
Sivumäärä: 544
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lionel Shriver osaa kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista. Sellainen on myös Poikani Kevin, joka ravistelee ja puhuttelee lukijaa monelta kantilta. Kirjasta on juuri myös tulossa elokuva, joka aiheeltaan varmasti nostattaa keskustelua myös valtamediassa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Evalla oli loistava ura matkakirjailijana ja onnellinen avioliitto ennen kuin he saivat lapset, Kevinin. Nyt Kevin istuu vankilassa järkyttävän rikoksen tehtyään ja Eva käy kirjeissään läpi aikaa, joka tragediaan johti.

Eva pohtii paljon, miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko syy hänessä ja Franklinissa? Johtuiko se siitä, että Eva ei tuntenut voivansa rakastaa Keviniä? Vai siitä, että Franklin näki aina vain asioiden valoisan puolen kun oli kyseessä Kevin? Vai olisiko Evan pitänyt haluta lasta vielä kovemmin, tunsiko Kevin olonsa heti syntyessään epätoivotuksi? Vai olisiko mikään muutos kuitenkaan muuttanut Kevinissä mitään? Voiko joku syntyä pahaksi?

Synkät tapahtumat etenevät arkipäiväisyyden rinnalla. Aluksi kyseessä on vain pienet asiat, asiat jotka varoittavat tulevasta mutta eivät kuitenkaan laita hälytyskelloja soimaan. Shriver esittää paljon kysymyksiä, mutta ei edes pyri antamaan kaikkiin vastauksia. Lukijalle jää paljon pohdittavaa ja oman mielipiteen muodostamista, mikään johtopäätös tätä lukiessa ei suoraan ole oikein tai väärin. Poikani Kevin on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä, äidinraukkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, pahuudesta jota ei pysty selittämään millään psykologian asteikolla. 

Pidin ennakkoluulottomasta tavasta, jolla Shriver tarttuu asioihin. Hän ei kaunistele asioita vaan tuo ne esiin karmaisevasti, säästämättä lukijaa yksityiskohdilta. Hän ei pyydä anteeksi vaan jatkaa tulitusta vielä silloinkin kun heikompaa lukijaa hirvittää yksityiskohtien julmuus. Hänellä on taito saada lukija tuntemaan olevansa kärpänen katossa - keskellä toimintaa, tarkkailemassa ja kokemassa. Kieli ei ole kikkailevaa mutta pelkistettynä sopii tähän teokseen kuin nakutettu. Yksityiskohtien kuvailua on sitä enemmän mitä lähemmäksi lopullista tragediaa pääsemme. Kirjemuoto toimii mainiosti ja antaa lukijalle pikku hiljaa lisää tietoa, lisää lankoja yhteenpunottaviksi, aikaa valmistautua tulevaan. Ja silti kun se tuleva tulee, järkyttyy lukija pahuuden massiivisuudesta.

Harmi vain, että tälle lukijalla selkeni ehkä vähän liiankin nopeasti se, mitä kaikkea tragediaan sisältyy. Se kieltämättä vei vähän sitä suurta huhhuh-efektiä pois, joka väkisin olisi tullut vastaan, jos olisin ajatellut hieman vähemmän tätä lukiessani. Toki edelleen kirjeiden loppupuoli järkytti myös minua, vaikka yleensä pysynkin aika kylmähermoisena. Vastenmielisyyskertoimeni täyttyi tosin useammassa kohdassa, sillä paikoitellen sen sai osakseni Eva tai Franklin, paikoitellen Kevin. Varsinkin Evan käytös mietitytti minua viimeiselle sivulle saakka. Poikani Kevin oli kuitenkin hieno lukukokemus ja ymmärrän, miksi se ja Shriver ovat saaneet niin vankkumattoman fanijoukon.

Arvosana: ****

Pohjan akka - Kalevalalaista muistelua vanhainkodissa

Kirjan nimi: Pohjan akka
Kirjoittaja: Seija Vilén
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 233
Lukulistalle: Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Seija Vilénin nimi pyöri monessa blogissa hänen kirjoitettuaan ylistetyn esikoisensa Mangopuun alla. Minä en kuitenkaan ole kyseistä esikoista lukenut, mutta kustantamon esittely kirjasta, joka johdattaa lukijan myyttiseen Sariolaan, Kalevalasta pohjoiseen päähenkilönään itse Louhi, sai minut tästä teoksesta innostumaan. Vaikka en olekaan Kalevalaa lukenut (tuhma minä!) olin kuitenkin innoissani kokonaisesta romaanista, joka tulisi vahvasti liittymään Kalevalan myyttiseen maailmaan.

Louhi, Pohjan akka, viettää viimeisiä hetkiään dementiakodin vuodeosastolla jakaen muistelmiaan asiasta kiinnostuneelle kirjailijalle. Sitkeys ja peräänantamattomuus huokuu edelleen vahvasti Louhen luonteesta hänen muistellessaan omaa nuoruuttaan, lapsiaan ja heidän suhteitaan - elämää Pohjolassa ja Kalevalassa nykyaikana ja muinoin. Pohjan akka ei kuitenkaan ole vain kertomus Louhesta, vaan myös kalatehtaan liukuhihnasta, kuolemasta, kateudesta sekä vapauden menettämisen pelosta.

Kalevalaa en tosiaan ole lukenut, mutta silti täytyy heti ihailla kuinka kirjan sivuilta on aistittavissa kielellinen Kalevala. Muistojen kerronta on kuin suoraan Kalevalasta tai ainakin siltä se näin opusta lukemattoman silmiin vaikuttaa. Vilén tuo maailman esiin aistikkaalla kuvailulla ja lakonisella huumorilla. Jopa vieroksumani maaginen realismi toimii tässä täydellisesti.

