Kirjoittaja: Siri Hustvedt, suomennos Kristiina Rikman
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2007
Sivumäärä: 466
Lukulistalle: Hankittu kirjakerhosta
Siri Hustvedtia on kehuttu pitkään blogissa jos toisessa ja muutamalla lukupiiriläiselläkin oli hänestä aiempaa kokemusta. Kaikki mitä rakastin löytyi vielä sopivasti usemman meidän hyllystä, joten se valikoitui luonnollisesti kuukauden kirjaksemme.
Kaikki alkaa siitä kun taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa mielenkiintoiseen maalaukseen ja etsii käsiinsä sen maalaajan, Bill Wechlerin. Pian miehet ystävystyvät ja myös heidän vaimonsa Erica ja Lucille tutustuvat. Billin ja Lucillen liiton yllä tosin leijailee Violetin varjo, saman naisen joka on toiminut mallina niin monessa Billin maalauksessa. Leolle ja Ericalle syntyy Matt ja pian tämän jälkeen Billille ja Lucillelle Mark. Perheet viettävät yhteisiä lomia, väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta kunnes heidän elämiään astuu sotkemaan suuri tragedia.
Luin tätä joskus kolme vuotta sitten niin pitkälle, että lukematta jäi kaksi sivua. En enää edes muista syytä siihen, miksi jätin tämän niin typerässä vaiheessa sivuun. Silloin nautin lukemisesta, rakastuin Hustvedtin tyyliin ja löysin draaman tyylilajina, tätä ennen kun olin pääasiallisesti vannonut vain kauhun ja dekkareiden nimeen. Mutta... toisella lukukerralla tämä ei enää ollutkaan niin maaginen kuin muistin tämän olleen. Liekö syynä sitten se, että ihastuin tähän ensilukemalla liiaksi vai huono lukuajankohta suuresta väsymyksestä johtuen vai se, että odotin tältä kuitenkin liikoja. Pettymykseksi siis kuitenkin jäi, valitettavasti.
New Yorkin taidemaailmaa oli kuvattu mielenkiintoisesti ja vaikka välillä taideselostuksia oli usemman sivun verran myös minä, taiteesta en niin kovin kiinnostunut, jaksoin lukea ja aloin jopa haaveilla Billin näyttelyihin pääsemisestä. Sen verran erikoisilta sekä itse aiheet että teokset kuulostivat. Nuorisokulttuuri taas vaikuttaa vallan samanlaiselta mantereesta riippumatta. Pidin myös hysteriakohtauksista, huomasi selkeästi kirjoittajalla olevan omakohtaista kokemusta ja tietoa aiheesta. Ehkäpä tässä kaikessa oli samalla kirjan heikkous; asiaa oli paljon, joskus liiaksikin. Välillä tuli sellainen olo, että kirjaan oli yritetty mahduttaa mahdollisimman monta eri elementtiä, mutta valitettavasti tämä elementtien runsaus aiheutti sen, että kaikilla asioilla ei ollutkaan enää minkäänlaista loogista selitystä.
Kirjan ensimmäiset 400 sivua pitivät kunnolla otteessaan, mutta viimeisen luvun lähetessä loppuaan tuli minulle lukijana sellainen tunne, että minua on petetty. Se tempo ja tunnelma, joka kirjassa oli siihen asti vallinnut, katosi jollakin mystisellä tavalla viimeisiltä sivuilta ja teki lukemisesta enemmän pakkopullaa (nyt ehkä löytyi myös syy sille, miksi aikoinaan jätin tämän aivan kalkkiviivoilla kesken) kuin nautinnon. Ei käy kuitenkaan kieltäminen siinä, etteikö Hustvedt osaisi kirjoittaa, sillä sen hän todella taitaa. Jos taiteesta saa näin mielenkiintoista tekstiä aikaiseksi ei kirjoittaja voi olla huono.
Henkilöhahmot loivat kaksijakoisen olon. Toisaalta he olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine oikkuineen, toisaalta he tuntuivat liiankin ongelmallisilta ollakseen todellisia. Monesti myös tuntui, että joku kulki kunnolla laput silmillä ja varsinkin Lucille jäi mietityttämään. Mietinkin että päähenkilöiden elämä tuntui olevan yhtä vuoristorataa ilman ainuttakaan kunnon suvantovaihetta. Ja vaikka tunteita käsiteltiinkin hurjasti itse teoksessa jäi päähahmojen tunne-elämä osittain etäiseksi ja jopa kylmäksi. En siltikään sano, että tämä olisi ollut huono kirja, sillä sitä se ei ollut. Se ei kuitenkaan ollut sitä laatua kuin sen muistin olevan ja siksi sille on hyvin vaikeaa antaa korkeita pisteitä.
Arvosana: ***½