Huolimatta siitä, että olin vaikuttunut tästä kovin, en kuitenkaan voi väittää tajunneeni aivan kaikkea kirjan tapahtumista. Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan. Suurinta sekaannusta aiheutti ainakin omalta osaltani se, että lähes jokaisella päähenkilöllä oli kalevalanimi / malli Kalevalasta sekä toinen nimi itse pääkertomuksessa. Välillä oli tavattoman vaikeaa hahmottaa yhteneväisyyttä kahden henkilön välillä.

Kirja kuitenkin imaisi minut mukaansa ja piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Tämä on ehdottomasti teos, joka vaatii avautuakseen ainakin vielä toisen lukukerran, mielellään vasta sitten kun Kalevala on tullut luettua. Ehdotonta plussaa myös siitä, että luvut ovat mukavan lyhyitä mutta silti informatiivisia, erilaiset fontit kertovat heti missä mennään ja kieli on sujuvaa, joka nopeuttaa lukemista huomattavasti. Kaiken tämän vuoksi tämänpäiväiseltä kirjastoreissulta tarttuikin mukaan Mangopuun alla.


Arvosana: ****

Perhoskerääjä - Parnassius phoebuksen jalanjäljillä

Kirjan nimi: Perhoskerääjä
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela hemmotteli minua jälleen maaliskuun alussa kiireiden loputtua kun sain viimein tartuttua Perhoskerääjään. Kohta onkin koko Haahtelan tuotanto luettuna, pitänee tämän jälkeen tehdä uusi lukukierros tai jäädä odottamaan uutta tuotantoa. Taidan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Perhoskerääjässä on jälleen päähenkilönä Mies, joka eräänä päivänä saa kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeessä kerrotaan hänen perineen saksalaisen Henry Ruzickan koko omaisuuden - omaisuuden, johon sisältyy niin ränsistynyt talo kuin massiivinen perhoskokoelmakin. Mies ei kuitenkaan tunne ketään Henrya, mutta pian kuitenkin käy selväksi, että kyseessä ei ole pila. Tammisaaren talosta Mies löytää paitsi perhoskokoelman, myös Henryn vanhoja päiväkirjoja sekä nipun kirjeitä Anna Prinz-nimiseltä naiselta. Näiden innoittamana Mies ottaa yhteyttää Annaan ja matkustaa Saksaan selvittämään Henryn kohtaloa.

Saksasta Miehen tie vie Henryn päiväkirjan viitoittamana Italian kautta Kreikkaan. Mies seuraa Henryn jalanjälkiä tarkasti, päätyen usein yöpymään samoissa paikoissa kuin Henry aikoinaan. Matkan varrella Mies alkaa pohtia Henryn motiiveja: vaelsiko hän etelä-Euroopassa vain harvinaisen perhosen vuoksi? Pala palalta mysteeri Henrystä ja perinnöstä aukeaa päähenkilöllemme.

Lienee edes turha sanoa, että pidin tästä jälleen valtavasti. Muistoilla on jälleen vahva merkitys tarinassa; muistojen varassa tarina etenee, kiemurtelee ja lopulta kietoutuu. Oli sitten kyse perhosista, tomaattikastikkeen reseptistä tai päiväkirjasta, kaikista kuultaa läpi muistoja, joita ei ole halunnut - tai voinut - unohtaa. Jälleen edetään hitaasti, unenomaisessa maailmassa, jossa kenelläkään ei ole kiire; ei Henry Ruzickalla entisessä elämässään, ei Annalla tomaattikastikkeensa kanssa eikä oikeastaan edes Miehellä Euroopassa seikkailessaan. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, hitaasti, tarkasti kertoen, tuoden kirjan henkilöt iloine ja suruineen lähelle lukijaa. Perhoset, luonto, ihmismielen ajatukset, ne kaikki valtaavat jälleen lukijan pään täysillä ja pitävät otteessaan siihen saakka, kunnes saa painettua takakannen kiinni.

On hankalaa päättää, mihin kohtaan tämä asettui Haahtela-listallani. Tämä oli ehdottomasti parhaimpia Haahtelalta lukemiani teoksia, mutta en osaa päättää oliko tämä yhtä korkealla tasolla Traumbachin ja Katoamispisteen kanssa vai kenties astetta heikompana samalla tasolla Elenan kanssa. Lukukokemus oli kuitenkin jälleen kerran upea ja tunnelmaltaan mahtava, joten lienee kohtuullista sijoittaa teos korkealle; heti siihen Traumbachin ja Katoamispisteen viereen.

Arvosana: *****-

Kaikki mitä rakastin - Kahden perheen tragedia

Kirjan nimi: Kaikki mitä raskastin (What I Loved)
Kirjoittaja: Siri Hustvedt, suomennos Kristiina Rikman
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2007
Sivumäärä: 466
Lukulistalle: Hankittu kirjakerhosta

Siri Hustvedtia on kehuttu pitkään blogissa jos toisessa ja muutamalla lukupiiriläiselläkin oli hänestä aiempaa kokemusta. Kaikki mitä rakastin löytyi vielä sopivasti usemman meidän hyllystä, joten se valikoitui luonnollisesti kuukauden kirjaksemme.

Kaikki alkaa siitä kun taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa mielenkiintoiseen maalaukseen ja etsii käsiinsä sen maalaajan, Bill Wechlerin. Pian miehet ystävystyvät ja myös heidän vaimonsa Erica ja Lucille tutustuvat. Billin ja Lucillen liiton yllä tosin leijailee Violetin varjo, saman naisen joka on toiminut mallina niin monessa Billin maalauksessa. Leolle ja Ericalle syntyy Matt ja pian tämän jälkeen Billille ja Lucillelle Mark. Perheet viettävät yhteisiä lomia, väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta kunnes heidän elämiään astuu sotkemaan suuri tragedia.

Luin tätä joskus kolme vuotta sitten niin pitkälle, että lukematta jäi kaksi sivua. En enää edes muista syytä siihen, miksi jätin tämän niin typerässä vaiheessa sivuun. Silloin nautin lukemisesta, rakastuin Hustvedtin tyyliin ja löysin draaman tyylilajina, tätä ennen kun olin pääasiallisesti vannonut vain kauhun ja dekkareiden nimeen. Mutta... toisella lukukerralla tämä ei enää ollutkaan niin maaginen kuin muistin tämän olleen. Liekö syynä sitten se, että ihastuin tähän ensilukemalla liiaksi vai huono lukuajankohta suuresta väsymyksestä johtuen vai se, että odotin tältä kuitenkin liikoja. Pettymykseksi siis kuitenkin jäi, valitettavasti.

New Yorkin taidemaailmaa oli kuvattu mielenkiintoisesti ja vaikka välillä taideselostuksia oli usemman sivun verran myös minä, taiteesta en niin kovin kiinnostunut, jaksoin lukea ja aloin jopa haaveilla Billin näyttelyihin pääsemisestä. Sen verran erikoisilta sekä itse aiheet että teokset kuulostivat. Nuorisokulttuuri taas vaikuttaa vallan samanlaiselta mantereesta riippumatta. Pidin myös hysteriakohtauksista, huomasi selkeästi kirjoittajalla olevan omakohtaista kokemusta ja tietoa aiheesta. Ehkäpä tässä kaikessa oli samalla kirjan heikkous; asiaa oli paljon, joskus liiaksikin. Välillä tuli sellainen olo, että kirjaan oli yritetty mahduttaa mahdollisimman monta eri elementtiä, mutta valitettavasti tämä elementtien runsaus aiheutti sen, että kaikilla asioilla ei ollutkaan enää minkäänlaista loogista selitystä.

Kirjan ensimmäiset 400 sivua pitivät kunnolla otteessaan, mutta viimeisen luvun lähetessä loppuaan tuli minulle lukijana sellainen tunne, että minua on petetty. Se tempo ja tunnelma, joka kirjassa oli siihen asti vallinnut, katosi jollakin mystisellä tavalla viimeisiltä sivuilta ja teki lukemisesta enemmän pakkopullaa (nyt ehkä löytyi myös syy sille, miksi aikoinaan jätin tämän aivan kalkkiviivoilla kesken) kuin nautinnon. Ei käy kuitenkaan kieltäminen siinä, etteikö Hustvedt osaisi kirjoittaa, sillä sen hän todella taitaa. Jos taiteesta saa näin mielenkiintoista tekstiä aikaiseksi ei kirjoittaja voi olla huono. 

Henkilöhahmot loivat kaksijakoisen olon. Toisaalta he olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine oikkuineen, toisaalta he tuntuivat liiankin ongelmallisilta ollakseen todellisia. Monesti myös tuntui, että joku kulki kunnolla laput silmillä ja varsinkin Lucille jäi mietityttämään. Mietinkin että päähenkilöiden elämä tuntui olevan yhtä vuoristorataa ilman ainuttakaan kunnon suvantovaihetta. Ja vaikka tunteita käsiteltiinkin hurjasti itse teoksessa jäi päähahmojen tunne-elämä osittain etäiseksi ja jopa kylmäksi. En siltikään sano, että tämä olisi ollut huono kirja, sillä sitä se ei ollut. Se ei kuitenkaan ollut sitä laatua kuin sen muistin olevan ja siksi sille on hyvin vaikeaa antaa korkeita pisteitä.

Arvosana: ***½

Näkymätön silta - Juutalaisena toisen maailmansodan valtaamassa Euroopassa

Kirjan nimi: Näkymätön silta (The Invisible Bridge)
Kirjoittaja: Julie Orringer, suomentanut Kristiina Savikurki
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 760
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kun tarpeeksi kauan kuuntelee kanssalukupiireilijän hehkutusta ei liene mikään ihme, että Julie Orringerin Näkymätön silta tarttuu mukaan kirjastosta. Hehkutusta kannatti jälleen kerran uskoa, sillä tämä nousi ehdottomasti kärkisijoille ( ja tule siellä takuulla olemaan) vuoden parhaiden kirjojen listoilla.

Kirjan keskeisessä asemassa on unkarinjuutalainen Lévin perhe. Perheen keskimmäinen Andras on saanut stipendin arvostettuun arkkitehtikouluun Pariisissa; Ècole Spécialeen. Viimeisenään iltana Budapestissa Andras kohtaa vieraan naisen, joka saa taivuteltua Andraksen toimittamaan ison laatikon hänen sukulaispojalleen Pariisin sekä postittamaan kirjeen, jonka saa turvallisuussyistä laittaa laatikkoon vasta Ranskan puolella. Andras on täysin tietämätön siitä, että kirje sinetöi hänen kohtalonsa johdattaessaan hänet elämän uusille poluille. Andraksen vanhempi veli Tibor haaveilee lääkärinurasta ja pääseekin pienellä avustuksella opiskelemaan Italiaan. Nuorin veli Mátyás on vielä lukiossa, mutta tahtoo luoda uraansa näyteikkunasomistajana ja tanssijana.

Pariisissa kaikki on suurta ja ihmeellistä. Mutta juutalaisena elämäminen ei ole helppoa vuonna 1937 Pariisissakaan, sillä juutalaisvastaisuus valtaa paikkaansa myös ranskalaisessa katukuvassa. Aluksi Andraksen opinnot kuitenkin etenevät hyvin, hän ystävystyy kanssaopiskelijoiden kanssa, tutustuu opettajiinsa ja saa mukavan työpaikan. Hyvin pian Andras saa kuitenkin huomata, että Eurooppaa suljetaan juutalaisilta; opiskelupaikkoihin tulee juutalaiskiintiöt, oleskelulupia ei myönnetä ja kohta myös rajat suljetaan. Euroopan, ja Unkarin, ajautuessa vääjämättä kohti sotaa joutuvat nuoret Lévin veljekset tekemään suuria päätöksiä.

Työkomppaniat, pakkotyö, lyhyet lomat ja lopulta keskitysleirit tulevat juutalaisille tutuiksi sota-aikana. Taudit jylläävät, ravinto on vähäistä ja rangaistukset julmia. Lupauksilla ei ole välttämättä minkäänlaista katetta, lahjonta jyllää ja ainoa, joka pitää Andraksen järjissään on rakkaus ja usko siihen, että huominen koittaa vielä. Ja viimein, kun sota on ohi, on aika totuttautua elämään sodan jälkeisessä Unkarissa, uuden vallan alla, ruumis ja sydän arpia täynnä.

Tästä on vaikeaa kirjoittaa mitään järjellistä mielipidettä sillä tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä tätä kuvaamaan. Lukukokemus oli samalla järisyttävä ja kaunis, lohdullinen ja lohduton. Toisella hetkellä maailmassa on kaikki hyvin, on rakkaudentäyteisiä päiviä, työläitä kouluprojekteja ja pitkiä iltoja ystävien kanssa. Toisella hetkellä olemme työleirillä jossakin päin Itä-Eurooppaa, lähes nälkäkuoleman partaalla koti-ikävää kärsimässä. Samalla tutustumme myös niihin, jotka ovat muualla kuin rakkaimpansa; toisessa maassa, turvapaikassa, kärsimässä.

Teos on osittain henkilökohtainen, sillä Orringer käyttää paljon isovanhempiensa kokemuksia hyväksi. Tieto tästä lisää entisestään teoksen ahdistavuutta, se tekee tästä entistä enemmän henkilökohtaisemman. Orringer luo taitavasti tunnelmaa; samassa lauseessa esiintyy paikoitellen toivoa tulevasta ja epäuskoa siitä, että mikään enää jatkuisi. Pariisin katuja kuvataan elävästi, samoin elämää Unkarin maaseudulla. Ihmissuhteet ovat kauniita, tärkeitä ja ennen kaikkea pysyviä. Työleirikuvaukset ovat karmivan ankeita, mutta en hetkeäkään epäile etteikö se kaikki olisi totta. Onnellisia ihmiskohtaloita ei tässä juurikaan ole, vaan kaikki haavoittuvat sodan keskellä jollakin tavoin. Silti Orringer onnistuu saamaan toivonpilkahduksia paikkoihin, joissa lukija on jo menettää toivonsa. Ennen kaikkea rakkaus on se kantava voima, joka kuljettaa lukijaa tämän tarinan läpi - tarinan, joka on tapahtunut niin monelle, jota edelleen moni tässä maailmassa muistelee, joka on vaikuttanut moneen sukupolveen. Se on lohdullinen ja samalla lohduton, ahdistava ja riemua tarjoava: tämä lukija vietti viimeiset kolmisenkymmentä sivua pala kurkussa nieleskellen.

Näin täydellisestä lukukokemuksesta on vaikeaa löytää mitään moitittavaa. Paksuudestaan huolimatta tässä ei ollut mitään liikaa vaan tarina pysyi tiiviinä ja piti otteessaan koko ajan. Ehkäpä viimeiset kymmenen sivua olivat ne, jotka eivät enää minua niin otteessaan pitäneet, mutta sekään ei vaikuttanut kokonaisuuteen. Jäin miettimään, että tästä saisi aivan täydellisen elokuvan vaikka harvemmin haluankaan kirjoja valkokankaalla nähdä. Tämä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

Arvosana: *****

Naiset katsovat vastavaloon - Kun menneisyyden haamut pitävät otteessaan

Kirjan nimi: Naiset katsovat vastavaloon
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi kertaheitolla yhdeksi suosikikseni kun luin Katoamispisteen joulukuussa 2011. Ja koska minulla on nyt menossa useampikin paksu kirja, päätin viimeisimmällä kirjastovierailulla, että Haahtelan kirjat olisivat paksujen kirjojen keskellä hyviä välipaloja. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli vanhempaa tuotantoa; Naiset katsovat vastavaloon.

Naiset katsovat vastavaloon on kertomus kahdesta avioparista 1970-luvun Suomessa. Lilian ja Klaus ovat juuri palanneet häämatkaltaan Ranskasta takaisin Suomeen toteuttamaan unelmaansa; iso talo meren rannalla, kaupunki sopivan matkan päässä, hyväpalkkainen työ. Heidän naapurissaan asuu boheemimainen pariskunta Emma ja Jimi, joiden olemus tuntuu verhoavan salaisuuksia. Ennen pitkää varsinkin Lilian ja Emma luovat toisiinsa vahvan siteen ja Jimin on aika keskustella Klausin kanssa.

Haahtela osoittaa jo varhaisimmissaankin teoksissaan kertojan lahjansa. Kerronta on jälleen kerran sävykästä ja vahvaa ja tällä kertaa poikkeuksellisesti kertojaääniä on useampia ja keskiössä ovat naiset miesten toimiessa enemmän sivuosaroolissa. Kieli on vivahteikasta, virkkeet lyhyitä ja ytimekkäitä. Mitään ylimääräistä ei jäädä jaarittelemaan vaan asiassa pysytään vahvasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Dialogi on tyypilliseen tapaan lakonista - tuoden mieleen ainakin tälle lukijalle Kaurismäen elokuvat. Muutamaan otteeseen kuvittelinkin kohtauksia valkokankaalle niin elokuvallinen tämä paikoitellen oli.

Vaikka tämä onkin paksu Haahtelan kirjaksi, sivua vajaa 200, tuntui silti siltä, että nyt tarina loppui pahasti kesken. Alkuun on selvästi käytetty paljon työskentelyä, rakennettu draaman kaarta siihen pisteeseen, että lukija hokee mielessään 'kerro jo kerro jo'. Kun sitten tämä 'kerro jo'-vaihe on päästy ohi tuleekin kirjan takakansi vastaan hieman turhan nopeasti; juuri kun ollaan päästy mysteerin äärelle asia lähestulkoon haudataan. Pienen pettymyksen siis joutui tällä kertaa kokemaan, tästä olisi saanut parillakymmenellä lisäsivulla vielä paremman lopetuksen.

En voi siltikään sanoa pettyneeni. Kaiken kaikkiaan Naiset katsovat vastavaloon on laadukas kertomus keskiluokkaisesta arjesta maaseudulla, menneisyydestä, salaisuudesta ja niiden taakasta. Se pitää otteessaan koko lukemisen ajan, luo sävykästä kerrontaa, vivahteista kieltä, lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se on nopealukuinen ja helpostilähestyttävä. Eikä se, että kirjan loppuratkaisu on tullut tutuksi, vähennä yhtään kirjan uudelleenlukuarvoa.

Arvosana: ****

72/100: Anna Karenina

Kirjan nimi: Anna Karenina (Anna Karenina)
Kirjoittaja: Leo Tolstoi, suomentanut Lea Pyykkö
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1875-1877, suomennos 2009
Sivumäärä: 999
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Leo Tolstoin tunnetuimmat teokset ovat eittämättä tiiliskiviluokkaa. Siksi olikin helpotus, kyn syksyllä lanseerattiin yhteislukutavoite Anna Kareninan ympärille. Voi olla, että olisi jäänyt tämäkin klassikko lukematta, jollei sille olisi laadittu näin hyvää lukuaikataulua. (Jonka suhteen tosin epäonnistuin surkeasti, sillä jouduin käytännössä lukemaan joulukuussa marraskuunkin osuuden, sillä marraskuussa en vain teokselle löytänyt lukumotivaatiota.)

Takakannen mukaan Anna Karenina ja Vronski kuuluvat maailmanhistorian kuolemattomiin rakastavaisiin. Heille, jotka kuvittelevat tämän olevan lähes tuhatsivuinen rakkausromaani kahdesta henkilöstä, joka on vielä kirjoitettu venäläisellä paatoksella, voin ilmoittaa teidän olevan väärässä. Sillä Anna Karenina on niin paljon muutakin, että välillä unohtaa kokonaan lukevansa teosta, jonka päähenkilönä Anna Karenina toimii.

Paitsi Annan ja Vronskin yhteiselmään (joka alkaa kunnolla vasta kirjan puolivälissä) lukija pääsee tutustumaan suureen määrään muita henkilöitä; heidän arkeensa ja ongelmiinsa - heistä suurimman osan ollessa Annan sukulaisia. Karenin on Annan aviomies ja Serjoza-pojan isä. Stiva on Annan veli ja naimisissä Dollyn kanssa. Kitty taas on Dollyn sisko ja päätyy naimisiin Levinin kanssa - haaveiltuaan ensin Vronskin perään. Mukaan mahtuu myös useampi ruhtinatar, taloudenhoitajia, upseereita ja puolisoiden sisaria. Siksi onkin onni, että kirjan alkuu on liitetty lista teoksen keskeisistä henkilöistä, sillä tuhannen sivun aikana ehtii unohtamaan monta sukulaisuussuhdetta ja lempinimeä, joita venäläisessä kirjallisuudessa tunnetusti riittää.

Yläluokan arki 1870-luvun Venäjällä koostuu ratsastuskilpailuista, tanssiaisista, metsästysretkistä ja erilaisista illanistujaisista. Sekä Vronski että Levin tuntevat intoa maanviljelyä kohtaan siinä missä Stiva on kaupunkilainen virkamies. Ulkomailla matkustellaan ahkerasti ja ranskaa käytetään keskinäisenä keskustelukielenä. Myös englanti tuntuu olevan suositumpi piireissä kuin rahvaan käyttämä venäjä. Rautatie on vielä verrattain uusi asia ja varsinkin maalla viihtyvä Levin rakastaa hevoskyytejä. Imettäjä ja kotiopettaja on yleinen näky yläluokkaisessa perheessä. Avioeroa ei juurikaan hyväksytä maan tiukan uskonnollisuuden vuoksi ja siksi avioliitot ovatkin enemmän tai vähemmän onnettomia.

Anna Karenina ilmestyi alunperin jatkosarjana, joten yksissä kansissa olevana romaanina se olikin paikoitellen raskasta luettavaa. Monen sivun kuvailut maanviljelyksestä, kasvuennusteista ja tulevaisuuden suunnitelmista ei välttämättä iske nykyaikana, Levinin uskonpohdinnat käyvät ennen pitkää tylsiksi sillä ne pyörivät koko ajan saman ongelman ympärillä, puhumattakaan kaikesta dramaattisuudesta, jota kirja pitää sisällään; on dramaattisia suhteita, dramaattisia ihmiskohtaloita, dramaattisia suhtautumisia mitättömiin asioihin, dramaattisia asioita ja on ennen kaikkea asioita, joita pyöritellään luvusta ja osasta toiseen. Jahkaamista ja vatvomista onkin riittämiin ja ilman niitä tässä kirjassa olisikin varmasti vähintään 200 sivua vähemmän. Ja jos tämä kirja keskittyisi vain ja ainoastaan Annan ja Vronskin suhteeseen, voisi sivumäärästä vähentään hyvin jo 500 sivua ja siltikään heitä koskeva juoni ei juurikaan kärsisi. Kirjassa on niin monta sivuhenkilöä, joiden elämää seurataan irrallaan Annasta, että välillä unohtaa jo kokonaan sen, kuka olikaan päähenkilö.

Hui kuinka Anna olikaan ärsyttävä! En tiedä kumpi rooli hänessä oli vastenmielisempi: se joka piti häntä itseään lähes täydellisenä vai se, joka sai draamaa aikaan pienestäkin katseesta. Vronskikaan ei miellyttänyt minua, sillä mitä pidemmälle tarinamme eteni, sitä enemmin oli hän Annan tossun alla. Myöskään Karenin ei tarinan edetessä enää ollut se sama Karenin, johon tutustuimme kirjan alkupuolella ja joka silloin vaikutti vielä mukavalta persoonalta. Omiin suosikkeihini kuuluivat Levin ja Kitty, joiden suhteen kehittymistä oli ihana seurata, ja jotka tuntuivat kirjan muihin henkilöihin verrattuina olevan varsin rakastuneita toisiinsa.

Tolstoi on tutustunut hyvin oman aikansa yhteiskuntaa, niin päivänpolttava Anna Karenina aiheiltaan on. Alkupuheen mukaan Anna Kareninan hahmot olisivatkin kaikki saaneet inspiraatiota Tolstoin omasta elämästä ja tapahtumien valossa kirjan tapahtumille pystytään myös määrittämään historiaan sopivat vuodet. Kirja ei ole kuitenkaan yhteiskunnallinen kannanotto vaan lähinnä katsaus 1870-luvun elämään. Itse pidin eniten niistä kohtauksista, joissa Tolstoi kuvaili luontoa - oli kyseessä sitten metsästys tai maanviljelys. Myös arkielämän kuvaus varsinkin Kittyn ja Levinin luona oli kaunista ja tällaisessa tunnelmakuvauksessa Tolstoi onkin parhaimmillaan. Valitettavasti hän ajoittain sortuu ylidramatisointiin ja turhaan jahkailuun, joka varsinkin kirjan loppupuolella hieman latistaa lukuelämystä.

Risuja myös Kariston suuntaan siinä, että alkusanoissa spoilataan suoraan kirjan loppuratkaisua! Onneksi minä olin jo aiemmin ehtinyt spoilaantumaan tästä samaisesta asiasta, mutta niille jotka eivät tätä asiaa tiedä, tulee se epämielyttävänä yllätyksenä. Joten tarkkaavaisuutta peliin heille, jotka tähän Kariston painokseen tarttuvat - lukekaa ne alkusanat vasta kun olette kirjan lukeneet jos ette tahdo tapahtumista spoilaantua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että osallistuin tähän luku-urakkaan. Vaikka teksti olikin paikka paikoin raskasta ja jahkaavaa, en missään vaiheessa tuntenut halua luovuttaa. Yllätyksekseni huomasin viihtyväni suurimman osan ajasta vallan mallikkaasti kirjan parissa ja vähemmällä dramatiikalla tämä olisikin ollut täyden viiden tähden teos. Tähän on kuitenkin hyvä lopettaa lukuvuosi 2011.

Arvosana: ****

71/100: Safari Club

Kirjan nimi: Safari Club
Kirjoittaja: Anja Snellman
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Minua hieman pelotti tarttuessani suomalaisen keskiluokan arki-haasteen myötä Anja Snellmanin Safari Clubiin, sillä muistissa on edelleen tammikuinen koettelemus Sonja O.:n kanssa. Pitää kuitenkin jo heti alkuun todeta, että onneksi olin valmis antamaan ennakkoluuloilleni periksi, sillä tämähän osoittautui mukavan hirveäksi lukukokemukseksi.

Helena on nuori ja lahjakas biologianopiskelija. Eräänä polttariyönä hän kohtaa Darwinin, eikä tiedä mihin astuu. Vuosikymmen myöhemmin Helena on naimisissa papin kanssa, on kahden lapsen äiti ja työskentelee eläinlääkärinä Korkeasaaressa. Pian hänen elämäänsä astuu jälleen tämä salaperäinen Darwin ja menneisyyden arvet aukeavat. Kuka vetää pisimmän korren kun Helena ja Darwin kohtaavat jälleen silmästä silmään? Kenen elämää häiritsevät menneisyyden haamut, kenen elämässä on arvaamattomia apureita?

Tässä ei ole enää lainkaan havaittavissa samanlaista kikkailua kielen kanssa kuin hänen esikoisessaan Sonja O.:ssa, mikä on vain hyvä asia. Nyt tämäkin lukija pysyi koko ajan juonessa mukana ja tajusi jopa lukemansa.  Ja millainen juoni tässä onkaan! Tämä tempaisi täysillä mukaansa ja välillä olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestä; sivuja tuli käännettyä kuin itsestään. Välillä iski pelko siitä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, toisinaan taas helpotus siitä, että mitään pahaa ei tullutkaan. Samanlaista vuoristorataa lukuelämys oli lähes alusta loppuun saakka.

Snellman kuvailee ahdistavasti ahdistelijan ja tämän uhrin elämää; uhrin ajatuksia, muistikuvia ja kohtaamisia; ahdistelijan ajatuksia, tekoja ja haluja. Välillä lävitse kulkee niin suuri puistatus, että haluaisi vain vääntää Darwinin solmuun ja ripustaa tämän naulaan roikkumaan sukuelimistään. Enpä olekaan tuntenut näin vahvasti sitten Kuin surmaisi satakielen, tosin tässä viha jatkui lähes koko kirjan ajan - käsi kädessä koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Se, että kirjaa ei kyennyt laskemaan kädestä ei aina ollut hyväksi, sillä ahdistavia kohtia oli paljon ja silloin sitä vain tahtoi paiskata kannet kiinni - mutta ei voinut, koska oli täysin koukussa.

Mutta niin, taas se dialogi! Tai siis se, että se ei toimi. Ei näin kirjoitettuna. Ei viivoja, ei lainausmerkkejä, ei mitään. Dialogit hukkuvat normaalin tekstin sekaan ja välillä sitä ei enää tiedä kuka puhuu ja puhuuko nyt joku vai onko tämä nyt kerrontaa. Paikoitellen kun on sellaisia kohtia, että tarina etenee pääasiallisesti juurikin dialogin kautta, on se harmittavaista lukijan kannalta kun ei nyt aivan mukana ole. Vaikka juonessa siis mukana onkin. Lopulta lukijallekin jää kuitenkin hyvä mieli, sillä totuttuaan tällaiseen esitystapaan, pysyy sitä jo kirjan loppupuolella hyvin mukana siinä, kuka kukin on.

Arvosana: ****

69/100: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kirjan nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor)
Kirjoittaja: Renate Dorrestein, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2009
Sivumäärä: 214
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Jos kirjan nimi on Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa ja kyseisestä kirjasta on useampi innostunut blogaus lienee turha todeta, että tietenkin tämä Renate Dorresteinin kirja lähtee kirjastosta mukaani kun sellaisen kerran hyllystä huomaan. Ja onneksi lähti sillä en muista hetkeen virnisteelleni yhtä paljon kuin tätä lukiessani. 

Heleen on vaihdevuosia lähestyvä, miehensä kanssa kiireistä puutarhayritystä pyörittävä kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Eräänä päivänä Heleenin äiti saa aivoinfarktin ja pian Heleen huomaa hoivaavansa myös äitiään. Äiti ei kuitenkaan muuta Heleenin luokse kuten tämän mies toivoisi, vaan Heleen juoksee kuukausikaupalla sairaalan, kodin ja työpaikan välillä etsien samalla äidilleen sopivaa hoitokotia. Samalla hänen pitää sulatella seksuaalisten halujensa katoamista, tyttärensä ihastumista, poikansa seurusteluelämää, uutta tutusmista äitiinsä ja vähäistä aikaa miehensä kanssa.

Äiti, joka lukitsee itsensä vessaan, iskee nuoria lääkäreitä, käyttää outoja termejä ja pukeutuu leopardikuvioisiin vaatteisiin on kaikessa absurdiudessaan hauska vaikka käsiteltävä aihe onkin kaikkea muuta. Dorrestein kirjoittaa kepeästi, mutta saa kuitenkin lukijan samalla pohtimaan: Mitä jos itse olisin samassa tilanteessa? Miten toimisin? Kestäisinkö itse kasassa? Heleen yrittää suhtautua asioihin rennosti, käyden päänsä sisässä hauskoja keskusteluja, mutta väkisin tulee mieleen huumorin olevan vain Heleenin pakokeino raskaasta arjesta. Heleenin elämä muuttuu lyhyessä ajassa niin paljon, että huumori tuntuu tosiaan olevan paras, ja lähes ainoa, keino tosiasioiden kohtaamiseen.

Dorrenstein kuvailee henkilöitään ja heidän ajatuksiaan elävästi. Mitään ei salata, vaan kaikki tuodaan julki - etenkin Heleen pohtii paljon myös intiimejä asioita lukijan iloksi; tai kauhuksi. Kirja on jaettu mukavasti osiin yhden osan sisältäessä aina yhden kuukauden tapahtumat. Näin lukijakin pysyy hyvin perillä siinä, millaista tahtia tapahtumat kehittyvät. Vaikka lukiessa aikajakso tuntuukin lyhyeltä on se takuulla päähenkilöidemme mielestä hyvin pitkä puolivuotinen.

Kaikki ei kuitenkaan ole aivan täydellistä, ei Heleenin elämä eikä tämän kirjan dialogi. Välillä dialogi tuntui puuroutuvan kaiken tekstin sekaan, mutta toisaalta tällaisessa kirjallisuudessa dialogi ei olekaan se kantava voima. Mutta koska itse olen dialogin ystävä tulee väkisinkin tällaisiin asioihin kiinnitettyä huomiota. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin upea lukuelämys, joka todellakin piristi muuten niin synkkää joulukuuta. Älä siis anna kirjan nimen hämätä vaan tartu tähän ja lue.

Arvosana: ****

65/100: Garpin maailma

Kirjan nimi: Garpin maailma (The World According to Garp)
Kirjoittaja: John Irving, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 1981
Sivumäärä: 560
Lukulistalle: Lainattu lukupiiritoverilta

Garpin maailma oli jälleen osa 10 klassikkoa-haastettani. Muuten, tämän jälkeen enää yksi klassikko lukematta (Anna Karenina, jonka lukeminen stoppasi täysin marraskuussa, sain luettua kokonaiset kymmenen sivua.). John Irving kuuluu siihen samaan kategoriaan minulle kuin Kari Hotakainen - kirjailija, josta olen päättänyt pitää jo ennen kuin olen lukenut yhtään hänen teostaan.

Jenny Fields on nuori sairaanhoitaja toisen maailmansodan keskellä. Hän haluaa lapsen, mutta ei seksiä eikä varsinkaan miestä, saadakseen haluamansa. Lopulta isäksi valikoituu hieman huonossa kunnossa oleva sotilas, jonka äännevalikoimaan kuuluu hyvin vahvasti termi 'garp'. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy poika, joka saa nimekseen T.S. Garp.

Garpin nuoren elämän keskipisteenä on äiti Jenny sekä Steeringin koulu, johon Jenny palkataan sairaanhoitajaksi. Teininä Garp kokeilee ja kokee teinien juttuja ja koulusta valmistuttuaan hän lähtee äitinsä kanssa Eurooppaan, vauraaseen Itävaltaan hakemaan kirjoitusvirettä; hän omaan ensimmäiseen romaaniinsa ja Jenny elämäkertaansa. Muutettuaan takaisin Yhdysvaltoihin Garp menee naimisiin, perustaa perheen ja elää näennäisesti onnellista elämää. Jenny perustaa hoitokodin naisille apunaan Roberta, entinen mies ja jenkkifutispelaaja.

Ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä tuskaa. Tuntui, että en etene lukemisessani yhtään. Tätä osuutta tahkosin läpi melkein kolme viikkoa ja muutamaan otteeseen ajattelin tosissani jo lopettamista. Mutta sitten yhtäkkiä tarina vain lähti liikkeelle ja lukeminen sujui joutuisasti - luin viimeiset yli 300 sivua muistaakseni kolmessa päivässä. Ja täytyy sanoa, että hyvä, että pääsin tylsän alun yli, sillä lopulta tästä kuoriutui ihan mukava teos. Se ei kuitenkaan saanut yhtä suurta suosiota kuin Hotakainen, jota kohtaan minulla oli tosiaan myös yhtä suuret odotukset, mutta vastaisuudessakin takuulla luen lisää Irvingiä.

Miksi sitten tämä ei kolahtanut täysillä? Ensinnäkin tässä oli mielestäni aivan liiaksi dramatiikkaa yhden kirjan tarpeiksi. Välillä iski mieleen väkisinkin tunne siitä, että luen kirjaa suoraan Salattujen Elämien käsikirjoituksesta. Ensimmäiset kaksisataa sivua olisi myös hyvin voinut tiivistää melkein puolet pienempään tilaan. Toki näin saatiin kirjan keskeisimmät hahmot tutuiksi heti, mutta välillä minä lukijana kyllästyin jahkailuun ja etenemättömyyteen.

Huolimatta siitä, että tämä tuntui osin Salatuilta Elämiltä, oli tässä kuitenkin usemampi asia, jotka nostivat tämän hyvän lukukokemuksen puolelle. Irving kuljettaa pieniä yksityiskohtia ja mainintoja mukana kirjan alusta asti. Tietyt asiat nousevat esiin tietyissä tilanteissa, luoden näin hyvän jatkumon asioiden välillä. Kerronta on huoletonta, Irving ei sorru kielellä kikkailuun vaan nimenomaan kertoo tarinaa eteenpäin. Ja minä ilahdun aina myös siitä, että kirjan sisässä on kirja - kuten tässäkin pääsemme tutustumaan peräti kahteen Garpin kirjoitelmaan.

Arvosana: ***

62/100: Juoksuhaudantie

Kirjan nimi: Juoksuhaudantie
Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: 334
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie valikoitui lukulistalle osin suomalaisen keskiluokan arki-haasteen kautta, osin omasta mielenkiinnosta Hotakaisen teoksia kohtaan. (Mielikuvat ovat vahvat, sillä tämä on ensimmäinen Hotakainen jonka luin, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitäväni Hotakaisen kirjoista.)

Juoksuhaudantie on romaani suomalaisesta unelmasta, kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Se on kertomus miehestä, jonka vaimo haluaa avioeron. Se on kertomus miehestä, joka tahtoo kiinni suomalaisen keskiluokan arkeen omalla rintamamiestalollaan. Se on kertomus miehestä, jonka pakkomielle talosta ja perheen takaisinsaamisesta saa lopulta traagisia mittasuhteita. Ennen kaikkea se on kertomus siitä mitä tapahtuu, kun ei enää osaa nähdä metsää puilta.

Kirjan ääni on monen kertojan summa. Pääosan vie mies, Virtasen Matti, joka sekoaa täysin keskiluokkaiseen elämään ja omakotiasumiseen. Kuulemme myös Matin yläkerran naapureita, seuraamme kiinteistövälittäjän arkea, pääsemme kurkistamaan Matin entisen vaimon, Helenan, elämään, tutustumme veteraaniin ja erääseen omakotiasujaan. Kenenkään elämä ei ole täysin kunnossa ja tietämättään he kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa.

Hotakaisen kieli on oivaltavaa. Lauseet ovat välillä jopa esteettisesti kauniita, runollisia, sitä on iloa lukea ja siihen on ilo uppoutua. Intensiteetti, jolla Hotakainen kuvailee Helsingin rintamamiestaloja, on välillä suorastaan pelottava; varsinkin kun kuvailut tapahtuvat Matin näkökulmasta. Välillä suorastaan ahdisti lukea Matin tolkuttomia aivoituksia saavuttamottomasta unelmasta, koko ajan odottaen koska Matti ylittää sen aidan, joka erottaa laillisen teon laittomasta.

Kirjan jako osiin ja niiden nimeäminen talon rakennusvaiheiden mukaisesti oli mukavaa vaihtelua. Ja aivan kuten rakentaessa, osien pituus korreloi hyvin vaiheen pituutta. Perustuksien ja rungon tekeminen vie aikaansa, joten ne vievät reilusti yli puolet kirjasta. Muuttopäivä, ollen prosessin viimeinen ja vieden luonnollisesti vähiten aikaa, on itseoikeutetusti kirjan päättävä osa ja myös lyhyin. Osien aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Matin pakkomielle kehittyy hetki hetkeltä pahemmaksi. Aluksi kaikki lähtee liikkelle hieronnasta, mutta päätyy vihkoihin, kiikareihin ja suoranaisiin laittomuuksiin.

Lukiessa minua ei haitannut edes pienet epäkohdat tarinassa, mutta näin päivä lukemisen jälkeen aloin niitäkin pohtimaan. Miksi kukaan ei kiinnittänyt Matin muutokseen suurempaa huomiota? Miksi asiat saivat mennä niin pahoiksi kuin ne menivät? Ovatko kanssaeläjät oikeasti niin sokeita ja omaan napaansa tuijottelijoita kuin Hotakainen antaa ymmärtää? Ja ennen kaikkea, mikä on viimeisen sivun funktio? Näistä vastaamattomista kysymyksistä huolimatta osaan ainakin vastata yhteen: Petyinkö Hotakaiseen ennakko-odotukseni huomioonottaen? En sitten lainkaan, vaan sain kaiken sen ja vielä enemmän, mitä odotinkin. Hotakainen nousi nyt kovasti Westön rinnalle suomalaisten mieskirjailijoiden kategoriassani.

Arvosana: *****